Onko tämä sitoutumiskammoa vai mikä minua vaivaa?

Olen 23-vuotias nuori nainen ja minulla on pieni poika. Minulla ei ole elämässäni kuin yksi vakava suhde takana, lapsen isän kanssa. Suhde kesti 5-vuotta ja oli väkivaltainen, joten lähteminen ei tuntunut pahalta, päin vastoin. Sitä ennen on ollut tälläisiä ns. nuoruuden suhteita, eli oltu hyvin ihastuneita jonkin aikaa ja sitten tullut kyllästyminen ja joistain jäänyt isot sydänsurut. Ensirakkaudesta kesti toipua aikanaan 4-vuotta.

Minulla ei ole kiire uuteen suhteeseen ihan vain lapsenikin kannalta. Olen vain alkanut huomaamaan itsessäni outoja piirteitä. Olen kyllä aina ollut hyvin hitaasti lämpeävää sorttia enkä ihastu helposti. Minua on paljon pyydelty ulos, mutta kaikki olen torjunut. Yksi mies on vain poikkeus, koska olemme muutenkin ystäviä..hän on tunnollinen työssäkäyvä, järkevä ja lempeä ja haluaisi parisuhteen,lapsia ja kaikkea.

Mutta minua vain ahdistaa. Ei herää ketään kohtaan tunteita ja huomaan että koitan viimeiseen asti niitä vältellä. Yleensä kai kun kuulee olevansa kaunis ja ihana ihminen sitä kai ilahtuisi, minä vaan ahdistun ja toivon olevani jossain muualla. Kun istuskellaan miehen kanssa sohvalla ja tämä tulee istumaan lähemmäs, iskee ahdistus. Toisinaan saatan ajatella, että olisi se mukava halata. Mutta sitten taas toivon ettei sitä tapahdu.

Mies on kertonut olevansa korvia myöten ihastunut ja puhuu paljon toiveistaan yhteisestä tulevaisuudesta ja asioista. Olen kyllä alusta asti koittanut selittää, että minulla on kauheita pelkoja vaikka suhteen joskus haluaisinkin. Olen vain aina ollut sellainen joka tarvitsee omaa aikaa ja tilaa. Ystävät ovat tärkeitä ja lapsi etenkin. Minulla on niin paljon sisältöä, että löytyyköhän aikaa. Ajatus perheestä ahdistaa, pelkään jääväni taas yksin tai olevani väkivaltaisessa suhteessa.

Tiedän, että elämä on karua ja pitäisi uskaltaa heittäytyä, mutta niin paljon ollut elämässä ikäviä asioita. Pelkään niin kamalasti, että minua taas sattuu ja pelkään oman elämän menettämistä jos alan suhteeseen.

En haluaisi menettää tuota miestä ystävänä, mutta tässä taitaa käydä niin että satutan häntä. Voiko minulla tosiaan olla sitoutumiskammo vai mitä tämä on? Ystäviäni sivusta seuranneena olen huomannut kuinka helppo heidän on edetä suhteesta toiseen ja ihastua aina uudestaan. Olenko päästäni sekaisin?