Lue keskustelun säännöt.
Eri ”yhteiskuntaluokista” tulevien pariutuminen
20.07.2021 |
Joo tiedetään, että yhteiskuntaluokkia ei Suomessa varsinaisesti ole, mutta puhutaan vaikka taustoista sitten. Onko kellään kokemusta vahvasti työväentaustaisen ja toisaalta akateemisen pariutumisesta. Toisella suvussa ei ole ylioppilaita eikä kukaan ole käynyt yliopistoa, olleet töissä esimerkiksi tehtaissa, hoitotehtävissä ja sahoilla. Henkilö itse on pärjännyt kuitenkin hyvin ja on sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja on käynyt AMK:nkin. Toisella suvussa akateemisia riittää ja toinen henkilö itsekin yliopiston käynyt. Suvussa korkeassa asemassa olevia ja myös taiteilijoita.
Mitä mahdollisia haasteita tällaiseen suhteeseen voi liittyä nimenomaan taustoihin liittyen - rakkautta löytyy puolin ja toisin? Erityisesti omakohtaiset kokemukset ko. tyyppisistä suhteista kiinnostavat.
Kommentit (55)
Aikanaan korkeakoulututkinnon saattoi suorittaa kuka tahansa pölkkypää, jos vain perheellä oli varaa maksaa kouluttautumisesta. joten on jokseenkin hupaisaa puhua monen sukupolven akateemisuudesta! Onneksi raha ei enää ratkaise kouluttautumista ja kaikilla älykkäillä ja ahkerilla ihmisillä on rajattomat mahdollisuudet opintiellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan tähän yhden pointin, jota ei ole juuri käsitelty: lapset eritaustaisissa perheissä.
Mutta alkuun lyhyt esittely. Vaimoni on sukunsa ensimmäinen AMK-tasolle itsensä lukenut. Muut ovat duunareita. Minulla taas suku on umpiakateeminen pitkälle 1800-luvulle. Ja myös leveyssuunnassa, eli kaikki sisarukset, serkut, tädit, sedät ym. ovat yliopistotutkinnon suorittaneita.
En koe, että seurustelu- ja avioliiton alkuvaiheessa olisi ollut mitään ongelmia eritaustaisuuden suhteen. Myös vauva- ja päiväkotiaika menivät hyvin. Mutta jostain koulun aloittamisen paikkeilta ongelmat alkoivat. Äiti on lapselle monella tapaa läheisempi. Tämä on minusta ihan ok. Mutta kaikenlainen kulttuuri, koski se sitten syömistä, televisiota, matkailua, ns. korkeakulttuurin harrastamista ym. on vaimon valinnoilla sieltä matalasta päästä minun tulkintani mukaan. Ja tietysti jos nykyisin jo esiteini lapsi pääsee valitsemaan meidän tarjontamme välillä, hän ottaa ravintolassa tutun lihapullat ja muusin, jonkun typerän viihdeohjelman eurooppalaisen taide-elokuvan asemesta ja haluaa lähteä ulkomaille vain sen kriteerin perusteella, kuinka hieno uima-allasosasto hotellissa on maasta ja kohteesta välittämättä. Äidin karkkipussi voittaa minun ravintolan etana-annokseni, tämä on selvää.
Lapsen kasvatus on niin iso asia, että meille on tullut vaimon kanssa isoja ristiriitoja viime vuosina. Jotenkin olemme kompromisseilla pärjänneet tähän asti.
Ja miehenä valinnanvaraakaan ei oikeastaan ole, jos ajattelee lapsen parasta. Avioero johtaisi miehiä syrjivässä Suomessa vaimon lähivanhemmuuteen, lapsi tottuisi vielä enemmän karkkeihin, jota käytän tässä siis metaforana. Kasvatus keskiluokkaiseen tapakulttuuriin ja muuhun jäisi avioerossa hyvin vähälle.
Naisena minulla olisi pokeritermein värisuora kädessä. Voisin itse päättää, tukevatko puolison kasvatusmenetelmät lapsen koko potentiaalia vai olisiko joku toinen ratkaisu parempi.
Vierailija kirjoitti:
Otan tähän yhden pointin, jota ei ole juuri käsitelty: lapset eritaustaisissa perheissä.
