Voiko ujo/introvertti/jännittäjä/sosiaalisesti kömpelö opiskella sosionomiksi?

Voi, jos et kuitenkaan vältä tilanteita, vaan menet ja teet, vaikka jännittää.

Ei tuohon ole suoraa vastausta, mutta sosionomin työssä on välttämätöntä pystyä matalalla kynnyksellä kohtaamaan kaikenlaisia ihmisiä, hyvin erilaisissa ja usein tavalla tai toisella kriisiytyneissä/hankalissa elämäntilanteissa. Kannattaa miettiä, jaksatko sitä vai muodostuuko jatkuva ihmissuhdetyöskentely sinulle kuormittavaksi. Asiakkaita ei sosionomina pääse piiloon paperipinojen taakse. Jos haluaa tehdä enemmän hallinnollista ja kirjallista työtä, kannattaa opiskella enemmänkin sosiaalityöntekijäksi. 

Monissa työtehtävissä ollaan kahdestaan asiakkaan kanssa. Harvemmin isoin joukon kanssa. Riippuu mikä työpaikka kyseessä. Mielestäni asiakkaat eivät odota superihmistä vaan inhimillistä ihmistä, joka aidosti kuuntelee ja näkee kaiken sen hyvän mitä asiakkaassa on (aina on). Aika moni jännittää työelämään astumista olipa ala mikä hyvänsä. Työ tekijäänsä opettaa, on paikkaansa pitävä sanonta.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuohon ole suoraa vastausta, mutta sosionomin työssä on välttämätöntä pystyä matalalla kynnyksellä kohtaamaan kaikenlaisia ihmisiä, hyvin erilaisissa ja usein tavalla tai toisella kriisiytyneissä/hankalissa elämäntilanteissa. Kannattaa miettiä, jaksatko sitä vai muodostuuko jatkuva ihmissuhdetyöskentely sinulle kuormittavaksi. Asiakkaita ei sosionomina pääse piiloon paperipinojen taakse. Jos haluaa tehdä enemmän hallinnollista ja kirjallista työtä, kannattaa opiskella enemmänkin sosiaalityöntekijäksi. 

Aika mustavalkoisesti sanottu. Itselläni takana yli 20 vuotta sosionomin hommia ja opiskelen sosiaalityöntekijäksi. Ei ole mitään tarvetta tai halua piiloutua asiakkailta minnekään, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Tasapaiinoinen on liian itsekeskeiinen kuuntelemaan tasapainottomien selityyksiä

Mä enn tiedä sanonko oikein mutta varmaan esim psykologin ja sosiaalityöntekijän ero poikkeaa siinä että psykologi ajattelee kulttuurillista normatiiviä joka on tieteeellisten tutkimusten kautta havainoiitu ja perusteltu tieettyinä systeemien ja logiikoiden toimivuksina ja sosiaalityössä taas normatiiivit on enemmän ihmisen realiteeetteihin ja käytökseen suhteutetttuja ja sekä myös realiteettiina yhteiskunnan tila ja kulttuurilllinen normaali.

Asiakkaathan ne ovat pääosassa eikä sosionomi. Sosionomiksi sopii tarkkakorvainen ja -silmäinen, joka osaa tehdä oikeita kysymyksiä johdattelematta asiakasta mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tasapaiinoinen on liian itsekeskeiinen kuuntelemaan tasapainottomien selityyksiä

Mä enn tiedä sanonko oikein mutta varmaan esim psykologin ja sosiaalityöntekijän ero poikkeaa siinä että psykologi ajattelee kulttuurillista normatiiviä joka on tieteeellisten tutkimusten kautta havainoiitu ja perusteltu tieettyinä systeemien ja logiikoiden toimivuksina ja sosiaalityössä taas normatiiivit on enemmän ihmisen realiteeetteihin ja käytökseen suhteutetttuja ja sekä myös realiteettiina yhteiskunnan tila ja kulttuurilllinen normaali.

Ja kunn niitä on kartoitettu niin mietitäään millaista apua ja palveluiita ihminen tarvitseee kuntoutuakseeen jotta saavuttaa esim seikat joilllakin vastuualeillla.

Kiitos vastauksista, hyviä näkökulmia ja pohdinnan aiheita.

