Lue keskustelun säännöt.
Nyt ymmärrän miksi päiväkoti!
28.07.2014 |
Olen aiemmin ihmetellyt miksi vanhemmat haluavat viedä lapset päivähoitoon viimeistään kun lapsi täyttää 2-3 vuotta. Mielellään myös siellä lapsi on koko päivän ja illalla yhteistä aikaa kotona jää vain muutama tunti. Nyt ymmärrän näitä vanhempia täysin! Itselläni on vajaa 3 vuotias uhmaikäinen ja elämä hänen kanssaan on yhtä taistelua aamusta iltaan. Ei kuule eikä halua ymmärtää vaikka tiedän että oikeasti kyllä tietää miten pitäisi toimia. Mahdottoman mustis myös pikkusisarukselle, jonka vuoksi olen kotona. Mulla ei niin hermoy kestä tätä. Haaveilen että pääsisin takaisin töihin ja voisin sinne ottaa mukaan vauvan kuten Janina Andersson aikoinaa otti eduskuntaan vauvansa mukaan. Miten joku kestää olla uhmiksen kanssa?
Kommentit (12)
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:48"]
Ei se aina ole noin rankkaa. Itse hoisin 2 lastani kotona kouluikään asti. Ja minulla on pelkästään hyviä muistoja siltä ajalta. Rentoa ja mukavaa meillä pääosin oli. Toki välillä oli joitain kiukutteluja, joihin en juurikaan reagoinut - ei ne kauaa jaksa kun ei saa mihinkään suuntaan reaktiota vastaukseksi. Ja välillä sisarukset tappeli keskenään tai vähän satuttivat itseään tai toisiaan. Mutta pääosin oli elämäni ihaninta aikaa tuo kotirouvana oleminen. Luovuuskin pääsi esiin ihan eri lailla kuin nyt kun työ imee energian täysin.
[/quote]
Aika kullannut muistot? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kyse ole uhmiksesta vaan siitä, miten itse asiaan asennoidut. Minä en ottanut uhmaa henkilökohtaisena loukkauksena vaan enemmänkin lapsen pahana olona, joka purkautui uhmana. Ei ole kivaa olla epävarma kaikesta.
Toisaalta juuri nyt on ihan hirveän tärkeää että se pienempi saa olla kotona. Hänellä on meneillään iso kriisi, kun päälekkäin on pikkusisaruksen syntyminen ja uhmakausi. Nyt sitä äitiä tarvitaan. :)
Ajattele että teet tosi arvokasta työtä, vaikka se ei aina mitään juhlaa olekaan. Ja lisäksi, opit itsekin koko ajan uutta, kun pitää löytää ne toimivat tavat olla ja ohjata pientä kiukkupussia. Vaikka se uhma on hankala kestää kotonakin, niin parempi sekin on kuin että tappelisit aamun sen uhmiksen kanssa että saat sen sinne päivähoitoon ja illalla, jo väsyneenä, ottaisit vastaan sen lapsen koko päivän stressit ja uhmat. Siinä voi käydä niinkin, ettei päivässä ole enää yhtään seesteistä, ihanaa kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa kahden kesken sellaisena hetkenä, että sekä lapsella että äidillä on korkea vireystaso ja hyvä mieli.
Nyt on varmasti rankkaakin, mutta lapset kasvavat, ja elämä helpottuu.:)
Tsemppiä!
Minä taas en oikein ole ymmärtänyt, miksi halutaan toinen lapsi, kun ensimmäinen on vielä pieni (alle 5-7-vuotias). (No, varmaan olen kohta raskaana, kun lapsi on 1,5v... :P)
Itse olen hyvin jaksanut tähän saakka, mutta nyt 3.5v lapsen uhma on aivan sairaaaaaan raivostuttavaa, varsinkin tyhmät jutut!!! Aaargh, onneksi päiväkoti alkaa parin viikon päästä. Pääsen vähän tekemään muutakin. Pikkusisarusta ei vielä (onneksi) ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, onko siis uhmiksesi kotona vai päiväkodissa?
