Lue keskustelun säännöt.
Häistä haaveilu muuttui vapaudesta haaveiluun
28.07.2014 |
Nyt en tiedä, mitä tehdä. Meillä 2 pientä lasta, mies on ihana kaikin puolin, mutta minä kaipaan vapautta. En lapsista niinkään, mutta miehestä. Eroko tässä olisi ainoa vaihtoehto vai onko joku saanut pelastettua suhteen ja ns. rakastunut puolisoonsa uudestaan ruuhkavuosien ja vähäisen yhteisen ajan jälkeen?
Kommentit (26)
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 16:04"]Pariauhteenne olisi kuitenkin parempi ilman lapsia. Tai jos suhde olisi huono, voisit lähteä suhteeata, kun ei tarvitse ajatella muita. Lapset romahduttavat pariauhdetyytyväisyyttä, eikä se välttämättä palaa ennalleen, ennnen kuin lapset muuttavat pois kotoa
[/quote]
No niin, jos ei halua koskaan lapsia. Minä halusin ja onneksi myös sain :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullekin on iskenyt kaipuu saada vapautta. Lapset vain ovat vielä pieniä joten tässä olen jo vuoden haikaillut hiljaisena. En minä ole miehelle mitään sanonut. Toisaalta vain tuntuu inhottavalta laittaa vuosia "hukkaan". Mutta ei voi mitään. Näillä mennään.
Meillä myös seitsemäs vuosi meneillään ja kriisihän siinä tuli. Rakastuin vanhaan janottavaan suolaan niin sanoakseni ja ellei mieheni olisi siitä huolimatta halunnut jatkaa kanssani niin ties mikä ero olisi tullut jo. Mutta menimme myös pariterapiaan, se on auttanut paljon. Yksityiselle, niin päästiin heti kun halusin. Minun aloitteestani siis tehtiin se.
Nyt ollaan jo kai voiton puolella, kriisiä on jatkunut viime lokakuusta asti ja odotan, että kun vuosi tulee täyteen saan todella otettua etäisyyttä siihen, että "mitä ihmettä oikein tapahtui". Nyt olen vielä vähän että murmuti murmuti, onko tämä mitä todella haluan ja onko tämä kaikki tässä nyt?
Minulla ainakin ulkopuoliseen ihastumisesta käynnistyi ehkä elämäni syvin kriisi, on mulla ollut sellaisia ennenkin, mutta nyt mentiin kyllä niin pohjamutien kautta, että välillä oikeasti hirvittää, että pääsenkö pois sieltä. Olen sitä mieltä, että jos tämä minun (muka) tylsä ja tavallinen mieheni (avo-) todella tämän kaiken minussa kestää, niin en kai mä voi vaihtaa! On hän nimittäin niin paljon tullut vastaan ja se oli ihana huomata se. Mullakin on omia kipupisteitä takana, miksi juuri tähän suhteeseen aikoinani menin, en mielestäni kelvannut kellekään ja tämä mies oli muka ainoa joka mut hyväksyi ja jouduin ottamaan sen minkä sain ja blaa blaa... Ei sille mitään voi, että aikaisemminkin olin vain niin keskeneräinen, olen sitä vieläkin enkä kai ikinä valmiiksi (eli täydelliseksi) tule.
Mieskin oli jo 56v kun esikoinen syntyi (myös hänen esikoisensa) eli en varsinaisesti vienyt häneltä mahdollisuuksia parempaan suhteeseen, jos joku niin ajattelee, kun sanoin, että koen, että "jouduin hänet ottamaan", vaan annoin hänelle jotain. Hän on kiitollinenkin kuulemma. Olen minäkin hänelle, että silloin kun mä tunsin, etten kellekään kelpaa, niin hänelle kelpasin. Vaikka mä nyttemmin olen saanut itsetuntoa sen verran, että näen, että olisin ehkä kelvannut jollekin muullekin, esim. lähemmäs itseni ikäiselle. Nämä ovat kipeitä asioita, mutta se ei minulla ole auttanut kuin käsitellä niitä, ja kun mies kerran tosiaan edelleen haluaa tällaisen "kiittämättömän paskan", niin selvä :)
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 17:51"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 16:04"]Pariauhteenne olisi kuitenkin parempi ilman lapsia. Tai jos suhde olisi huono, voisit lähteä suhteeata, kun ei tarvitse ajatella muita. Lapset romahduttavat pariauhdetyytyväisyyttä, eikä se välttämättä palaa ennalleen, ennnen kuin lapset muuttavat pois kotoa
[/quote]
No niin, jos ei halua koskaan lapsia. Minä halusin ja onneksi myös sain :)
Ap
[/quote]
Ei, kyllä se parisuhdetyytyväisyys huononee usein, vaikka lapsia olisi kuinka haluttu.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 17:56"]
Meillä myös seitsemäs vuosi meneillään ja kriisihän siinä tuli. Rakastuin vanhaan janottavaan suolaan niin sanoakseni ja ellei mieheni olisi siitä huolimatta halunnut jatkaa kanssani niin ties mikä ero olisi tullut jo. Mutta menimme myös pariterapiaan, se on auttanut paljon. Yksityiselle, niin päästiin heti kun halusin. Minun aloitteestani siis tehtiin se.