Ehkä voisin esimerkin avulla koittaa selittää, minkä tyylisiä sosiaaliset haasteeni ovat. Esim. työhaastattelussa menen täysin lukkoon, hermoilen ja änkytän mitä sattuu, mutta minulla ei olisi mitään ongelmia olla siinä haastattelijan roolissa, siinä olisin varmasti oikein hyvä ja pyrkisin pitämään tilanteen rentona ja mukavana haastateltavalle.

Jännitys tuntuu liittyvän erityisesti niihin tilanteisiin, joissa minä joudun olemaan huomion keskipisteenä, todistelemaan osaamistani, kehumaan itseäni jne. Ryhmätilanteissa vetäydyn helposti tarkastelijan rooliin ja annan muiden puhua. Vietän suuren osan vapaa-ajastani yksin, viihdyn yksin, mutta pidän ihmisistä ja saatan joskus vaikkapa mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille lenkkipolulla.

Toisaalta ajattelen niin, että kaikilla aloilla pitäisi olla kaikenluonteisia ihmisiä, ja varmasti tälläkin alalla asiakkaissa on myös kaltaisiani, joten hyvähän se olisi jos sellaisia heidän auttajinaankin olisi. Työn kuormittavuutta on kyllä vaikea arvioida etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista, hyviä näkökulmia ja pohdinnan aiheita.

Ehkä voisin esimerkin avulla koittaa selittää, minkä tyylisiä sosiaaliset haasteeni ovat. Esim. työhaastattelussa menen täysin lukkoon, hermoilen ja änkytän mitä sattuu, mutta minulla ei olisi mitään ongelmia olla siinä haastattelijan roolissa, siinä olisin varmasti oikein hyvä ja pyrkisin pitämään tilanteen rentona ja mukavana haastateltavalle.

Jännitys tuntuu liittyvän erityisesti niihin tilanteisiin, joissa minä joudun olemaan huomion keskipisteenä, todistelemaan osaamistani, kehumaan itseäni jne. Ryhmätilanteissa vetäydyn helposti tarkastelijan rooliin ja annan muiden puhua. Vietän suuren osan vapaa-ajastani yksin, viihdyn yksin, mutta pidän ihmisistä ja saatan joskus vaikkapa mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille lenkkipolulla.

Toisaalta ajattelen niin, että kaikilla aloilla pitäisi olla kaikenluonteisia ihmisiä, ja varmasti tälläkin alalla asiakkaissa on myös kaltaisiani, joten hyvähän se olisi jos sellaisia heidän auttajinaankin olisi. Työn kuormittavuutta on kyllä vaikea arvioida etukäteen.

Sosionomin työssä saatat joutua pitämään esimerkiksi ryhmiä asiakkaille, raportteja työkavereille, tekemään töitä (puhumaan ja esiintymään) eri sidosryhmien kanssa.. 

Mieti vielä. Sanon tämä ihan sinun parastasi ajatellen, koska ala ei tarjoa helppoja töitä sosiaalisille jännittäjille. Koska sehän perustuu sosiaalisuuteen.

Riippuu mihin haluat työllistyä. Esimerkiksi sosiaaliohjaajan työssä joutuu usein vetämään palavereja suurissakin verkostotapaamisissa. Sellainen työ ei ehkä sopisi sinulle. Toisaalta kaikessa kehittyy, kun pistää itsensä epämukavuusalueelle.

Sitten taas ohjaajan työssä esim. kehitysvammaisten asumisyksikössä ohjataan ja hoidetaan asiakkaita, työyhteisö on usein pieni ja työ on pääasiassa yksilö- tai parityötä yksi asiakas kerrallaan.

Itse nautin yksinolosta paljon ja kuormitun kyllä työstäni. Mutta tärkeintä on, miten vapaa-aikani vietän, niin jaksan työnkin.