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:53"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:48"]
Ei se aina ole noin rankkaa. Itse hoisin 2 lastani kotona kouluikään asti. Ja minulla on pelkästään hyviä muistoja siltä ajalta. Rentoa ja mukavaa meillä pääosin oli. Toki välillä oli joitain kiukutteluja, joihin en juurikaan reagoinut - ei ne kauaa jaksa kun ei saa mihinkään suuntaan reaktiota vastaukseksi. Ja välillä sisarukset tappeli keskenään tai vähän satuttivat itseään tai toisiaan. Mutta pääosin oli elämäni ihaninta aikaa tuo kotirouvana oleminen. Luovuuskin pääsi esiin ihan eri lailla kuin nyt kun työ imee energian täysin.
[/quote]
Aika kullannut muistot? :D
[/quote]
No ehkä vähän sitäkin. Mutta kyllä jo silloin muistan kuinka ihmettelin miten niiden toisten äitien elämä heidän puheissaan oli ainaista uupumusta ja taistelua, ja meillä taas oli pääosin rentoa ja mukavaa. Ehdin tehdä kaikenlaisia omia projektejakin silloin, opettelin erilaisia käsityötekniikoita, aloin taidemaalata öljyväreillä, kirjoitin pöytälaatikkoon ja joitain juttuja sain lehtiinkin.
Todennäköisesti on niin että pääosin on vaan sattunut temperamentilaan melko helpot lapset. Toisaalta osin ajattelen olevan kyse siitä, että meillä elettiin hyvin rennosti. Juuri mitään sääntöjä ei ollut: nukkua saa kun nukuttaa ja valvoa kuin valvottaa. Syömistä saa kun on nälkä mutta pakko ei ole syödä. Halusin antaa lapsille vapaan pikkulapsiajan. Ja kun ei ole juuri sääntöjä, ei ole mistä taistellakaan. Lisäksi olin siinä mielessä "vanhan ajan äiti" että ajattelin että lapset kasvaa siinä tavallisen elämän sivussa eivätkä ole mikään elämän keskipiste, joiden ympärillä hyörin kaikki päivät ja joiden kanssa touhuan tai vaihtoehtoisesti taistelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 11:04"][quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:53"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:48"]
Ei se aina ole noin rankkaa. Itse hoisin 2 lastani kotona kouluikään asti. Ja minulla on pelkästään hyviä muistoja siltä ajalta. Rentoa ja mukavaa meillä pääosin oli. Toki välillä oli joitain kiukutteluja, joihin en juurikaan reagoinut - ei ne kauaa jaksa kun ei saa mihinkään suuntaan reaktiota vastaukseksi. Ja välillä sisarukset tappeli keskenään tai vähän satuttivat itseään tai toisiaan. Mutta pääosin oli elämäni ihaninta aikaa tuo kotirouvana oleminen. Luovuuskin pääsi esiin ihan eri lailla kuin nyt kun työ imee energian täysin.
[/quote]
Aika kullannut muistot? :D
[/quote]
No ehkä vähän sitäkin. Mutta kyllä jo silloin muistan kuinka ihmettelin miten niiden toisten äitien elämä heidän puheissaan oli ainaista uupumusta ja taistelua, ja meillä taas oli pääosin rentoa ja mukavaa. Ehdin tehdä kaikenlaisia omia projektejakin silloin, opettelin erilaisia käsityötekniikoita, aloin taidemaalata öljyväreillä, kirjoitin pöytälaatikkoon ja joitain juttuja sain lehtiinkin.
Todennäköisesti on niin että pääosin on vaan sattunut temperamentilaan melko helpot lapset. Toisaalta osin ajattelen olevan kyse siitä, että meillä elettiin hyvin rennosti. Juuri mitään sääntöjä ei ollut: nukkua saa kun nukuttaa ja valvoa kuin valvottaa. Syömistä saa kun on nälkä mutta pakko ei ole syödä. Halusin antaa lapsille vapaan pikkulapsiajan. Ja kun ei ole juuri sääntöjä, ei ole mistä taistellakaan. Lisäksi olin siinä mielessä "vanhan ajan äiti" että ajattelin että lapset kasvaa siinä tavallisen elämän sivussa eivätkä ole mikään elämän keskipiste, joiden ympärillä hyörin kaikki päivät ja joiden kanssa touhuan tai vaihtoehtoisesti taistelen.
[/quote]
No meidän lapsi on tosi vilkas ja lisäksi testaa hermoja lähinnä tyhmillä jutuilla, ei millään nukkumaanmeno tai syömisuhmalla. Ei ole helppo temperamentti ei...
