onko naapurin vauva kuollut?

Up

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 03:29"]

Oma lapsi tehohoidossa yli viikon synnyttyään ja olin itse vauvan luona aamusta iltaan.

Naapurit siis normaalisti kotona päivittäin

[/quote]

Ei kaikilla osastoilla saa olla koko ajan. Usein suositellaan että vanhemmat käy vain ns. hoitoaikoina esim. 1 h aamulla ja 1 h illalla.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 10:24"]

Väitättekö te että jos naapurissanne asuu saman ikäinen nainen kuin te ja joka raskaana ja mahan huomaa jo ihan selvästi ja olette häntä onnitelleet tulevasta perheenlisäyksestä niin ette ihmettelisi missä vauva nyt on kun maha on poissa eikä vauvaa näy?

Ei mua muuten kiinnosta pätkääkään naapureiden asiat mutta kun kyse vauvasta niin alkoi huolestuttamaan....

AP

[/quote]

Tuskinpa tässä on kyseessä copycat Oulun tapauksesta, joten relaa rauhassa. Naapurin asiat ei kuulu sulle, varsinkin jos niitä pitää tulla julkiselle keskustelupalstalle puimaan. Ehkä sun ei kannata kuluttaa netissä aikaa muutenkaan, sillä sieltä voi löytyä jos jonkinlaista kauhutarinaa pieleen menneistä synnytyksistä jne...

Jospa ne pakasti sen vauvan?

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 09:06"]

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 08:16"]

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 07:33"]

20/21 - olen tosi pahoillani menetyksenne johdosta. Jos saa kysyä, missä vaiheessa ja miten vauvan menehtyminen huomattiin? Ei toki ole pakko vastata, mikäli et asiaa halua muistella. Itsekin siis raskaana (joskin vasta puolen välin tuntumassa) ja siksi kovin huolissani kaikesta. Kovasti voimia toivotan!

[/quote]

Kuoli vasta syntymän jälkeen, 1vrk iässä. 30+ viikoilla vasta huomattiin hänessä vikaa.

Mä ainakin pystyn kertomaan että meidän vauva on kuollut, perjantaina oli hautajaiset. Mutta sitten näihin ällöttäviin uteluihin "anteeks nyt vaan mut mihin se kuoli" en jaksaisi vastailla. Parasta oli kun tuli joku täysin tuntematon (miehen kummin kissan kaima tmv.) avautumaan että hänellä on mennyt yöunet asian takia ja hän on töissäkin keskustellut asiasta kun on niin järkyttynyt niin teki melkolailla mieli lyödä ko. Ihmistä. Ihan vaan "osanottoni" riittää, ei tarvii rueta taivastelemaan että miten me nyt selvitään ja hankitaanko vielä uutta vauvaa. Ne asiat ei taida muille (tuntemattomille) kuulua. Puhu mieluummin vaikka säästä, kiitos.

Terveisiä tutuille.

-20

[/quote]osanottoni. Tämä sun käytös on kuitenkin syy siihen miksi osa jättää omaiset yksin, pelätään että sureva suuttuu jos ottaa osaa väärin. Niin kauan kun ihmiset välittää niin pitäisi olla ymmärrystä, on se niillekin ikävä asia..

[/quote]

Komppaan kyllä vähän tätä. Lähiomaiseni vauva kuoli, ja äiti (ihan sekaisin, ymmärrän kyllä!) hoki monta viikkoa, et hän ei ainakaan jaksa ketään lohduttaa, ei hän jaksanut puhua sille ja sille kun olisi kuitenkin vaan pitänyt lohduttaa jne. Minulla läheisenä, mutta tietysti ulkopuolisena oli tosi vaikea olla, kun en ymmärtänyt mitä hän tuolla tarkoitti, saanko mainita vauvaa ollenkaan vai enkö, miten päin minun olisi pitänyt olla... Oli tosi vaikeaa olla se läheinen kun en tiennyt mitä toinen halusi, en ymmärtänyt miksi hän koki että hänen olisi pitänyt lohduttaa yhtään ketään hänen vauvansa kuoltua?! Miten tyhmänä hän muita oikein pitää?

Onhan se vaikea valita oikeita sanoja surevalle, ja väkisin niitä huteja tulee, valitettavasti. Minä ymmärrän oikein hyvin, että jotkut vaihtavat kadun puolta kun sureva tulee vastaan vaikka en itse sitä teekään... Ei sitä välttämättä osaa oikeita sanoja valita, mutta valitettavasti sekin on vain sitä ihmisyyttä.

