Kun oli aika perustaa perhe, rilluttelu vei voiton

Erkki Lampén ajatteli nuorempana, että perheen ehtii perustaa myöhemminkin. Nyt hän on 55-vuotias ja vailla parisuhdetta sekä lapsia. Se on hänen elämänsä suurin suru.

Yksiö sijaitsee keltaisessa kivitalossa. Ovessa on lukenut yli kaksikymmentä vuotta Lampén.

Kolumnistina ja retkikirjailijana tunnettu Erkki Lampén ei nyt kutsu sisälle vaan johdattaa viereiseen puistoon. Tavarat ovat hujan hajan, koska hän palasi juuri Espanjasta. Huomenna pitäisi lähteä teatteriryhmän leirille Kemiönsaareen.

Lampénin on helppo lähteä reissuillensa, koska hänellä ei ole perhettä. Ei puolisoa eikä lapsia.

Perheettömyys on Lampénille suru, joka painaa mielessä päivittäin. Ainainen kivi kengässä, hän kuvailee. Tunnetta pitää päästä välillä pakoon. Siihen auttaa tärkeä harrastus, retkeily.

Yksin asuu yli miljoona suomalaista ja noin joka neljäs helsinkiläinen. Kaikille yksin asuminen ei tarkoita yksinäisyyttä. 55-vuotiaalle Lampénille se tarkoittaa.

Talvi-iltana telttaa pellon laitaan pystyttäessään hän saattaa katsella talojen valoja ja ihmetellä: miksen minä asu noin, talossa perheen kanssa.

Hän haluaisi kuunnella aamuisin sanomalehden rapistelua pöydän toiselta puolelta, laittaa ruokaa kerralla useammalle ja suunnitella yhdessä, mitä lomalla tehdään. Ja jutella päivän mittaan jonkun kanssa kasvotusten. Facebookissa tulee roikuttua niin paljon, että mieli tekisi lähteä koko palvelusta.

Toukokuussa Lampén ajeli moottoripyörällä pitkin Ukrainaa. Lvivin seudulla Länsi-Ukrainassa kännykkätaskuun tärähti tekstiviesti, ja Lampén ilahtui: joku ajattelee minua.

Se joku oli massaviestin lähettänyt mainosfirma. Viesti ilmoitti, että jäätelöauto siellä parhaillaan kiertelee Lampénin kotinurkilla. Tervetuloa ostoksille!

Lampén tunsi itsensä typeräksi ja entistä yksinäisemmäksi.

Perheetön ei saa olla kenellekään maailman tärkein ihminen. Siltä perheettömyys tuntuu Lampénista.

Yksin eläminen tarkoittaa myös vastuuttomuutta, ja hän haluaisi olla vastuussa toisesta ihmisestä.

"Asiaan tuo alakuloisen ulottuvuuden se, että siskollanikaan ei ole lapsia. Olemme sukuhaaramme viimeisiä edustajia. Sukupuuttoon kuoleminen on erityisen alakuloista puuhaa", Lampén pohtii.

Vähitellen hän on havahtunut siihen, että perheen perustamisen vuodet alkavat nyt oikeasti olla takana.

Siksi päässä on "haikeanromanttisia" haaveita. Yhdessä haaveessa postiluukusta kolahtaa yllättäen kutsu oman lapsen ylioppilasjuhliin joltain entiseltä heilalta.

"Ajatus on järjetön, koska tietysti olisin joutunut asiasta jo vastuuseen. Mutta luulisin olevani aivan todella onnellinen jo siitä, että mulla olisi biologinen lapsi. Vaikka en olisi saanutkaan kokea isyyttä."

Onko perheettömyys tyypillistä tietylle sukupolvelle? Lampén ei tiedä, mutta voi arvailla, että on.

Kun hän 1980-luvulla opiskeli sosiologiaa Helsingin yliopistossa, aika oli sellainen, että naimisiin ei ollut pakko kiirehtiä. Tuttavapiiri muodostui muista nuorista valtiotieteilijöistä, eikä kukaan mennyt naimisiin ennen kolmekymppisiä. Perheen perustamisesta ei kaveripiirissä puhuttu koskaan. Ainakaan selvin päin.

"Muistan, miten kolmeakymppiä lähestyneet opiskelijaneidot saattoivat sanoa jossakin humalan vaiheessa, että biologinen kello tikittää."

Tuo on jotakin, mikä ei kosketa minua, Lampén ajatteli silloin.

Muiden lisääntymishuolet tuntuivat vähän koomisilta, siksi niihin oli helppo suhtautua vähätellen.

"Mietin, että kaikesta ihmiset viitsivätkin valittaa. Ja nyt olen itse samassa tilanteessa 25 vuoden viiveellä."