Olen pienestä asti ollut ujo, jännittäjä ja varautunut. Silti opiskelin sosionomiksi ja olen tehnyt alan töitä 16 vuotta. Tottakai oma rajoittuneisuus toi haasteensa niin opiskeluissa kuin työelämässä, varsinkin alkuun. Mutta asioiden kohtaaminen rohkeasti on helpottanut. Olen vetänyt erilaisia ryhmiä, toimintoja, ollut tiimeissä, moniammatillisissa asiakaspalavereissa yms yksilötapaamisten lisäksi. Mielestäni ammatillisuus tuo varmuutta tilanteisiin. Itse tiedän olevani hyvä kokenut työntekijä ja vahvuus on nimenomaan taito kuunnella asiakasta, empatia, vuorovaikutustaidot, aitous, rauhallisuus, kärsivällisyys ja asiakkaan kohtaaminen yleensä. Olen elävä esimerkki siitä että myös jännittäjä voi pärjätä sosionomina, haasteellisissakin töissä, napakkuutta löytyy myös. Toki omat pelot joutuu kohtaamaan eikä tie ole välttämättä helppo mutta aina kaikesta oppii ja pääsee eteenpäin kun ei luovuta. Jännityksen kanssa oppii elämään ja ammattirooli antaa rohkeutta, tietyt asiat kun vaan tulee hoitaa jännityksestä huolimatta. Itse rakastan työtäni. Tsemppiä! :)

Uskon että se ujous karisee iän myötä. Itse olin nuorempana ujo, ja nyt en pelkää enää ihmisiä,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista, hyviä näkökulmia ja pohdinnan aiheita.

Ehkä voisin esimerkin avulla koittaa selittää, minkä tyylisiä sosiaaliset haasteeni ovat. Esim. työhaastattelussa menen täysin lukkoon, hermoilen ja änkytän mitä sattuu, mutta minulla ei olisi mitään ongelmia olla siinä haastattelijan roolissa, siinä olisin varmasti oikein hyvä ja pyrkisin pitämään tilanteen rentona ja mukavana haastateltavalle.

Jännitys tuntuu liittyvän erityisesti niihin tilanteisiin, joissa minä joudun olemaan huomion keskipisteenä, todistelemaan osaamistani, kehumaan itseäni jne. Ryhmätilanteissa vetäydyn helposti tarkastelijan rooliin ja annan muiden puhua. Vietän suuren osan vapaa-ajastani yksin, viihdyn yksin, mutta pidän ihmisistä ja saatan joskus vaikkapa mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille lenkkipolulla.

Toisaalta ajattelen niin, että kaikilla aloilla pitäisi olla kaikenluonteisia ihmisiä, ja varmasti tälläkin alalla asiakkaissa on myös kaltaisiani, joten hyvähän se olisi jos sellaisia heidän auttajinaankin olisi. Työn kuormittavuutta on kyllä vaikea arvioida etukäteen.

Sosionomin työssä saatat joutua pitämään esimerkiksi ryhmiä asiakkaille, raportteja työkavereille, tekemään töitä (puhumaan ja esiintymään) eri sidosryhmien kanssa.. 

Mieti vielä. Sanon tämä ihan sinun parastasi ajatellen, koska ala ei tarjoa helppoja töitä sosiaalisille jännittäjille. Koska sehän perustuu sosiaalisuuteen.

Kiitos, jatkan mietintöjä. Olen alanvaihtoa pohtimassa, kouluttautunut aloille, jotka soveltuvat minulle, mutta joilla töitä ei ole. Työttömänä siis, ja ikääkin jo on enemmän kuin tarpeeksi, joten siinä mielessä en korkealta putoa, vaikka hommasta ei mitään tulisikaan.

Yrittäjyys on varteenotettava vaihtoehto myös, voisikos sosionomin koulutuksella toimia yrittäjänä? Ainiin, siitä pääsemmekin kysymykseen, voiko ujo toimia yrittäjänä... Oikeasti, voiko ujo toimia missään työssä? Ei kai koko elämä voi kaatua yhteen ainoaan "vikaan", joka ei edes oikeastaan ole vika vaan ominaisuus.

