Vaimo odottaa toista lasta, haluaa eron!?

Luin blogisi. Ensiksi, tsemppiä ikävään tilanteeseen, toivon että parisuhdekriisisi helpottaa ja pääsette yhdessä sen yli.



Ajatuksia:



-puhut useaan otteeseen "perheen edusta" ja "parisuhteen edusta" jotenkin erillisinä asioina (esim. parisuhteen huomioimiseen/hellimiseen ei jäänyt aikaa kun priorisoit perheen kanssa ajan viettämistä). Mutta olen vakuuttunut, että parisuhteen vaaliminen on eduksi myös perheelle ja lapsellenne, eikä vaimon kanssa vietetty kaksinkeskeinen aika siis olisi "pojalta pois". Nyt molempien kalenteriin kahdenkeskisiä hetkiä, vaikka vain kaksi tuntia kahvittelua/kävelyllä käyntiä kaksi kertaa viikossa, ja sille ajalle isoäiti tai lapsenvahti poikaa katsomaan.



-olet ehdottanut vaimollesi mm. uimista yhteiseksi harrastukseksi, mutta jotenkin hän ei ollut innostunut... Oletko kysynyt häneltä, mitä hän haluaisi puuhata yhdessä sinun ja lapsenne kanssa? Lupaa vaikka, että sinä kyllä järjestät, jos hänellä on joku idea tai mielihalu.



-olet täysin vakuuttunut vaimosi uskottomuudesta, mutta ainakaan blogistasi en saa sellaista vaikutelmaa että sinulla olisi asiasta mitään muita todisteita kuin omat ajatuksesi (se, että olet asiasta vakuuttunut) ja se että vaimosi lähettää entistä enemmän tekstiviestejä. Kirjoitat asiasta koko ajan varmemmin ja agressiivisemmin, vaikka vaimosi edelleen kieltää... Syytös aviorikoksesta on äärimmäisen vakava. Oletko nyt ihan satavarma?



-Sain käsityksen että vaimosi on kotiäitinä pienen lapsen kanssa, ja lisäksi raskaana viimeisellä kolmanneksella. Kotiarki on yllättävän raskasta ja yksinäistä, henkisesti ja fyysisesti. Onko mahdollista, että vaimollasi on huomaamatta jäänyt ylirasittuminen/burn out/masennus? Entä sinulla itselläsi?

Kävinpä lukemassa blogiasi, ja pakko sanoa oli ahdistavaa lukemista. Todella rankka tilanne, kun ratkaisua ei ole näkyvissä vähään aikaan eikä tietoa miten lopulta päättyy.



Tässä vähän näkökulmia, puhun suoraan omasta kokemuksesta, olen itse eronnut muutama vuosi sitten 10 vuotta kestäneestä suhteesta toisen miehen takia. Suhde oli jo pitkään ollut huono, ja eroakin olin harkinnut vakavasti, mutta ilmeisesti läheisriippuvuuden tms. takia en koskaan saanut lopullisesti lähdettyä. Kävipä sitten niin, että tapasin ns. naisten ryyppyreissulla toisen miehen, johon "rakastuin". Lainausmerkit siksi, että alussa suhde perustui lähinnä tarpeelleni saada jostain ihailua ja hyväksyntää, ja sitähän uusi suhde aina alussa antaa. Tapailimme, tekstailimme paljon, meilailimme ja onnistuin jopa salaamaan homman pari kuukautta mieheltäni. Mies aavisteli jotain ja kuulusteli, mutta viimeiseen saakka kiistin että mitään oli meneillään. Lopulta kävi käry kun mies ratsasi kännykän. Sormukset lensivät seinään, mutta parin päivän riehunnan jälkeen mies olisi antanut kaiken anteeksi ja halunnut vielä yrittää, itse en enää ollut siihen halukas. En tiedä vaimostasi tai muista naisista, mutta itsellä oli ainakin viimeiseen saakka pakottava tarve kieltää pettäminen ja uusi suhde vaikka millä keinoin. En tiedä mistä tämä johtui, oliko joku psykologinen tarve olla loukkaamatta ex-miestä ja pitää viaton imago, mutta näin silti oli. En olisi varmaan ikinä saanut itse rohkeutta myöntää tilannetta ja jättää ex, ellen olisi jäänyt suoraan kiinni. Edelleenkin ex on siinä uskossa, että en ollut tavannut tätä uutta miestä kuin muutaman kerran ja mistään vakavasta ei ollut kyse. Tosiasiassa tapailimme usein ja suhde oli alusta asti myös fyysinen.

