Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Taitaa meidän avioliitto vedellä viimeisiään.. :( Pakko kait se on jo katsoa totuutta silmiin.
25.08.2006 |
Yhtä riitelyä vaan kaikki päivät. Pari vuotta ollaan jo vetkuteltu. Lapsen takia ollaan yhdessä, molemmat rakastaa sitä aivan mielettömästi. Välillä tuntuu, että rakastan miestä vieläkin, välillä taas, että vihaan vihaan vihaan.
Mitään seksuaalisia tunteita ei enää mun puolelta ole. Oikeastaan ne katosivat lapsen myötä. En kyllä tunne mitään himoa muihinkaan miehiin, ei vaan tee mieli. Mies jaksaa odottaa, mutta on totta kai turhautunut. Jotain kaksi kertaa kuussa rakastellaan.
Ainakin kerran viikossa riidan aikana mies uhkaa erolla, mutta ei kuitenkaan tee asian eteen mitään. Lepyttyään sanoo, ettei oikeasti halua erota. Minä olen jo niin kypsynyt tähän uhkailuun, että en oikeastaan enää välittäisi vaikka hakisikin eroa. Mutta toisaalta en kuitenkaan halua erota.
Kaipaan kovasti sitä millaisia oltiin silloin alussa kuusi vuotta sitten. Mutta olen pettynyt niin monesti tässä välillä, että ei voida enää palata siihen viattomuuden aikaan. Varmasti mieskin on pettynyt minuun. Kummatkin ollaan muututtu, omastakin mielestä minusta on tullut v*ttumainen kyllästynyt akka. Mies taas on pettänyt luottamukseni (ei pettämistä) niin monta kertaa, etten enää jaksa uskoa sen puheisiin.
Huuhh.... pakko oli päästä purkautumaan jonnekin. En ole mitään päiväkirjan kirjoittaja -tyyppiä.
Onko joku muu ollut tässä tilanteessa? Miten on käynyt? Erositteko vai pysyittekö yhdessä? Millaista on elämänne nyt?
Kommentit (35)
Ja mä olen miettinyt että ero olisi varmasti jo tullut jos ei lasta olisi.
Yhä sinnitellää yhessä ja nyt on mennyt paremmin mut tänään taas tuli kinaa (siitä että kumpi saa olla koneella hihi) ja taas tuli puhe erosta. Mut voi olla että huomenna taas ollaa happy together. : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mies kun haluais vähän väliä ja mua ei kiinnosta sitten pätkääkään. eikä asiaa auta yhtään se, että mä oon todennut ettei ongelma oo siinä että seksi sinällään ois vastenmielistä, mä en vaan halua harrastaa sitä mun miehen kanssa. kyllähän mä annan sille useimmiten silloin kun se haluaa, mutta en mä millään halua tehdä aloitetta, koska mieluummin jättäisin koko homman väliin. ja sekös ukkoa kismittää.
keksii pyytää, koska vika on todennäköisesti sinussa ja sinun hormooneissasi. Voi tana!
puhumaan asioista, kunnioittamaan toisiamme ja olemaan armollisempia toisiamme kohtaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tietysti voi yrittää kasvattaa ITSEÄÄN pois siitä eli miettiä ensin aina ennen kuin suunsa avaa nalkuttaakseen, että onko tämä oikeasti sellainen asia josta kannattaa nalkuttaa. Kokeile joskus sitä vaihtoehtoa että et lähdekään mukaan siihen riitaan ollenkaan. Ei se ole kyse siitä että kumpi " voittaa" tai " häviää" jos ei annakaan toiselle samalla mitalla takaisin. Joskus on viisainta väistyä ja antaa toisen pauhata... Eli vanha kansanviisaus pitää paikkansa edelleenkin: " Kun tyhmä tulee vastaan, viisaampi väistyy" ...
Sitä paitsi jos tunnet vihaa miestäsi kohtaan, välität hänestä edelleenkin hyvin paljon. Sillä rakkaus ja viha ovat sisaria, eivät vastakohtia. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Sinä hetkenä kun sinulle on täysin yhdentekevää se mitä miehesi tekee/on tekemättä, sanoo tai on sanomatta, silloin tiedät että et enää rakasta häntä.