3.5v vintiön äiti
Meillä uhmis on nimenomaan erittäin temperamenttinen ja perfektionisti joidenkin asioiden suhteen. Raivo hänellä on aivan valtava silloin kun ei joku mene aivan täysin hänen mielensä mukaan. Vauvalla on huomattavissa samoja piirteitä. Ja ei mikään ihme, sillä meidän suku on tempperamenttisia ja taitelijayksilöitä täynnä. Itsekin olin lapsena samanlainen. Meillä on säännöt. En voi sietää niitä vapaan kasvatuksen lapsia joilla ei ole mitään käytöstapoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoidan lapsia kotona, mutta polttelee todella lähteä takaisin työelämään. Mulla ei ole koskaan aikaa itselleni vaan olen vuorokaudenympäri joka ikinen päivä kiinni lapsissa ja kotihommissa. Hyvä jos kerkeän pari kertaa viikossa suihkuun edes ja silloin myös lapset mukana. Mieheni käy töissä ja tekee pitkiä päiviä. -ap
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 11:04"]
No ehkä vähän sitäkin. Mutta kyllä jo silloin muistan kuinka ihmettelin miten niiden toisten äitien elämä heidän puheissaan oli ainaista uupumusta ja taistelua, ja meillä taas oli pääosin rentoa ja mukavaa. Ehdin tehdä kaikenlaisia omia projektejakin silloin, opettelin erilaisia käsityötekniikoita, aloin taidemaalata öljyväreillä, kirjoitin pöytälaatikkoon ja joitain juttuja sain lehtiinkin.
Todennäköisesti on niin että pääosin on vaan sattunut temperamentilaan melko helpot lapset. Toisaalta osin ajattelen olevan kyse siitä, että meillä elettiin hyvin rennosti. Juuri mitään sääntöjä ei ollut: nukkua saa kun nukuttaa ja valvoa kuin valvottaa. Syömistä saa kun on nälkä mutta pakko ei ole syödä. Halusin antaa lapsille vapaan pikkulapsiajan. Ja kun ei ole juuri sääntöjä, ei ole mistä taistellakaan. Lisäksi olin siinä mielessä "vanhan ajan äiti" että ajattelin että lapset kasvaa siinä tavallisen elämän sivussa eivätkä ole mikään elämän keskipiste, joiden ympärillä hyörin kaikki päivät ja joiden kanssa touhuan tai vaihtoehtoisesti taistelen.
[/quote]
No sulla on tosiaan ollut helpot lapset. Meilläkin esikoisen kanssa asiat sujui suunnilleen samoin kuten teillä. No sitten syntyi keskimmäinen, joka oli ihan eri maata. Lähdin toimimaan samoin, kuin esikoisen kanssa ja ihmettelin mistä kiikastaa, kun tyytyväisen ja helpon lapsen sijaan minulla oli tyytymätön ja jatkuvasti uhmaileva penska. Monien yritysten ja erehdysten kautta selvisi, että tämä toinen vaatikin todella säännöllisen rtymin, josta pienikin poikkeama päästi helvetin valloilleen. Ymmärsin sitten olla viivästyttämästä rutiineja enempää, kuin muutaman minuutin ja tämänkin kanssa asiat ovat sitten jotenkin sujuneet. Onneksi esikoinen on tempperamentiltaa joustava, joten häntä eivät rutiinit ole "vapaan elämän" jälkeen haitanneet.
Kolmas olikin sitten taas helpompi, vaikka uhmakausina vaatiikin tiukat rajat, mutta keskimmäisen mukaan elellään edelleen, näin koko perhe voi hyvin.
Ei se aina ole noin rankkaa. Itse hoisin 2 lastani kotona kouluikään asti. Ja minulla on pelkästään hyviä muistoja siltä ajalta. Rentoa ja mukavaa meillä pääosin oli. Toki välillä oli joitain kiukutteluja, joihin en juurikaan reagoinut - ei ne kauaa jaksa kun ei saa mihinkään suuntaan reaktiota vastaukseksi. Ja välillä sisarukset tappeli keskenään tai vähän satuttivat itseään tai toisiaan. Mutta pääosin oli elämäni ihaninta aikaa tuo kotirouvana oleminen. Luovuuskin pääsi esiin ihan eri lailla kuin nyt kun työ imee energian täysin.