Samantapaisia tapauksia tiedän useita, jostain syystä pettämisen myöntäminen on todella vaikeaa. Jälkikäteen ajatellen olen onnellinen että homma päätyi näin, ja jäin kiinni. Pettäminen ei ole helppoa ja kivaa pettäjällekään, pitkän suhteen myötä toisen loukkaaminen on todella ahdistavaa. Nyt sekä exällä että minulla on uudet hyvät suhteet, ilman kiinnijäämistä olisimme pyristelleet siinä parisuhdehelvetissä ties kuinka kauan.



Sinä teet toki omat ratkaisusi, mutta mielestäni kännykän ratsaaminen ei välttämättä ole huono ratkaisu, jos jotain epäilet. Vaimosi ei luultavasti kuitenkaan tule koskaa myöntämään mitään, vaikka joku toinen olisikin kuvioissa. Kun tilanne varmistuisi, voit myös itse alkaa rakentaa omia ratkaisujasi tilanteen pohjalta ja päästä joskus kriisistä yli. Aina ei ole paras vaihtoehto pitää suhdetta kasassa keinolla millä hyvänsä, vaan joskus on kaikkien kannalta helpompi puhdistaa pöytä ja jatkaa molemmat omaa elämäänsä. Pääasia että tuo raastava epäileminen päättyy ja tilanne ratkeaa tavalla tai toisella.



Voimia, usko pois että elämä jatkuu ja kääntyy lopulta paremmaksi !

Ei tarvinnut ratsata kännykkää, sain lopulta puristettua tunnustuksen ihan puhumalla.



Tässä on nyt vähän etsikkoaika käynnissä, kuka jää kenenkin luo ja mitä tässä loppujenlopuksi tapahtuu.

Tuntuu että loppumattomassa syöksykierteessä mennään.



Vaimo puhuu, että tällä hetkellä hän ei haluakaan enää muuttaa myöskään sen toisen miehen luo - mutta ei voi jäädä minunkaan luokseni kun ei minua rakasta.



Eli juuri nyt tilanne näyttää siltä, että vaimo haluaa lähteä elääkseen yksikseen, ehkäpä elämään uutta sinkkuelämää. (Käynyt katsomassa Sinkkuelämää-leffankin kahteen otteeseen tässä kesällä, siinäpä hieno paikka ottaa mallia toisista nelikymppisistä ilmapäistä.)



Eikä meidän tilannetta todellakaan helpottanut, kun kävimme kaupungin sosiaali- ja kriisikeskuksessa juttelemassa, ne aivan suoraan kehoittivat avioeroon. Kusipäät.



--

[http://perheenisa.blogspot.com/]

Kurja kuulla, että kriisikeskuksessa oli tuollainen vastaanotto! Tuli huono omatunto suorastaan, kun minähän täällä tuota yksilöterapiaa mainostin :-( Seurailen blogiasi ja toivon, että asiat lopulta kuitenkin järjestyvät!

Lueskelen pikkuhiljaa blogiasi. Tuntuu pahalta tilanteesi.



Kerran eräs ystäväni sanoi minulle, että alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien ero pitäisi kieltää lailla. Ja olen jokseenkin samaa mieltä, ääritapauksista en tietenkään. Vauva- ja pikkulapsiaika on niiiiiiin raskasta. Ei ole aikaa toisilleen, ei itselleen...helposti etääntyy toisistaan, eikä kovin usein fyysistä läheisyyttä välttämättä ole. Ei meillä ainakaan. Lapsi vei kaikki mehut (ja suoraan sanottuna imetys myös kaikki limakalvot vereslihalle...joten AUTS). Suomessa usein pikkulapsiperheet myös jätetään hyvin yksin: ei ole ystävien, yhteisön tai suvun tukea. Kotiäiti voi tuntea itsensä hyvin, hyvin yksinäiseksi (vrt. Jokinen "Väsynyt äiti"). Meillä ainakin työssäkäyvän isän oli hyvin vaikeata ymmärtää yksinäisyyden mittaa, kun hänen elämäntilanteensa oli niin erilainen.

Mutta se usein paranee siitä. Kun lapsi täyttää 3 on usein jo tosi paljon helpompaa ja vanhemmilla aikaa toisilleen, ja itselleenkin.