????

Pitääpä nyt ihan oikaista tätä asiaa. Eli siis 99% lähipiiristäni on suhtautunut asiallisesti asiaan, he on sanoneet osanottonsa ja kertoneet minulle että jos haluan puhua asiasta tai tarvitsen apua tmv. niin he on käytettävissä. Muutoin he ovat käyttäytyneet normaalisti.

Mutta tämä yksi ihminen jota olen pitänyt läheisimpänä on nyt siis täysin jumittinut asiaan. Hän ei halua puhua mistään muusta ja hän soittaa joka päivä jaaritellakseen asiasta. Olen hänelle selkeästi sanonut että soitan kyllä hänelle jos on asiaa. Asia ei mene perille.

Lsäksi toivoimme että asia ei lähipiiriltä leviäisi laajemmalle mm. siksi että lapset saa olla rauhassa koulussa yms. kun tämä ei ole mikään iso kaupunki. Tämä sama rasittava ihminen on siis jauhanut asiaa käytännössä kaikille vastaantulijoille ja mm. kieltäytynyt työtehtävistään ja lintsannut töistä "kun hän on niin järkyttynyt eikä saa öisin unta".

Sanomattakin selvää että hän ei olisi ollut vauvalle mitään sukua, ei ole kenenkään lapseni kummi tmv. Kohta on välit mennyttä tämän asian takia. Koko ajan on ollut se olo että joudun lohduttamaan ja terapoimaan HÄNTÄ eikä hän minua. Hän ei edes pidä vauvoista erityisesti.

Eli kyse on siis samasta ilmiöstä kuin jos aikuiselle ihmiselle järjestetään hautajaiset: sinne saattaa saapua itkemään kovaäänisesti ihmisiä jotka ovat tavanneet vainajan vain kerran tai olleet tekemisissä esim. vuosikymmeniä sitten. Tämä on minusta käsittämättömän törkeää ja juuri siksi en halunnut vauvalleni hautajaisia, sinne olisi tullut tuntemattomia kauhistelemaan asiaa ja vollottamaan kovaan ääneen. Juuri nyt en vaan jaksa tällaista showta. Tai varmaan koskaan.

Summa summarum: napakka "osanottoni, kerro jos haluat puhua asiasta/tarvitset jotain, olen tässä sua varten" riittää todella hyvin! Ala sitten vaikka ennemmin keskustelemaan säästä kuin voivottelemaan ja jauhamaan asiaa. Se ei ole asian ohittamista vaan sen kunnioittamista. Anna omaisten surra rauhassa.

-nro, 2 viikkoa sitten kuolleen vauvan äiti. Edelleenkin terkkuja tutuille.

On kyyläämistä, on tunkeilua ja on pohdintaa. Uteliaisuus on aika yleisinhimillinen piirre ja evoluution kannalta tärkeäkin. 

Se, että pohtii täällä, onko naapuria kohdannut suru, on mun mielestä aika luonnollista. Kaikkein luonnollisinta olisi tietysti pohtia sitä kasvokkain puolisonsa kanssa. Asian käsittely vaikka työpaikan kahvipöydässä on juoruilua ja mässäilyä, niin ei tehdä. Pyrkimys tutustua naapuriin vain siksi, että saisi tietää mitä kauheaa hänelle on tapahtunut, on vastenmielistä sekin. 

Kirjoitus 49 on hyvä. Äitini käytti sellaista sanaa kuin "hautajaishyeenat". Ne olivat ihmisiä jotka kävivät haiutajaisissa esittelemässä omaa "suurta suruaan", eivät kunnioittamassa vainajaa tai ottamassa osaa läheisten suruun (tuskin tunsivat kumpiakaan). On myös niitä, jotka esittävät osanottonsa vain, jotta voisivat aloittaa pitkän monologin siitä miten raastavaa oli kun heidän kissansa kuoli 7 v. sitten. 

Osanottoni lapsensa menettäneille.

Käpy ry:n sivuilta löytyy tukimateriaalia myös lapsensa menettäneiden omaisille. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli kokee haluavansa oikeasti tukea lapsensa menettänyttä.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 18:27"]

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 10:18"]

[/quote]

Menee ihan ohikseksi mutta halusin vielä vastata sinulle 20.

