Kauhea kolmenkympin kriisi.

Olo on jotenkin tosi näköalaton. En tiedä onko mulla enää mitään unelmia jäljellä.. Työpaikka on varma ja vakaa, toisaalta työ kuitenkin ahdistaa. Olen tavallaan pettynyt itseeni kun valitsin tylsän ja varman ammatin ja työn, joka ei oikeastaan edes tunnu omalta. Mietin, että eikö minusta tosiaan ollut mihinkään muuhun? Samoin olen valinnut tylsän ja varman perhe-elämän.. Lapset on jo tehty. Kaksi tietenkin. Kolmatta olemme miettineet, mutta en ole saanut itseäni vakuuttuneeksi siitä että tänne kannattaa yhtään enempää lapsia enää tehdä.

Okei ehkä jotain unelmia olisi, mutta niitä ei ole mahdollista toteuttaa vuosikausiin. Liittyen yksinoloon, matkusteluun jne...

Kokemuksia? Miten teillä muilla on ilmennyt? Miten olette selvinneet siitä?