Jos vaimosi on ihan alkuraskaudessa (viikot 4-13) on hänellä luultavasti myös hormonaalista alakuloisuutta ja yksinäisyyden tunnetta, ahdistustakin. Minulla ainakin on :) Haluaisin, että mieheni pitäisi minusta extra-hyvää huolta: hellisi, hoivaisi, toisi kukkia, laittaisi toivomaani ruokaa, ei äksyilisi ja pahoittaisi mieltäni, laittaisi vaikka kynttilöitä palamaan ja hieroisi minua. Ostaisi ehkä mamma-jooga DVD:n! Tai tekisi minulle oman pikku äitiyspaketin, tai vaikkapa valitsisi itse minulle CD:llisen rakkauslauluja...tiedän, että huomionkipeyteni on SUURTA juuri nyt...



Vaikeinta on tietysti tuo ihastuminen/rakastuminen, jota ilmeisesti vaimosi kokee jotain toista miestä kohtaan. Rakastumisvalmius usein käynnistyy, jos ei koe tulevansa kuulluksi tai huomioiduksi. Luulen, että vakituisessa parisuhteessa meistä jokainen syyllistyy siihen, ettei kunnolla (KUNNOLLA) kuuntele puolisoaan. Ainakin minun mieheni on minulle suoraan sanonut, että "Ei minun tarvitse kuunnella kaikkia juttujasi, kun sinä kuitenkin puhut niin paljon."

Rakastuminen on niin hullu tila, että jos ihminen ei sitä rationaalisesti ole koskaan ottanut tarkkailun alaiseksi voi sen "uhriksi" joutua hyvinkin nopeasti. Pitäisi pystyä tarkkailemaan tilannetta järkevästi - rakastuminen harvoin johtuu juuri siitä toisesta ihmisestä vaan nimenomaan omista sisäisistä tarpeista, jotka ovat jääneet täyttymättä. Ja rakastumisia tulee ja menee. Ja niin ihania kuin ne ovatkin niin ...avioliitossa elävien (varsinkin jos on lapsia) tulisi harkita hyvin tarkkaan ne toimet, joihin antaa rakastumisen johtaa.

Omaan kumppaniinkin oltiin joskus hurjan rakastuneita...ja uuden rakastumisenkohteen kanssa takuuvarmasti tulee ongelmia. Aika usein juuri niitä samoja, joita on paennut. Varsinkin, jos niitä ongelmia ei ole käsitellyt.



En osaa sanoa mitä voit tehdä. Niin kauan kun/jos vaimosi on sokeasti rakastunut et voi kovin paljoa. Ehkä vedota hänen rationaaliseen puoleensa. Kysyä, mitä voisit tehdä paremmin, mitä häneltä puuttuu.

Tee kaikkesi nyt. Ettei koskaan sitten kaduta. Kaikkesi.



Suosittelen itse seuraavia kirjoja:



Harville Hendrix "Kaikki se rakkaus mikä Sinulle kuuluu"

Bruce Fisher "Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy" (tätä suosittelen, vaikkei avioero olisi nyt heti ajankohtainen - se kertoo monista mekanismeista, jotka meissä ihmisissä ajavat meitä eroamaan. Auttaisi sinua ymmärtämään ja PARANTAMAAN tilannetta.)

Bruce Fisher "Rakentava valinta parisuhteen hyväksi"



Lisäksi kirja "1001 ways to be romantic", jos romanttisuus on yhtään vaikeata.



Toivottavasti mikään tekstissäni ei vaikuttanut syytökseltä. Olen itse ollut syvän aviokriisin partaalla, joten pyrin vain reflektoimaan asiaa molemmilta puolilta.



Toivon sinulle voimia ja rakkautta. Ja vaimollesi viisautta ja malttia valintoihin.



Pioni

Ymmärtääkseni, aika moni nainen on jossain vaiheessa raskautta täydellisen kyllästynyt mieheensä. Hormonimyrskythän siihenkin vaikuttaa. Ikinä ei pitäisi näin suuria päätöksiä tehdä samassa yhteydessä, missä muitakin isoja elämänmuutoksia tapahtuu. Toivottavasti siis tilanne vielä rauhoittuu. Töitä asian eteen joudutte kuitenkin varmasti tekemään.



Voimia!

Olen todella pahoillani teidän puolestanne. Luin kirjoituksesi ja tuntui todella pahalta. En oikein tiedä mitä sanoa.