Minun vauvani kuolemasta on jo hieman enemmän kulunut aikaa. Nämä "huomiohuorat" ovat jo unohtaneet koko asian ja keskittyneet johonkin toiseen draamaan... Itselleni se on helpotus. Toisaalta välillä ihan huvittaakin kun puolitutut ensin kauhistelivat sen pari kk vauvan kuoleman jälkeen asiaa, loukkaantuivat kun ei tullut kutsua hautajaisiin (pidettiin hyvin pienet hautajaiset joihin kutsuttiin ihan lähimmät ihmiset) mutta nyt ovat kokonaan unohtaneet asian.

Itse en tätä pikkuista tule koskaan unohtamaan. Pohjaton suru jää mutta pehmenee (puhun vuosista) ja muuttuu enemmänkin kaipaukseksi. --29-

[/quote]

Syvin osanottoni tapahtumasta. Millaista suhtautumista olisit toivonut läheisiltäsi/tuttaviltasi? Nämä tapahtumat ovat valitettavan yleisiä ja siksi kysyn. Viestisi voi ymmärtää siten, että sinun huomioiminen tapahtuman jälkeen on "huomiohuoraamista", mutta toisaalta on ollut väärin, kun muutaman kuukauden päästä ei ole enää "huomiohuorattu" (otettu asiaa puheeksi). Tuskin ihan sitä kuitenkaan tarkoitit.

Tässä ketjussa on puhuttu paljon siitä, mikä on väärä suhtautuminen, mutta mikä on se oikea? Kun puhutaan vaan virheellisestä suhtautumisesta, ei ihmiset välttämättä uskalla tehdä/kommentoida mitään, koska pelätään virheitä. Asian täysin kylmä ja välinpitämätön ohittaminenkaan ei tunnu oikealta. 

[/quote]

Läheiset ja tuttavat ovat asia erikseen. Lapsen kuolema on asia johon kukaan ei voi valmistautua ja jota on todella vaikea lähestyä. Tottakai myös muut kuin lapsen vanhemmat surevat ja ovat järkyttyneitä. 

Tekstissäni puhuin enemmän näistä ihmisistä jotka eivät tunne vanhempia/perhettä. Kuten ap (jolla on selvästi ihan aito huoli naapuristaan). Eli ihmisistä joiden kanssa ehkä moikataan, mutta ei olla sen läheisempiä.

He eivät myöskään tunne tätä menehtynyttä lasta. 

Tällä parin kk vouhkaamisella tarkoitin sitä että perheestäni tuli hirmuisen mielenkiintoinen vieraille ihmisille sillä meillä kuoli vauva.

Sitä jaksettiin tulla meille itkemään tyyliin "olen niin rikki kun teidän vauva kuoli, oletko millaisia kukkia suunnitellut hautajaisiin? kai teillä on mittatilausarkku? ai kamala, kerroin miehelleni/työkavereilleni/kaikille koiranulkoilutus kavereilleni tästä kamalasta tapahtuneesta, voi voi voi! nyyh nyyyh!" ööö, unohdettiin kysyä että miten me voidaan? tai se pelkkä osanottoni. 

Sitten menet lähikauppaan ja lähikaupan kassa jota en muuten tunne sanoo "Teiltäkö se vauva kuoli?! Hirveäää! Minua on itkettänyt kamalasti! Onneksi teillä on sentään nuo vanhemat lapset! Mihin se kuoli! Näyttikö se ihmiseltä kun kuulemma keskosena kuoli?"

Ne omat ihmiset taas suhtautuivat kuka milläkin tavalla. Moni sanoi tai laittoi tekstiviestiä että osanotot, en oikein tiedä mitä sanoa, olen pahoillani, voinko auttaa jotenkin? Tuommoiset viestit tai puhelut eivät olleet kuluttavia. Moni toki halusi tietää että mitä tapahtui ja mihin kuoli. Siihen saatoin vastata tai sanoin että kerron kun jaksan.

Monet läheiset ystävät tulivat meille kylään, touhusivat lasten kanssa ja vain kuuntelivat tai kertoilivat vaikka oman päivänsä tapahtumista. Sitten välillä puhe kääntyi kuolleeseen vauvaan ja sitten itselläni siitä seurasi kamala itku ja sanoin että ei hätää, olen vain tosi itku herkkkä, et loukannut mitenkään. 

Itselleni nämä ystävät olivat tärkeitä. He eivät menneet pois kun heitä tarvitsin. He jaksoivat kuunnella kun kertasin raskausaikaa, synnytystä ja sairaalassa oloa. He antoivat minun itkeä, he auttoivat vanhempien lasten kanssa, keksivät heille tekemistä ja rauhoittelivat heitäkin.