Tunnen oloni hyvin yksinäiseksi

Ihmistenkin keskellä. Olen kyllä seurallinen ihminen, mutta kaikki tuttavuudet jäävät niin pintapuolisiksi johtuen omista traumoistani, että ei jaksa vaivaa muodostaa niitä. Traumani eivät ole omaa syytäni, vaan äitini vika. Olen siis uhri, enkä osaa olla ihmisten seurassa aito itseni. Äitini halveksi aitouttani ja aitoutta ihmisissä ylipäätään, jos se sisälsi virheitä. Hän ei aina edes tajunnut, että jotkut ovat aitoja, vaan kuvitteli kaikkien kassakäymisen olevan sellaista pinnallista jutustelua.
Joten kun valitin, etten saa sellaisesta mitään, hän haukkui minut, ettei minulle kelpaa mikään. Aivan kuin minulle kelpaisi epäaito paska.