Mutta alkuun lyhyt esittely. Vaimoni on sukunsa ensimmäinen AMK-tasolle itsensä lukenut. Muut ovat duunareita. Minulla taas suku on umpiakateeminen pitkälle 1800-luvulle. Ja myös leveyssuunnassa, eli kaikki sisarukset, serkut, tädit, sedät ym. ovat yliopistotutkinnon suorittaneita.
En koe, että seurustelu- ja avioliiton alkuvaiheessa olisi ollut mitään ongelmia eritaustaisuuden suhteen. Myös vauva- ja päiväkotiaika menivät hyvin. Mutta jostain koulun aloittamisen paikkeilta ongelmat alkoivat. Äiti on lapselle monella tapaa läheisempi. Tämä on minusta ihan ok. Mutta kaikenlainen kulttuuri, koski se sitten syömistä, televisiota, matkailua, ns. korkeakulttuurin harrastamista ym. on vaimon valinnoilla sieltä matalasta päästä minun tulkintani mukaan. Ja tietysti jos nykyisin jo esiteini lapsi pääsee valitsemaan meidän tarjontamme välillä, hän ottaa ravintolassa tutun lihapullat ja muusin, jonkun typerän viihdeohjelman eurooppalaisen taide-elokuvan asemesta ja haluaa lähteä ulkomaille vain sen kriteerin perusteella, kuinka hieno uima-allasosasto hotellissa on maasta ja kohteesta välittämättä. Äidin karkkipussi voittaa minun ravintolan etana-annokseni, tämä on selvää.
Lapsen kasvatus on niin iso asia, että meille on tullut vaimon kanssa isoja ristiriitoja viime vuosina. Jotenkin olemme kompromisseilla pärjänneet tähän asti.
Ja miehenä valinnanvaraakaan ei oikeastaan ole, jos ajattelee lapsen parasta. Avioero johtaisi miehiä syrjivässä Suomessa vaimon lähivanhemmuuteen, lapsi tottuisi vielä enemmän karkkeihin, jota käytän tässä siis metaforana. Kasvatus keskiluokkaiseen tapakulttuuriin ja muuhun jäisi avioerossa hyvin vähälle.
Naisena minulla olisi pokeritermein värisuora kädessä. Voisin itse päättää, tukevatko puolison kasvatusmenetelmät lapsen koko potentiaalia vai olisiko joku toinen ratkaisu parempi.
Ymmärrän tämän ja lapsen kannalta voi olla menetys. Tämä on kuitenkin ehkä myös suoraa seurausta siitä, että ilmeisesti teille molemmille vanhemmille on ok, että lapsi on äidille läheisempi. Hän on ilmeisesti ottanut päävastuun lapsen hoidosta? En sano tietenkään että tämä olisi väärin, mutta tuo on yksi seuraus.
Olen köyhän alkoholistiperheen lapsi.
En koskaan uskonut omaan älyyni enkä harrastanut lapsena mitään. Olin todella yksinäinen ja hoidin kotia jo lapsena.
En voinut uneksiakaan semmoisista etuoikeuksista kuin lukion kirjat, kesätyöt, ajokortti, omakotitalo ja kolmannen asteen opinnot. Säänkestävät kengätkin oli aika utopiaa, jostain säännöllisestä kuukausipalkasta puhumattakaan.
Parikymppisenä yritin opiskella aikuislukiossa ja jostain käsittämättömästä syystä päädyin suhteeseen diplomi-inssin kanssa.
Inssimies oli todella varakkaasta perheestä.
Muistan vieläkin sen kauhun kun silloinen anoppi istutti kahvipöytään ja alkoi kysymystulva. Häpesin omaa taustaani niin helvetisti ja tunsin itseni surkeaksi. Ainut keskustelukulttuuri jonka olin kotoa oppinut oli "puhu vain kun sinua puhutellaan" ja olin vaivautunut ja punainen ja kömpelö.
Yllätyksekseni miehen vanhemmat olivatkin maailman sydämellisimpiä ihmisiä. No toki oli jotain hassutuksia missä appiukkeli halusi mielipiteeni sammenmädin ja muikunmädin makueroista sokkotestissä, voi apua!
Mutta miehen vanhemmat vilpittömästi pitivät minusta ja innoissaan toivat aina milloin mitäkin viinejä maisteltavaksi ja he todellakin arvostivat osaamiani taitoja. Teinkin usein anopin kanssa ruokaa yhdessä ja auttelin muutenkin aina kyläillessämme. Milloin miehen isää spotifyn kanssa, milloin miehen äitiä puutarhassa. Opin aika kulinaristiksi tuon suhteen aikana.