Sosiaalisesti taitava introvertti joo, muut ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen pienestä asti ollut ujo, jännittäjä ja varautunut. Silti opiskelin sosionomiksi ja olen tehnyt alan töitä 16 vuotta. Tottakai oma rajoittuneisuus toi haasteensa niin opiskeluissa kuin työelämässä, varsinkin alkuun. Mutta asioiden kohtaaminen rohkeasti on helpottanut. Olen vetänyt erilaisia ryhmiä, toimintoja, ollut tiimeissä, moniammatillisissa asiakaspalavereissa yms yksilötapaamisten lisäksi. Mielestäni ammatillisuus tuo varmuutta tilanteisiin. Itse tiedän olevani hyvä kokenut työntekijä ja vahvuus on nimenomaan taito kuunnella asiakasta, empatia, vuorovaikutustaidot, aitous, rauhallisuus, kärsivällisyys ja asiakkaan kohtaaminen yleensä. Olen elävä esimerkki siitä että myös jännittäjä voi pärjätä sosionomina, haasteellisissakin töissä, napakkuutta löytyy myös. Toki omat pelot joutuu kohtaamaan eikä tie ole välttämättä helppo mutta aina kaikesta oppii ja pääsee eteenpäin kun ei luovuta. Jännityksen kanssa oppii elämään ja ammattirooli antaa rohkeutta, tietyt asiat kun vaan tulee hoitaa jännityksestä huolimatta. Itse rakastan työtäni. Tsemppiä! :)

Ihana kuulla ja kiitos tsempeistä! Ei varmasti ole helpoin tie, mutta mietin juuri tuota, että jos kaikilta muilta osin ala sopisi, niin kannattaako hylätä ajatus pelkästään ujouden ja jännityksen vuoksi. Niiden kanssa olen jo oppinut elämään ja hyväksyn ne osana minua vaikka ne yhtä ikävältä edelleen tuntuukin, mutta tietysti haluaisin olla hyvä työssäni, enkä oikein osaa arvioida, tuleeko nämä kohdallani vaikuttamaan siihen työn laatuun jotenkin. Ja kuinka paljon koulutuksen aikana näihin asioihin voin vaikuttaa ja saada apua/treeniä/työkaluja sosiaalisiin taitoihin.

Vaikka millä mitalla. Yksikään noista ominaisuuksista ei estä oikeastaan minkään työntekoa. Riippuu täysin siitä, miten itse osaa noiden ominaisuuksien kanssa toimia. Minä olen jännittäjä, mutta osaan hallita jännitystä niin, että se ei vaikuta työssäni esiintymistilanteisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pienestä asti ollut ujo, jännittäjä ja varautunut. Silti opiskelin sosionomiksi ja olen tehnyt alan töitä 16 vuotta. Tottakai oma rajoittuneisuus toi haasteensa niin opiskeluissa kuin työelämässä, varsinkin alkuun. Mutta asioiden kohtaaminen rohkeasti on helpottanut. Olen vetänyt erilaisia ryhmiä, toimintoja, ollut tiimeissä, moniammatillisissa asiakaspalavereissa yms yksilötapaamisten lisäksi. Mielestäni ammatillisuus tuo varmuutta tilanteisiin. Itse tiedän olevani hyvä kokenut työntekijä ja vahvuus on nimenomaan taito kuunnella asiakasta, empatia, vuorovaikutustaidot, aitous, rauhallisuus, kärsivällisyys ja asiakkaan kohtaaminen yleensä. Olen elävä esimerkki siitä että myös jännittäjä voi pärjätä sosionomina, haasteellisissakin töissä, napakkuutta löytyy myös. Toki omat pelot joutuu kohtaamaan eikä tie ole välttämättä helppo mutta aina kaikesta oppii ja pääsee eteenpäin kun ei luovuta. Jännityksen kanssa oppii elämään ja ammattirooli antaa rohkeutta, tietyt asiat kun vaan tulee hoitaa jännityksestä huolimatta. Itse rakastan työtäni. Tsemppiä! :)

Ihana kuulla ja kiitos tsempeistä! Ei varmasti ole helpoin tie, mutta mietin juuri tuota, että jos kaikilta muilta osin ala sopisi, niin kannattaako hylätä ajatus pelkästään ujouden ja jännityksen vuoksi. Niiden kanssa olen jo oppinut elämään ja hyväksyn ne osana minua vaikka ne yhtä ikävältä edelleen tuntuukin, mutta tietysti haluaisin olla hyvä työssäni, enkä oikein osaa arvioida, tuleeko nämä kohdallani vaikuttamaan siihen työn laatuun jotenkin. Ja kuinka paljon koulutuksen aikana näihin asioihin voin vaikuttaa ja saada apua/treeniä/työkaluja sosiaalisiin taitoihin.