Meillä oli kanssa aviokriisi n. vuosi sitten ja käytiin miehen kanssa yhdessä parisuhdeneuvonnassa. Ilman tuota meille varmaan olisi tullut ero. Itse olin väsynyt 3 pienen lapsen kanssa kotona. Seinät kaatuivat päälle ja olo ahdisti. Ehkä se kaikki paha olo itsessä vain kääntyi miestä vastaan. Luojan kiitos, toinen jaksoi silloinkin rakastaa ja kantaa meitä perheenä eteenpäin. Oli rankkaa puhua kaikista asioista aluksi tuolla parisuhdeneuvonnassa, mutta kun padot aukesi se tuntui tosi helpottavalta. Oli asioita jotka eivät pitäneet paikkansa kuin minun pienessä päässäni. Oli asioita jotka saivat selvennystä kun ulkopuolinen ihminen ohjasi meidän keskustelua.



Imetin tuollon meidän kuopusta ja varmasti myös hormoonit tekivät tepposiaan.



Jotenkin näen että tuosta parisuhdeterapiasta voisi olla teille apua. Jos vain vaimosi sinne lähtee. Kannattaa yrittää tosiaan kaikkensa että perhe pysyy perheenä. Terapiassa voi puhua kaikki asiat halki, poikki ja pinoon.



Toivon vaimollesi ymmärrystä ja aikalisää ettei tekisi nyt raskaushormoonien huuruissa mitään äkkinäistä. SItä kun voi katua jälkikäteen. Jos arki kyllästyttää ja joku antaa uudenlaista huomiota on siihen varmasti helppo tarttua. Ymmärrän senkin. Äh. Tästä tuli kamalan sekava selitys...



Toivon kaikkea hyvää teidän koko perheelle. Tapahtui mitä tapahtui.



AIHA

Kyllä meillä on nyt varattuna maanantaille klo 17 aika, ja vaimoni on lupautunut tulemaan mukaan - joskin hänellä on varsin vahva ennakkoasenne että tästä ei tule olemaan mitään apua ja sitä rataa.



Minäkin TODELLA toivon että suuurin syy tässä kriisissä on hormoneissa ja että tilanne korjaatuu ennenpitkää, onneksi vaimokaan ei nyt heti ole ovesta ulos lähdössä vaan haluaa ensin ainakin vauvan maailmaan.



Pitääpä samoin tein katsoa, josko kirjaston kautta saisi noita tuossa toisessa viestissä mainittuja opuksia. Ja jos ei saa, niin sitten Akateeminen / Amazon / jostakin.

Lueskelin tarinasi blogista. Tsemppiä sinulle tilanteessasi. Kuulostat rakastavalta mieheltä, ja puhut kauniisti vaimostasi. Sanot, ettet osaa kirjoittaa tai kirjoitat sekavasti, hyvinhän tuosta saa selvän ja tunnut tarkastelevan tilannettanne varsin neutraalisti ja analyyttisesti, myös omat virheesi tunnustaen.



Uskon, että pariterapiasta voi hyvinkin olla teille apua. Samoin aika voi auttaa, jos vaimosi tunteet johtuvat raskauden aikaisista hormonitoiminnan muutoksista.



Minulla ja miehelläni oli pari vuotta sitten vastaava kriisi. Minusta tuntui kuten vaimostasi, että en enää rakasta miestäni, eikä elämässä tuntunut olevan oikein mitään mieltä. Suhteemme oli kestänyt tuolloin 7 v, josta 4 naimisissa, ja lapsia oli kaksi.



En halunnut silloin pariterapiaan, mutta menin yksin keskustelemaan terapeutin kanssa. Se auttoi meitä. Terapiassa huomasin, että ahdistukseni ja paha oloni johtui muista asioista (toistuvat muutot ja elämänmuutokset, vanhempieni avioero, ongelmat lapsuudessa, ym) eikä miehestäni. Ahdistuksen syiden selvitessä ja ratkaisujen löytyessä suhde mieheeni parani pikkuhiljaa kuin itsestään, ja tunteet häntä kohtaan heräsivät uudelleen. Nyt kaksi vuotta myöhemmin elämme varsin onnellisessa parisuhteessa, ja olen todella onnellinen, ettemme päätyneet avioeroon, jota kriisin aikana toivoin.