Mutta voi jösses silloinen inssimieheni oli niin saamaton. Häneltä ei oltu ikinä vaadittu kotitöiden tekemistä ja kolmekymppisenäkin hän meni lapsuudenkotiinsa passattavaksi ja oli töykeä vanhemmilleen.
Lopputuloksena erosin miehestä, koska hän puhui kokoajan vain rahasta, eikä edes yrittänyt nauttia elämänsä etuoikeuksista kuten huolehtivista vanhemmistaan. Jouduin toteamaan että rakastin olla osa hänen perhettään mutten voinut enää jossain vaiheessa sietää koko miestä.
Olen appivanhemmille ikuisesti kiitollinen tuesta ja kannustuksesta sekä siitä että he ottivat minut omakseen.
Ilman heidän esimerkkiään en olisi ikinä uskaltanut hakea opiskelemaan amkiin.
Nyt minulla ammatti, työ, lämpimät kengät, pieni talo, ajokortti ja rakastava puoliso joka on myös alkoholistisuvun jälkeläinen ja paljon vanhempiaan viisaampi. Sekä aika hyvät kokkaustaidot ettensanoisi.
Vierailija kirjoitti:
Olen köyhän alkoholistiperheen lapsi.
En koskaan uskonut omaan älyyni enkä harrastanut lapsena mitään. Olin todella yksinäinen ja hoidin kotia jo lapsena.
En voinut uneksiakaan semmoisista etuoikeuksista kuin lukion kirjat, kesätyöt, ajokortti, omakotitalo ja kolmannen asteen opinnot. Säänkestävät kengätkin oli aika utopiaa, jostain säännöllisestä kuukausipalkasta puhumattakaan.Parikymppisenä yritin opiskella aikuislukiossa ja jostain käsittämättömästä syystä päädyin suhteeseen diplomi-inssin kanssa.
Inssimies oli todella varakkaasta perheestä.
Muistan vieläkin sen kauhun kun silloinen anoppi istutti kahvipöytään ja alkoi kysymystulva. Häpesin omaa taustaani niin helvetisti ja tunsin itseni surkeaksi. Ainut keskustelukulttuuri jonka olin kotoa oppinut oli "puhu vain kun sinua puhutellaan" ja olin vaivautunut ja punainen ja kömpelö.Yllätyksekseni miehen vanhemmat olivatkin maailman sydämellisimpiä ihmisiä. No toki oli jotain hassutuksia missä appiukkeli halusi mielipiteeni sammenmädin ja muikunmädin makueroista sokkotestissä, voi apua!
Mutta miehen vanhemmat vilpittömästi pitivät minusta ja innoissaan toivat aina milloin mitäkin viinejä maisteltavaksi ja he todellakin arvostivat osaamiani taitoja. Teinkin usein anopin kanssa ruokaa yhdessä ja auttelin muutenkin aina kyläillessämme. Milloin miehen isää spotifyn kanssa, milloin miehen äitiä puutarhassa. Opin aika kulinaristiksi tuon suhteen aikana.Mutta voi jösses silloinen inssimieheni oli niin saamaton. Häneltä ei oltu ikinä vaadittu kotitöiden tekemistä ja kolmekymppisenäkin hän meni lapsuudenkotiinsa passattavaksi ja oli töykeä vanhemmilleen.
Lopputuloksena erosin miehestä, koska hän puhui kokoajan vain rahasta, eikä edes yrittänyt nauttia elämänsä etuoikeuksista kuten huolehtivista vanhemmistaan. Jouduin toteamaan että rakastin olla osa hänen perhettään mutten voinut enää jossain vaiheessa sietää koko miestä.
Olen appivanhemmille ikuisesti kiitollinen tuesta ja kannustuksesta sekä siitä että he ottivat minut omakseen.
Ilman heidän esimerkkiään en olisi ikinä uskaltanut hakea opiskelemaan amkiin.Nyt minulla ammatti, työ, lämpimät kengät, pieni talo, ajokortti ja rakastava puoliso joka on myös alkoholistisuvun jälkeläinen ja paljon vanhempiaan viisaampi. Sekä aika hyvät kokkaustaidot ettensanoisi.