Ei missään nimessä kannata hylätä. Ylipäätään ei kannata lokeroida itseään tuohon tyyliin, että "olen tällainen, joten sen takia minun pitää rajata elämääni". Ihminen on loppujen lopuksi todella mukautuvainen ja oppivainen. Hyvin harvat ominaisuudet estävät tekemästä jotain itselle mieluista asiaa. Kyse on pitkälti omasta asenteesta ja kyvystä elää ominaisuuksiensa kanssa, ei niiden ehdoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pienestä asti ollut ujo, jännittäjä ja varautunut. Silti opiskelin sosionomiksi ja olen tehnyt alan töitä 16 vuotta. Tottakai oma rajoittuneisuus toi haasteensa niin opiskeluissa kuin työelämässä, varsinkin alkuun. Mutta asioiden kohtaaminen rohkeasti on helpottanut. Olen vetänyt erilaisia ryhmiä, toimintoja, ollut tiimeissä, moniammatillisissa asiakaspalavereissa yms yksilötapaamisten lisäksi. Mielestäni ammatillisuus tuo varmuutta tilanteisiin. Itse tiedän olevani hyvä kokenut työntekijä ja vahvuus on nimenomaan taito kuunnella asiakasta, empatia, vuorovaikutustaidot, aitous, rauhallisuus, kärsivällisyys ja asiakkaan kohtaaminen yleensä. Olen elävä esimerkki siitä että myös jännittäjä voi pärjätä sosionomina, haasteellisissakin töissä, napakkuutta löytyy myös. Toki omat pelot joutuu kohtaamaan eikä tie ole välttämättä helppo mutta aina kaikesta oppii ja pääsee eteenpäin kun ei luovuta. Jännityksen kanssa oppii elämään ja ammattirooli antaa rohkeutta, tietyt asiat kun vaan tulee hoitaa jännityksestä huolimatta. Itse rakastan työtäni. Tsemppiä! :)

Ihana kuulla ja kiitos tsempeistä! Ei varmasti ole helpoin tie, mutta mietin juuri tuota, että jos kaikilta muilta osin ala sopisi, niin kannattaako hylätä ajatus pelkästään ujouden ja jännityksen vuoksi. Niiden kanssa olen jo oppinut elämään ja hyväksyn ne osana minua vaikka ne yhtä ikävältä edelleen tuntuukin, mutta tietysti haluaisin olla hyvä työssäni, enkä oikein osaa arvioida, tuleeko nämä kohdallani vaikuttamaan siihen työn laatuun jotenkin. Ja kuinka paljon koulutuksen aikana näihin asioihin voin vaikuttaa ja saada apua/treeniä/työkaluja sosiaalisiin taitoihin.

Sitähän sanotaan, että ihminen kehittyy parhaiten menemällä pois mukavuusalueeltaan. Eli todennäköisesti se ajatuksissasi epämukava tilanne ei enää olekaan epämukava, kun opit toimimaan siinä. Aiheeseen liittymätön esimerkki, mutta moni ammattiesiintyjähän on todella paha jännittäjä ja kuvailee itseään introvertiksi ja ujoksikin. Silti varta vasten ovat hakeutuneet alalle, jossa pakko olla ihmisten edessä. 

Ohis: Kun katsoo paralympialaisia saa vähän perspektiiviä sille, mikä on mahdollista ja mikä ei. 

Tottakai, suurin osa ihmisistä jännittää joissain tilanteissa ja varsinkin uusissa tilanteissa mitä tulee AINA opiskellessa. Tärkeintä on, että ymmärrät erilaisia ihmisiä ja "ihminen ihmiselle"-asenne. Eli sanoisin että elämän arvot ja ajatusmaailma on tärkeempää kun se, miten sä vaikka esiinnyt, koska siinä työssä sitä esiintymistä tehdään ja kokemus aina kehittää ihmistä. :) Alalla on monenlaisia ihmisiä, on suorittajaa, on sydämellistä, ja vaikka mitä.