Voimia sinulle ja toivon, että selviätte yli kriisistä.



ps. Yritin kommentoida suoraan blogiisi, mutta en onnistunut, kun ei ollut käyttäjätunnusta.

Luin blogisi kokonaisuudessaan läpi, ennen kuin tänne "uskaltauduin"...



Kokemusta minulla ei vastaavasta tilanteesta varsinaisesti ole ja nyt voinkin toivottaa voimia tulevaisuuteen. Sen verran omaa taustaa, että odotamme ensimmäistä yhteistä lasta. Miehellä ennestään 4-vuotias lapsi.



Meillä parisuhde menee omalla painollaan eteenpäin ja kuvittelisin meidän olevan onnellisia.



9.8 olimme kuitenkin perhepäivä- tapahtumassa, jossa pariskuntia oli kaikkiaan n.30. Se oli odottaville perheille suunnattu tapahtuma ja menin sinne hiukan vastahakoisesti. Se 3-tuntinen kuitenkin avasi silmäni (myös mieheni suhteen).

Mieleeni jäi "laatikkopiirros", jos alussa oli ihastuminen/tykästyminen, siitä päästiin rakastUmiseen. Tilaan, johon jokainen meistä haluaisi päästä ja jäädä. Kuitenkin tämän jälkeen puhuttiinkin rakastAmisesta. Se on tila, joka vaatii hellyyttä, ponnisteluja, riitoja, arkea, kaikkea mahdollista. Ja koska oletin tämän olevan viimeinen askelma, järkytys oli kova, kun meille esiteltiin se viimeinen porras. Kumppanuus. Olen elänyt vaaleanpunaiset lasit nenällä ja olettanut arjen olevan "yhtä juhlaa", niin kuin tähänkin asti. Sain lievän paniikin. Osaisinko minä kaiken tuon?



Tässä hormonien myllerryksessä olen loukannut miestäni enemmän kuin laki sallii ja katunut sitä kovasti. Anteeksi olen yrittänyt pyytää, mutta pelkään, että voiko niitä vain unohtaa. Koskaan en ole erolla uhannut, vaikka se on mielessä käynyt.



Blogia lukiessani huomaan sinun tekevän kaikkesi ja vaimosi varmasti tietää olevansa sinulle rakas ja tärkeä. Täytyy vain toivoa, että vaimosi palaa synnytyksen jälkeen tasapainoon ja saa (anteeksi ruma ilmaisu) pääkoppansa järjestykseen. Hän käy luultavasti läpi elämänsä vaikeinta vaihetta ja toivon mukaan se päättyy teille onnellisesti.

Sinä olet tainnut tehdä kaiken mahdollisen. Antanut tilaa, ymmärtänyt, tukenut ja luottanut. Toivottavasti vaimosi osaa arvostaa panostasi ja saatte asianne järjestymään. Tavalla tai toisella.



Lämpimästi toivotan teille onnea tulevaan :-)



Paljon tuli näköjään turhaa (omaa napaa) tähän tekstiin, mutta tilanteesi vaikuttaa perin vaikealta.

Kyynel tuli väkisin silmäkulmaan... Minusta sinä kuulostat todella ihanalta aviomieheltä! Oikeasti haluat tehdä kaikkesi suhteenne eteen. Kirjoituksestasi näkyy, kuinka rakastat vaimoasi.



Toivottavasti tämä on vain ohimenevä vaihe teidän elämässä, ja kaikki menee parhain päin... Älä missään nimessä painosta vaimoasi, mutta yritä kuitenkin avata keskusteluyhteys. Hyvä, että saitte ajan perheterapeutille, ehkä siellä selviää jotain!



Tulen lukemaan blogiasi jatkossakin. Tsemppiä!

Tuli mieleeni. Meillä oli 2 vuotta sitten samanlainen tilanne (tai suht samanlainen): mies oli rakastunut toiseen naiseen ja aikoi jättää minut. Muistan lukeneeni (olisiko ollut Alberoni "Häälento"), että rakastuneen tunnemaailma on aika paljon siellä rakastumisen kohteessa ja sen hetkinen puoliso on kaiken ikävän ruumiillistuma (plus raskaana vielä ne hormonit - joihin en ehkä vetoaisi, kun puhut vaimollesi. On loukkaavaa, jos toisen tunteita ei oteta tosissaan vaan vedotaan "siihen aikaan kuukaudesta" tms.). Tällöin emotionaaliseen puoleen vetoaminen ei välttämättä toimi, joten kannattaa vedota (uinuvaan) rationaaliseen puoleen.