Olipa ihana kertomus. Yksikin ihminen joka ottaa nuoren ihmisen sydämellisesti ja todesta - sillä on valtaisa merkitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen köyhän alkoholistiperheen lapsi.
En koskaan uskonut omaan älyyni enkä harrastanut lapsena mitään. Olin todella yksinäinen ja hoidin kotia jo lapsena.
En voinut uneksiakaan semmoisista etuoikeuksista kuin lukion kirjat, kesätyöt, ajokortti, omakotitalo ja kolmannen asteen opinnot. Säänkestävät kengätkin oli aika utopiaa, jostain säännöllisestä kuukausipalkasta puhumattakaan.Parikymppisenä yritin opiskella aikuislukiossa ja jostain käsittämättömästä syystä päädyin suhteeseen diplomi-inssin kanssa.
Inssimies oli todella varakkaasta perheestä.
Muistan vieläkin sen kauhun kun silloinen anoppi istutti kahvipöytään ja alkoi kysymystulva. Häpesin omaa taustaani niin helvetisti ja tunsin itseni surkeaksi. Ainut keskustelukulttuuri jonka olin kotoa oppinut oli "puhu vain kun sinua puhutellaan" ja olin vaivautunut ja punainen ja kömpelö.Yllätyksekseni miehen vanhemmat olivatkin maailman sydämellisimpiä ihmisiä. No toki oli jotain hassutuksia missä appiukkeli halusi mielipiteeni sammenmädin ja muikunmädin makueroista sokkotestissä, voi apua!
Mutta miehen vanhemmat vilpittömästi pitivät minusta ja innoissaan toivat aina milloin mitäkin viinejä maisteltavaksi ja he todellakin arvostivat osaamiani taitoja. Teinkin usein anopin kanssa ruokaa yhdessä ja auttelin muutenkin aina kyläillessämme. Milloin miehen isää spotifyn kanssa, milloin miehen äitiä puutarhassa. Opin aika kulinaristiksi tuon suhteen aikana.Mutta voi jösses silloinen inssimieheni oli niin saamaton. Häneltä ei oltu ikinä vaadittu kotitöiden tekemistä ja kolmekymppisenäkin hän meni lapsuudenkotiinsa passattavaksi ja oli töykeä vanhemmilleen.
Lopputuloksena erosin miehestä, koska hän puhui kokoajan vain rahasta, eikä edes yrittänyt nauttia elämänsä etuoikeuksista kuten huolehtivista vanhemmistaan. Jouduin toteamaan että rakastin olla osa hänen perhettään mutten voinut enää jossain vaiheessa sietää koko miestä.
Olen appivanhemmille ikuisesti kiitollinen tuesta ja kannustuksesta sekä siitä että he ottivat minut omakseen.
Ilman heidän esimerkkiään en olisi ikinä uskaltanut hakea opiskelemaan amkiin.Nyt minulla ammatti, työ, lämpimät kengät, pieni talo, ajokortti ja rakastava puoliso joka on myös alkoholistisuvun jälkeläinen ja paljon vanhempiaan viisaampi. Sekä aika hyvät kokkaustaidot ettensanoisi.
Miulla vähän samaa, että varakkaan eksän perhe oli lopulta ihanampi kuin se eksä.
Oon vastaavasta kokemuksesta intoutuneena päättänyt lähteä sijaisperhetoimintaan mukaan heti kun talouteni on stabiloitunut.
Jos voin yhtäkin vaikeista oloista tulevaa lasta tai nuortaa kannustaa uskomaan itseensä, voin vielä joskus sanoa eläneeni hyvää elämää. Tahdon antaa toisille sen, mitä itse olisin varsinki vaikeessa teini-iässä kaivannut.
Vierailija kirjoitti:
Otan tähän yhden pointin, jota ei ole juuri käsitelty: lapset eritaustaisissa perheissä.
Mutta alkuun lyhyt esittely. Vaimoni on sukunsa ensimmäinen AMK-tasolle itsensä lukenut. Muut ovat duunareita. Minulla taas suku on umpiakateeminen pitkälle 1800-luvulle. Ja myös leveyssuunnassa, eli kaikki sisarukset, serkut, tädit, sedät ym. ovat yliopistotutkinnon suorittaneita.