Opiskeluaikoina perheen perustaminen oli Lampénille itsestäänselvyys, joka tapahtuisi vuonna nimeltä sitten joskus. Sitä hetkeä odotellessa Lampén rillutteli menemään kantakaupungin kaljabaareissa.

Keski-ikäisenä baarireissut loppuivat. Ei vain enää kiinnostanut.

Sahaamista ees taas. Niin Lampén kuvailee parisuhteitaan. Suhteissa on alusta asti väliaikaisuuden tuntu.

Kolmekymppisenä Lampén näki unen, jossa hänellä ja silloisella kumppanilla oli kaksi lasta. Se oli kaunis ja onnellinen uni. Mutta suhde päättyi ennen lapsia, kuten kaikki muutkin ovat päättyneet.

Hän tajusi vasta aikuisena, että onnellisesta ja turvallisesta lapsuudesta huolimatta vanhempien parisuhteessa oli jotakin pielessä. Vanhemmat erosivat, kun Lampén oli parikymppinen.

Lapsi on aktiivihiili, joka imee kodin ilmapiirin itseensä. Lampén on pohtinut paljon sitä, johtuuko oma sitoutumisahdistus siitä, että vanhempia ahdisti aikoinaan omassa parisuhteessaan. Lampén ei ole koskaan ollut paria vuotta pidemmässä suhteessa.

"Tällä hetkellä ajattelen, että senkin ääliö, jos olisit nuorena puskenut ahdistuksesta läpi, sulla olisi perhe ja lapsenlapsia."

Miehelle parisuhteettomuus ja perheettömyys tarkoittavat melkein samaa asiaa, Lampén huomauttaa.

"Jotta voisi olla lapsia, pitäisi ensin olla toimiva parisuhde. Niin yksinkertaista se on. Minulta molemmat ovat jääneet puuttumaan."

Nyt Lampén istuu paljon yksiössään kirjoittamassa.

Kun ei ole perhettä, ei pääse jakamaan asioita samalla tavalla. Kirjoittaminen auttaa jakamisen tarpeeseen.

Teologiaakin opiskelleesta Lampénista piti tulla pappi. Hengenmiehen sijasta hänestä tuli kulttuurialan sekatyöläinen ja kolumnisti Kodin Kuvalehteen. Hän kirjoitti 12 vuotta kestäneen pestin aikana erityisesti perheestä ja rakkauden etsimisestä.

Kolumneista tuli paljon palautetta, mutta ei koskaan sellaista, että mitä sinä näistä asioista muka tiedät.

"Yritin aina välttää mestarointia: minä tiedän, miten lapset kuuluu kasvattaa. Korostin sitä, että tämä on sinkun näkökulma."

Toisinaan joku tulkitsi Lampénin mainostavan lehdessä itseään sekä parisuhdestatustaan ja lähetti kolumnistille kosiokirjeen. Sellainen tuntui kiusalliselta. Silti Lampén kirjoittaa edelleen omasta elämästään.

Nyt työpöydän ääressä syntyy tekstejä Kodin Kuvalehden blogiin. Siellä Lampén on kertonut Ukrainaan tulleesta tekstiviestistä ja listannut asioita, joita lapsettoman on vaikea ymmärtää. Miksi jäätelön valitseminen kioskilla kestää niin kauan?

Lampénin kavereissa on nykyään melkein yhtä paljon perheellisiä ja perheettömiä.

Jouluisin hän matkustaa usein Keski-Suomeen. Ystäväpariskunnalla on kaksi lasta ja vanha hirsitalo.

Vaikka juhla ei ole arkea eikä toisten perhe-elämä omaa elämää, juuri siellä Lampén on kokenut niitä asioita, joita uskoo kaipaavansa. Tärkeintä on perheenjäsenten yhteinen puuhastelu. Ruuanlaitto ja se hetki, jona lapset komentavat aikuiset sohvalle katsomaan Lumiukkoa.

Saman perheen luona Lampén vieraili kerran kevättalvella. Sillä kerralla lähdettiin metsäretkelle.

Hirsitaloon palattiin lumista tietä pitkin. Nuorempi lapsi oli kävelystä väsynyt ja nukahti auton takapenkille.

Lampén sai kunnian ottaa lapsen syliin ja kantaa tämän varovasti omaan sänkyyn.

Oivallus oikein vihlaisi.

Juuri tätä olisi vanhemmuus, Lampén tajusi. Saada kantaa nukkuvaa lasta.

http://www.hs.fi/elama/Kun+oli+aika+perustaa+perhe+rilluttelu+vei+voiton/a1406689607354?ref=tf_iHSisboksi300-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage&jako=7cfa2a581bba3a9ed5fe7f07c0985d9a

Kuinkahan monella velalla on edessaan samat aatteet, kunhan ikää tulee lisää?