Meillä ainakin se jollain lailla tehosi. Selitin miehelleni, että ymmärrän, miten ihanaa on olla rakastunut ja miten upealta se toinen ihminen vaikuttaa ja on varmasti hyvin ymmärtäväinen ja kuuntelee. Ja varmasti hänestä kaikki sinun kertomasi asiat ovat todella mielenkiintoisia ja ihania, ja sinä tunnet samoin. Ja minä toivoisin voivani antaa sinulle mahdollisuuden elää rakastumisesi. Mutta meillä on parisuhde. Mekin rakastimme toisiamme ihan silmittömästi joskus suhteen alussa, nyt rakkaus vain on toisenlaista: se on arkea, se on jakamista, se on ystävyyttä, se on yhdessä rakennettuja kokemuksia ja perhettä ja jatkuvuutta - yhteiselle lapsellekin. Kannattaako todella heittää se pois menemään rakastumisen takia, rakastumisen joka aikoinaan sekin muuttuu arjeksi? Jossa tulee omat ongelmansa esiin? Kaikissa suhteissa niitä on.

Vetosin myös materiaalisiin asioihin (jotka usein kyllä naiselle merkitsevät vähemmän kuin miehelle).

Onneksi mieheni pystyi näkemään rakastumisen ohi ja näki, että se on ohimenevää. Olen hyvin kiitollinen niin kypsästä ratkaisusta, kovin moni ei siihen välttämättä kykene. Rakastuminen kun on niin sokaisevaa.



Kerran kuulin neuvon miehille: käytä vaimosi hemmotteluun saman verran rahaa per viikko kuin käytät viikonloppuna kaljaan/muuhun alkoholiin. Se voi tuntua liialliselta, mutta...vaimon tulisi olla tärkein ihminen. Ainakin tärkeämpi kuin alkoholi. =) Suomessa ollaan hyvin jäyhiä rakkauden osoituksissa ja "hemmottelussa", askeettisuus on aina ollut osa suomalaista parisuhdetta. Mutta minun mielestäni on tullut aika muuttaa se asia. Molempien kumppaneiden tulisi huomioida toisiaan, paljon enemmän kuin nykyään tapahtuu.



No, nyt arki kutsuu. Toivottavasti tilanne paranee!



Pioni

Kyllä ero on parempi, jos vaimosi ei jaksa tai halua elää sinun kanssasi. Eihän se vie sun isyyttäsi pois. Ei naista voi pakottaa olemaan naimisissa LAPSIEN TAKIA. Pitemmän päälle se on lapsille kirous. Pyri olemaan hyvä isä lapsillesi. Voi kun elämä ei aina mene niin kuin haluaa.

Kyllä olen koettanut valmistautua tähänkin vaihtoehtoon, ja olemmekin käyneet aiheesta sellaista jos ei nyt täysin rationaalisia niin ainakin puolirationaalisia keskusteluita.



Eli jos tilanne ei tästä parane niin onhan se niin että kyllä se on sitä asumuseroa kokeiltava. Asiaa vain mutkistaa erittäin isosti tuo syntymätön lapsi, toisaalta sen edun vuoksi on järkevämpää että elämme yhdessä ainakin syntymään asti ja sitten pari vaikeinta kuukautta ja jos vaimon tunteet ovat vielä näin kylmiä niin kyllähän se on erillään asumista kokeiltava.



Sitten vasta jos se tuntuu parammalta, eropaperit vetämään.

Että sinänsä varsin rationaaliselta pohjalta ja äkkipikaisia päätösiä vältellen täsä vaimokin koettaa edetä.



Siltikin, yritäin kaikkeni jotta tuohon ei tarvisisi ryhtyä. Olen ollut hyvä aviomies ja uskon vakaasti että voisin sitä olla myös vastaisuudessa. Monta asiaa on kuitenkin korjattavana ja aikaahan tässä tulee kulumaan. Ja vaimokin on saatava jotenkin mukaan *yrittämään* suhteen pelastamista, jos toinen sanoo että kahtellaan miten menee ja samaan aikaan on täysin passiivinen suhteen kehittämisen suhteen, luulen että sillä toisella (tässä tapauksessa siis minulla), on aika heikot mahdollisuudet onnistua pelastamaan tilanne.



Yritäin kuitenkin ja toivon parasta, mitäpä tässä muutakaan voi!