Vierailija:
Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Sinä hetkenä kun sinulle on täysin yhdentekevää se mitä miehesi tekee/on tekemättä, sanoo tai on sanomatta, silloin tiedät että et enää rakasta häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
riitely on rasittavaa!
Monesti yritän olla lähtemättä " miehen riitaan" mukaan, mutta kun se vaan jaksaa ja jaksaa niin räjähdän lopulta itsekin. Ja monesti myös toisinpäin. Tuohon, että ei tarvi voittaa, en ole ikinä oppinut :( Mun tarvii aina " voittaa" ja se on ihan kamalaa. Kun olen riita-vaihteella niin ei ole mitään väliä sillä vaikka olen aikaisemmin miettinyt, että anna nyt edes joskus periksi. Ei ei, mun on pakko saada viimeinen sana. Ennen mies melkein aina antoi periksi ja tuli pyytämään anteeksi, mutta nyt se on kyllästynyt siihen ja riidat jää vaan roikkumaan. Ja mullahan ei sisu anna periksi :(
Vierailija:
Mutta tietysti voi yrittää kasvattaa ITSEÄÄN pois siitä eli miettiä ensin aina ennen kuin suunsa avaa nalkuttaakseen, että onko tämä oikeasti sellainen asia josta kannattaa nalkuttaa. Kokeile joskus sitä vaihtoehtoa että et lähdekään mukaan siihen riitaan ollenkaan. Ei se ole kyse siitä että kumpi " voittaa" tai " häviää" jos ei annakaan toiselle samalla mitalla takaisin. Joskus on viisainta väistyä ja antaa toisen pauhata... Eli vanha kansanviisaus pitää paikkansa edelleenkin: " Kun tyhmä tulee vastaan, viisaampi väistyy" ...
Sitä paitsi jos tunnet vihaa miestäsi kohtaan, välität hänestä edelleenkin hyvin paljon. Sillä rakkaus ja viha ovat sisaria, eivät vastakohtia. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Sinä hetkenä kun sinulle on täysin yhdentekevää se mitä miehesi tekee/on tekemättä, sanoo tai on sanomatta, silloin tiedät että et enää rakasta häntä.
Vierailija:
Vierailija:
Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Sinä hetkenä kun sinulle on täysin yhdentekevää se mitä miehesi tekee/on tekemättä, sanoo tai on sanomatta, silloin tiedät että et enää rakasta häntä.
Jos taas jatkuvasti riitelette, merkitsee se sitä että sinulle on väliä se mitä mies sanoo tai tekee, eli rakastat häntä yhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan oltu miehen yhdessä yli 15 v ja naimisissa 11 v, lapsia on kaksi. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen elin hyvin samanlaista vaihetta, tosin mies oli kohtuullisen tyytyväinen elämäämme, itse taas olin totaalisen kypsynyt häneen. Meillä ei mies juurikaan riitele, ja on vasta nyt oppinut todella keskustelemaan, itse olen tempperamentisempi ja muutenkin dramaatisempi persoona (nipotan varmasti usein turhasta vieläkin), seksiä ei juurikaan ollut.
Nyt vuosien varrella olen huomannut että omaan mieheenkin voi rakastua monta kertaa uudellen ja seksi on entistä upeampaa. Omia ongelmiaan molemmat puolisot projisoivat parisuhteeseensa, viimekädessä toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Kokemuksen kautta olen huomannut että niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Jos suhteesta lähtee läpikäymättä sen ongelmia, niillä on vaara toistua uudessa suhteessa. Keskustelu on tärkeää, toisen tarpeita ja toiveita ei arjen myllerryksessä näe naamasta. Erolla uhkailu on vihonviimeistä, vaikka itsekin olen sitä harrastanut. Vanhemmuus vie ainakin aluksi valtavasti voimia ja nimen omaan parisuhteelta, jos sinusta tuntuu että olette ihan pattitilanteessa, ota yhteyttä esim. perheasiainneuvottelukeskukseen tai perheneuvolan sovittelijaan, jonka palvelut ovat ilmaisia. Aina kannattaa yrittää, rakkaudestahan sinä hänet olet puolisoksesi ottanut ja juuri hänen kanssaan olet halunnut perheen perustaa. Parisuhteen eteen on molempien tehtävä työtä, jotta se onnistuisi, kahdenkeskinen aika ilman lapsia on tosi tärkeää välillä! Toivottavasti asianne selviävät!