En koe, että seurustelu- ja avioliiton alkuvaiheessa olisi ollut mitään ongelmia eritaustaisuuden suhteen. Myös vauva- ja päiväkotiaika menivät hyvin. Mutta jostain koulun aloittamisen paikkeilta ongelmat alkoivat. Äiti on lapselle monella tapaa läheisempi. Tämä on minusta ihan ok. Mutta kaikenlainen kulttuuri, koski se sitten syömistä, televisiota, matkailua, ns. korkeakulttuurin harrastamista ym. on vaimon valinnoilla sieltä matalasta päästä minun tulkintani mukaan. Ja tietysti jos nykyisin jo esiteini lapsi pääsee valitsemaan meidän tarjontamme välillä, hän ottaa ravintolassa tutun lihapullat ja muusin, jonkun typerän viihdeohjelman eurooppalaisen taide-elokuvan asemesta ja haluaa lähteä ulkomaille vain sen kriteerin perusteella, kuinka hieno uima-allasosasto hotellissa on maasta ja kohteesta välittämättä. Äidin karkkipussi voittaa minun ravintolan etana-annokseni, tämä on selvää.
Lapsen kasvatus on niin iso asia, että meille on tullut vaimon kanssa isoja ristiriitoja viime vuosina. Jotenkin olemme kompromisseilla pärjänneet tähän asti.
Ja miehenä valinnanvaraakaan ei oikeastaan ole, jos ajattelee lapsen parasta. Avioero johtaisi miehiä syrjivässä Suomessa vaimon lähivanhemmuuteen, lapsi tottuisi vielä enemmän karkkeihin, jota käytän tässä siis metaforana. Kasvatus keskiluokkaiseen tapakulttuuriin ja muuhun jäisi avioerossa hyvin vähälle.
Naisena minulla olisi pokeritermein värisuora kädessä. Voisin itse päättää, tukevatko puolison kasvatusmenetelmät lapsen koko potentiaalia vai olisiko joku toinen ratkaisu parempi.
Minkä ikäinen on lapsi tai nuori, jolta toivot eurooppalaisen taide-elokuvan katsomista?
Minun lapseni on jo aikuinen, paljon matkustanut ja asunutkin ulkomailla ja joutunut istumaan kaiken maailman taidemuseoissa, oopperoissa ja näyttelyissä. Harva niistä maistui silloin, mentiin lomilla vuoropäivin lasten juttuihin ja meidän, mutta kun muutti omilleen ja aikuistui, niin vain museokortit ja muutkin korkeakulttuurit alkoivat maistua - hänen oman makunsa mukaiset eikä välttämättä meidän vanhempien.
Ehkä jonkinlainen vuorottelu toimisi teilläkin, jos jokainen voi valita vuorollaan hänen makunsa mukaista tekemistä ym. lomilla sekä viihde- ja ravintolatarjonnasta. Ja kaikki menevät mukisematta toistensa valitsemiin juttuihin ja pienemmille lapsille voi lahjontakin toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kysymyksessä on osittain älyllisten lahjojen ja asenteen periytyminen. Suomessa on kyllä yhteiskuntaluokat, mutta ne eivät ole automaattisesti koko elämän. Koulutus on ilmaista ja kenellä tahansa on siihen mahdollisuus.
Loppu on vain itsestä kiinni. Kyllähän lääkiksessäki on vaatimattomista oloista lähteneitä ja myös jo valmistuneissa on heitä.
Yhteiskuntaluokat näkyvät siten, että kaupan kassalla töissä oleva ei edes tiedä välttämättä muista mahdollisuuksista elämässä, jos ei ota itse selvää tai suvussa ei ole esimerkkejä. Kaupan kassalla töissä oleva tyytyy siihen reilun 2 tonnin kuukausipalkkaan, eikä edes pysty käsittämään mitään kymppitonnin kuukausipalkkoja.
Hyvä esimerkki on eduskunta: eduskuntaan nousee kansanedustajiksi säännöllisesti duunaritaustaisia, joille kansanedustajan palkkio on iso luokkahyppy.Sitten on näitä Sampsa Katajoita ja Eero Lehtejä, joiden mielestä edustajan palkkio on surkean pieni eikä houkuttele oikeasti osaavia henkilöitä sinne.
Juha Sipilä ei edes hakenut kulukorvausta ja osti muitta mutkitta omakotitalon Sipoosta.
