Onko neljänkympin kriiseilijöitä?
Jos on, mitä liikkuu mielessä?
Itsellä kovia ahdistuksia: epäonnistuminen äitinä, vaatimaton koti, rahahuolet, jatkuva suorittamisen pakko, ikävä sukulaisia, epävarmuus ystävistä... Ajoittain sietämätöntä.
Kommentit (8)
No tavallaan, sellaista ahdistusta että olenko elämässä valinnut oikein, miten tästä eteenpäin, onko elämässäni tästä tiedossa vain töitä koko ajan huonomalla terveydellä, olenko elänyt tarpeeksi hyvin, ja tehnyt mitä haluan, kuka minusta oikeasti välittää. Elän paljon ajatuksissani elämäni huippuhetkissä, upeissa matkoissa, vapauden tunteessa. Jopa äitiys on alkanut väsyttämään ajoittain tosi paljon kun kaipaisi jo niitä omia elämyksiä ja mukavuutta. En tietenkään lapsia kadu mutta olen huomannut että en halua olla heidän kanssaan (enkä kenekään kanssa) koko ajan, elämäni ei saisi olla pelkkää lastenhoitoa. Ovat nyt molemmat kotona kesälomalla, 3 ja 5v. ja ehkä se ei auta asiaa. Ja ulkonäkö on alkanut selvästi tänä vuona rupsahtamaan johon on pitänyt totutella.
Olen pettynyt elämääni mutten tiedä mitä muutakaan tekisin.
Työni tuntuu typerältä ja lapselliselta, tunnen itseni todella epäonnistuneeksi kun esimiehinäni on sellaisia mitättömyyksiä kuin on, ja jos en tähän ikään mennessä ole eteenpäin päässyt niin tuskin sitä enää tapahtuu tässä vaiheessa kun olen menettänyt kaiken innostuksen ja illuusioni työstä. Firmaan tulee nuoria innokkaita joille se työ on vielä haastavaa ja kiinnostavaa ja jotka ovat kiitollisia kun pääsevät tekemään sitä, ja oikein masentaa katsoa niitä. En kuitenkaan keksi mitä muutakaan tekisin, joten rahan takia teen työtäni varmaan sitten tästä vielä neljännesvuosisadan.
Jos elän niin kauan, minua myös vaivaa akuutti kuolemanpelko. Suvussani on alle viisikymppisenä kuolleita, minä voin myös hyvinkin kuolla pian. Tarjolla perintötekijöissä olisi sekä sydänvaivoja että syöpää.
Parisuhteeni on aivan kuollut enkä ole kiinnostunut korjaamaan sitä tai etsimään uutta. Tuntuu että se osa elämästäni on ohi, enkä osaa kuvitella että enää rakastuisin oikeasti. Varmasti tulee miehiä joita kohtaan tunnen vähän aikaa intohimoa, mutta en usko että ketään kohtaan pitkään, enkä siksi todellakaan kuvittele ettenkö olisi lopulta yksin.
Kaihoa on siitä, että pikkulapsiaika on ohi. Lapset ovat teini-ikäisiä jo. Välillä vaan kyynelehdin sitä. Niin mukavuudenhaluinen olen, etten iltatähteä todellakaan halua.
Kova matkustusvimma on päällä jota ei vielä pari vuotta sitten ollut ollenkaan. Koko ajan suunnittelen seuraavaa ja sitä seuraavaa matkaa. Aika harvasta asiasta innostun enää kuin siitä. Nyt on toisaalta perheen kanssa antoisampaa matkustaakin.
Töissä on kyllä just nyt hyvä vaihe päällä. Olen vielä päässyt etenemään ja kehittymään.
Parisuhteessa on tasaisen lämmin ja luottavainen olla.
Mutta miten aika kulkee näin nopeaa :/
Ei ole lapsia, miesystävä on. Elämäni parasta aikaa. <3
Kriiseilin jo pari vuotta sitten, noin 38 vuotiaana, mutta kriisi meni nopeasti ohi. Tällä hetkellä elämä menee siis aika kivasti, mutta toki muutosta mietin päivittäin. Suurin mietinnän aihe on kohta 20 vuotta kestänyt parisuhteemme mieheni kanssa. Olemme aika ajoin toisiimme niin kyllästyneitä, että se vaikuttaa muuhunkin elämään. Lapsista kaksi alkaa olla teinejä, yksi on vielä pieni koululainen, joten teinien kanssa alkaa olla aika vääntöä ja tunnen itseni välillä heidän kanssa ollessani hyvin vanhaksi varikseksi. Työssäni viihdyn hyvin ja pystyn muokkaamaan sitä sellaiseksi kuin haluan.
Saa nähdä siis miten aika kuluu, mitä tulee eteen ja mitä jää historiaan. Katson aika avoimin mielin tulevaa kohti ja en välttämättä pelkää suuria muutoksiakaan esim. parisuhteessa.
On, tein täydän elämänmuutoksen. Ryhdyin miettimään puoli vuotta sitten tätäkö haluan seuraavat 40 vuotta. Tuli ero, uusi mies ja haaveena lapsi....
Joo on kirjottelinkin aiheesta talvella täällä ja siitä tuli pitkä hyvä ketju, oli kiva lukea että muillakin oli vähän samanlaista.
MIetin erotako vai ei, miehellä alkoholisimiin / masennukseen taipumusta,muttai ei nyt niin paha tilanne koko ajan että olisi ihan "selkeää" lähteä.
Vaihdanko työtä vai ei, toisaalta unelmatyötä, toisaalta asiat mättää. Ja haluaisin ehkä kutienkin vielä parempaan asemaan, ja enemmän palkkaa. Toisaalta en halua kaikkeani antaa työlle, mutta kyllä tässäkin on välillä tosi stressissä jos haluaa kunnolla hommansa hoitaa.
YLipainoa kertynyt parinvuoden sisään ja laihdutus ei onnistu.
Mietin olenko ihan terve kun niin väsyttää välillä ym.,mutta 40-v. tarkastuksessa kaikki kokeet oli hyvät. KUnto vaan on huono, mutta kun yritin aloittaa juoksua, väsyin siihenkin kuukauden päästä, sairastuin ja ihan väsähdin.
Haikeutta että onko pikkulapsiaika ja se koko vaihe elämästä tosiaan ohi - vai pitäisikö vielä tehdä sittenkin vauva.
Ja nyt tää maailmantilannekin, mitä jos tuleekin sota, mitä jos Venäjä hyökkää tänne, oisko täältä parempi muuttaa ulkomaille vielä nyt hyvän sään aikana. Mutta muuttaako yksin lasten kanssa vai mies myös? Mies ei edes osaa kieliä että millä mä perheen yksin elättäisin...
Ero- ja muuttoajatuksia hidastaa esim. sekin, että omakotitalo pitäisi saada myytyä eikä halua ole ihan pilkkahintaan myydä, mutta ei talot taida nyt oikein liikkua kovin hyvin.
Ystäviä ei ole oikein, muutama on, mutta vähän eri aaltopituuksilla osin ollaan; ei oikein ketään luottokaveria johon todella voisi luottaa. Pelottaa miten selviäisi esim. erossa. Vanhemmatkin vanhenee, alkaa olla muistiongelmaa ym.
Up