Nyt ollaan jo kai voiton puolella, kriisiä on jatkunut viime lokakuusta asti ja odotan, että kun vuosi tulee täyteen saan todella otettua etäisyyttä siihen, että "mitä ihmettä oikein tapahtui". Nyt olen vielä vähän että murmuti murmuti, onko tämä mitä todella haluan ja onko tämä kaikki tässä nyt?
Minulla ainakin ulkopuoliseen ihastumisesta käynnistyi ehkä elämäni syvin kriisi, on mulla ollut sellaisia ennenkin, mutta nyt mentiin kyllä niin pohjamutien kautta, että välillä oikeasti hirvittää, että pääsenkö pois sieltä. Olen sitä mieltä, että jos tämä minun (muka) tylsä ja tavallinen mieheni (avo-) todella tämän kaiken minussa kestää, niin en kai mä voi vaihtaa! On hän nimittäin niin paljon tullut vastaan ja se oli ihana huomata se. Mullakin on omia kipupisteitä takana, miksi juuri tähän suhteeseen aikoinani menin, en mielestäni kelvannut kellekään ja tämä mies oli muka ainoa joka mut hyväksyi ja jouduin ottamaan sen minkä sain ja blaa blaa... Ei sille mitään voi, että aikaisemminkin olin vain niin keskeneräinen, olen sitä vieläkin enkä kai ikinä valmiiksi (eli täydelliseksi) tule.
Mieskin oli jo 56v kun esikoinen syntyi (myös hänen esikoisensa) eli en varsinaisesti vienyt häneltä mahdollisuuksia parempaan suhteeseen, jos joku niin ajattelee, kun sanoin, että koen, että "jouduin hänet ottamaan", vaan annoin hänelle jotain. Hän on kiitollinenkin kuulemma. Olen minäkin hänelle, että silloin kun mä tunsin, etten kellekään kelpaa, niin hänelle kelpasin. Vaikka mä nyttemmin olen saanut itsetuntoa sen verran, että näen, että olisin ehkä kelvannut jollekin muullekin, esim. lähemmäs itseni ikäiselle. Nämä ovat kipeitä asioita, mutta se ei minulla ole auttanut kuin käsitellä niitä, ja kun mies kerran tosiaan edelleen haluaa tällaisen "kiittämättömän paskan", niin selvä :)
[/quote]
Mulle tuli tästä viestistä tosi hyvä fiilis. Ihanaa, että olet miettinyt motiivisi ja rajoitteesi noin pitkälle. Itselläni samantyyppinen tilanne, ja haluaisin vaan niin pois tylsästä parisuhteesta ja rasittavasta perheestä. ihastun lähes kehen hyvänsä ihan siksi, että pää haluaisi vaan vapauteen ankeudesta. Olen lisäksi aina nauttinut kovasti alkurakkaudesta ja aviomiehen kanssa rakkauden tunnetta ei varmaan tule enää koskaan. Koko kesän olen miettinyt miten pääsisin kunnialla ulos avioliitosta ('kasvoin erilleni' tuntuu todella tylyltä), joka tuntuu riesalta, mutta jonka toinen osapuoli ei ole tehnyt paljonkaan varsinaisesti väärin. Eipähän vaan innosta yhtään. Mieluummin olisin yhärinä ja vaikka sitten yksinäinen ja turhautunut kuin löysässä hirressä ankealla perheleirillä.
Vapauden kaipuu iski vuosia sitten minuunkin. Lapset oli kuitenkin jo tehty enkä voinut heidän lapsuuttaan pilata omien haikailujeni vuoksi. Nyt lapset ovat jo 15- ja 14-vuotiaat. Kun nuorempi täyttää 18, laitan avioeron vireille.