Meillä on toinen proffa varakkaammasta/koulutummasta perheestä ja toinen tohtori vähemmän varakkaasta ja koulutetusta perheestä. Erot arvostuksissa pieniä, mutta suhdeverkostossa eroja, vähemmän koulutetusta perheestä tulevan kontaktit perhepiiristä ovat ammatillisesti vähemmän relevantteja. Pöytätavat siellä varakkaamman suvun puolella ovat muodollisemmat ja kielten oppimista pidetään tärkeämpänä. Muuten melko koulutusmyönteinen eetos molemmissa perhetaustoissa. Yhteinen elintaso paljon lähempänä varakkaammasta taustasta olevan lapsuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on toinen proffa varakkaammasta/koulutummasta perheestä ja toinen tohtori vähemmän varakkaasta ja koulutetusta perheestä. Erot arvostuksissa pieniä, mutta suhdeverkostossa eroja, vähemmän koulutetusta perheestä tulevan kontaktit perhepiiristä ovat ammatillisesti vähemmän relevantteja. Pöytätavat siellä varakkaamman suvun puolella ovat muodollisemmat ja kielten oppimista pidetään tärkeämpänä. Muuten melko koulutusmyönteinen eetos molemmissa perhetaustoissa. Yhteinen elintaso paljon lähempänä varakkaammasta taustasta olevan lapsuutta.
Kuulostaa aika vakavaraiselta
Suomessa, me kaikki olemme köyhää keskiluokkaa eli ei täällä ole mitään yhteiskuntaluokkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa, me kaikki olemme köyhää keskiluokkaa eli ei täällä ole mitään yhteiskuntaluokkia.
Noin voi sanoa vain ihminen, joka ei ole kokenut köyhyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa, me kaikki olemme köyhää keskiluokkaa eli ei täällä ole mitään yhteiskuntaluokkia.
Noin voi sanoa vain ihminen, joka ei ole kokenut köyhyyttä.
Ihmiset itse alentavat tai ylentävät itseään milloin milläkin verukkeella. Tosiasiallisesti, ihan samanarvoisia täällä ollaan tuloeroihin tai varallisuuteen katsomatta. Suomessa toimeentulotuen saaja saa enemmän rahaa kuukaudessa kuin Intiassa palkkatyöläinen, että ihan turha puhua mistään köyhyydestä. Enemmistö suomalaisista kuuluu ylimpään tuloprosenttiin maailmassa ja suomen köyhimmätkin ylempään tulokymmekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis oikeesti, eikö ylemmät akateemiset puhu käytännön asioista ollenkaan eivätkä hallitse arkea? Jos keskustelu kerran on aina jotain tieteellisten tai filosofisten teorioiden pohtimista tai taiteen tuntemuksellaan pätemistä.
En sit oikein fiksuja taida tunteakaan, yhden alan tohtori on innokas sienestys/ marjastuskaveri minulle, perhe monipuolinen liikkuja. Kyllä aina on puheenaihetta löytynyt mutta voi kauhea, nauravatko he minulle kuitenkin selän takana. Pitää niin yksinkertaisia aina puhua tuon Merjan kanssa?
Mun vanhemmat on malliesimerkki tällaisesta. Isä tulee vanhasta ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta ja äiti rutiköyhästä duunariperheestä jossa kukaan ennen mun isosiskoa ei ole edes käynyt lukiota, yliopistosta nyt puhumattakaan.
Tapasivat äidin työpaikalla parikymppisinä ja rakastuivat palavasti. 5 lasta, 10 lastenlasta ja 50 vuotta yhteiseloa myöhemmin ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Äiti on käynyt paljon kaikenlaisia kursseja ja perustanut parikin yritystä, mutta ei koskaan hankkinut mitään tutkintoa isä teki opintojen jälkeen uransa valtion virkamiehenä. Me lapset ollaan kaikki akateemisia.
Äiti kertoo joskus kuinka häntä aluksi jännitti kaikki sosiaaliset tilanteen isän perheessä ja kaveripiirissä koska be olivat häntä niin paljon ”hienompaa” porukkaa ja puhuivat pääasiassa ruotsia. Nykyään ulkopuolinen luulisi että äiti tulee paremmista piireistä kuin epäsosiaalinen isäni, koska hän navigoi niin sujuvasti joka tilanteessa