aa yhdessä (haluttomuuteni toki vielä jatkuu) - vaikka välillä on ollut niin kauheaa kuin voi vain olla ja sellaisia asioita sanottu molemmat ettei meinaa itsekään todeksi uskoa. Koita jaksaa vaan, valoa on siellä jossain tunnelin päässä. ensin pikku pilkahduksia toisinaan ja sitten enemmän ja enemmän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen kanssa eläminen on työtä. Siihen tarvitaan molempien panos, etenkin jos parisuhde halutaan pitää kohtalaisessa kunnossa.
Ottakaa aikaa. Hörppikää punkkua. Tarinoikaa.
Kyllä se idea sieltä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan myös oltu yhdessä 6 vuotta, joista naimisissa 4. Lapsia on kaksi. Meillä seksiä kans enää kaksi kertaa kuukaudessa - mutta ei minusta johtuvaa, minä haluaisin mutta mies ei.
Samaa tunnerataa meilläkin. Välillä tuntuu että rakastan tuota miestä yli kaiken... ja sitten alkaa ärsyttää jokin asia..se muuttuu vihantunteiksi ja se taas laukaisee minulle nalkutusta jne..mitä en siis itsessäni voi sietää yhtään!! Meillä ei kahden keskistä aikaa pahemmin ole. Itse haluaisin mutta mies taas ei vissiin...
Mä uskon että monessa avioliitossa (suht tuoreessa) eletään tällaisia aikoja. Toiset pakenee niitä harrastuksiin, tehtailee lisää lapsia jne.
Oletko ajatellut että eroaikeet ovat usein hätähuuto jostain? Se voi olla AINOA tapa viestittää toiselle, että haluan muutosta. Itsekin niin paljon haluaisin takaisin niihin ensivuosiin..mutta ei niihin enää pääse. Rakkautta pitäisi vain jotenkin saada lisää..mutta miten??
Lähde ajatusleikkiin. Millaisia ajatuksia herättäisi sinussa tilanne jossa miehelläsi on uusi vaimo? Kun hänen vaimonsa olisi lastesi äiti? Entä oletko miettinyt, kuinka voimakkaasti reagoisit jos miehesi sairastuisi vakavasti? Mä olen noita miettinyt ja ne ovat aina nostaneet esille varmuuden siitä että MINÄ olen paras vaimo miehelleni, haluan pitää hänet elämässäni.
Pitäisi alkaa ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Että nyt elämme elämää jossa lapset ovat pieniä, että meidän voimiamme tarvitaan eri tavalla. Mutta jokin päivä lapset ovat isompia...
Mullekin moni on sanonut että menkää kaksin jne. Mun mielestä se on vain teennäistä parisuhteen virkistystä vaikka varmasti hetkeksi antaa iloa. Mä itse haluan toimivan arjen jossa se rakkaus näkyisi..eikä se kiire olisi aina se joka sen veisi.
Alue: Aihe vapaa
asiaan. Voi kulua vuosi ja kaksikin. Kun molemat ovat saaneet etäisyyttä ja omaa rauhaa voi alkaa katsoa sitä puolisoa uudelleen ja huomata ettei se niin ärsyttävän kamala olekaan. Sitten jossakin vaiheessa voi alkaa tehdä mieli sitä seksiäkin. Kyllä se siitä. Nuo tuntemukset kuuluvat parisuhteeseen ja ne täytyy elää läpi. Väkisin ei kannata etsiä uutta hehkua se tulee sitten aikanaan, mutta erota ei kannata koska sama alkaa taas uudelleen uudessa suhteessa.