Ero-miten siinä jaksaa arkea?

Up

Käytkö missään terapiassa juttelemassa tilanteesta? Pahin vaihe vie varmaan vuoden, sitten tasoittuu.

No mikä siinä on liian kamalaa verrattuna huonossa suhteessa väkisin roikkumiseen? Ei mikään.

Lasten ikävä on ehdottomasti surullisinta. Sitä on kuopuksella ollut vaikka asutaan eksän kanssa lähekkäin.

Pian opit asenteen ettei kenellekään tarvii selitellä. Koska ei sinun tarvii. Lapsille tietenkin, kauniisti, isi ja äiti rakastaa teitä ikuisesti vaikka tuli ero ja se tuli koska enne olleet enää onnellisia, pystyneet enää ratkaisemaan ongelmia tms ilman syyttelyä, haukkumista.

Miksi eroaisit vasta vuosien päästä jos ero on väistämätön? Tulet samaan paremman elämänlaadun.

Vierailija kirjoitti:

Käytkö missään terapiassa juttelemassa tilanteesta? Pahin vaihe vie varmaan vuoden, sitten tasoittuu.

En käy. Siirrän vain eroratkaisua aikaan, jolloin olisi voimia enemmän.

Vierailija kirjoitti:

No mikä siinä on liian kamalaa verrattuna huonossa suhteessa väkisin roikkumiseen? Ei mikään.

Lasten ikävä on ehdottomasti surullisinta. Sitä on kuopuksella ollut vaikka asutaan eksän kanssa lähekkäin.

Pian opit asenteen ettei kenellekään tarvii selitellä. Koska ei sinun tarvii. Lapsille tietenkin, kauniisti, isi ja äiti rakastaa teitä ikuisesti vaikka tuli ero ja se tuli koska enne olleet enää onnellisia, pystyneet enää ratkaisemaan ongelmia tms ilman syyttelyä, haukkumista.

Miksi eroaisit vasta vuosien päästä jos ero on väistämätön? Tulet samaan paremman elämänlaadun.

Mä kammoan jo ennakkoon sitä kamalaa viesti- ja kyselytulvaa, joka tulee ympäriltä. Siihen reagointia. Miten menee ja kuinka jaksan.

Samoin pelkään, etten suoriudu töistäni ja pysy siellä skarppina.

Jostain syystä lapsille selittäminen ei tunnu musta pahimmalta. Eikä omat tunteet. Vaan kaikki se sosiaalinen hässäkkä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä siinä on liian kamalaa verrattuna huonossa suhteessa väkisin roikkumiseen? Ei mikään.

Lasten ikävä on ehdottomasti surullisinta. Sitä on kuopuksella ollut vaikka asutaan eksän kanssa lähekkäin.

Pian opit asenteen ettei kenellekään tarvii selitellä. Koska ei sinun tarvii. Lapsille tietenkin, kauniisti, isi ja äiti rakastaa teitä ikuisesti vaikka tuli ero ja se tuli koska enne olleet enää onnellisia, pystyneet enää ratkaisemaan ongelmia tms ilman syyttelyä, haukkumista.

Miksi eroaisit vasta vuosien päästä jos ero on väistämätön? Tulet samaan paremman elämänlaadun.

Mä kammoan jo ennakkoon sitä kamalaa viesti- ja kyselytulvaa, joka tulee ympäriltä. Siihen reagointia. Miten menee ja kuinka jaksan.

Samoin pelkään, etten suoriudu töistäni ja pysy siellä skarppina.

Jostain syystä lapsille selittäminen ei tunnu musta pahimmalta. Eikä omat tunteet. Vaan kaikki se sosiaalinen hässäkkä. Ap

Tai tarkemmin kun ajattelen, kammottaa sekin, riittääkö voimavarat vastata lasten tunteisiin. Tuntuu, että siinä prosessissa kaikki vaan vie ja vie multa voimaa... Lapset, ystävät, työ, velvoitteet. Mikään ei anna mulle sitä voimaa jaksaa, kaikki vain ottaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä siinä on liian kamalaa verrattuna huonossa suhteessa väkisin roikkumiseen? Ei mikään.

Lasten ikävä on ehdottomasti surullisinta. Sitä on kuopuksella ollut vaikka asutaan eksän kanssa lähekkäin.

Pian opit asenteen ettei kenellekään tarvii selitellä. Koska ei sinun tarvii. Lapsille tietenkin, kauniisti, isi ja äiti rakastaa teitä ikuisesti vaikka tuli ero ja se tuli koska enne olleet enää onnellisia, pystyneet enää ratkaisemaan ongelmia tms ilman syyttelyä, haukkumista.

Miksi eroaisit vasta vuosien päästä jos ero on väistämätön? Tulet samaan paremman elämänlaadun.

Mä kammoan jo ennakkoon sitä kamalaa viesti- ja kyselytulvaa, joka tulee ympäriltä. Siihen reagointia. Miten menee ja kuinka jaksan.

Samoin pelkään, etten suoriudu töistäni ja pysy siellä skarppina.

Jostain syystä lapsille selittäminen ei tunnu musta pahimmalta. Eikä omat tunteet. Vaan kaikki se sosiaalinen hässäkkä. Ap

Ymmärrän. Kerää siihen vähän asennetta ensin, koska ihan oikeasti, ei sun tarvii selitellä ja hässäkkä on pienempi mitä etukäteen ajattelet. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä elettävänä, ei ne pyörittele sun asioita niin paljon kuin nyt ajattelet, mä ilmoitin erosta monelle tekstarilla just siks kun en jaksanut sitä selvittelyä. Tottakai siihen tuli typeriä viestejä (miettikää nyt vielä) ihan ku ei olis miettinyt siinä vaiheessa ku eroa on haettu. Mutta tottakai reaktio on toi ihmisellä joka sen vasta kuulee ekaa kertaa aivan yllätyksenä.

Tottakai jokunen kysyi vakavalla naamalla miten voin, vastasin sädehtivällä hymyllä että paremmin kuin vuosiin. Ei ihmiset jää lypsämään sulta tietoja kun esität jonku napakan vastauksen, se sosiaalinen hässäkkä tulee varmasti olemaan pienempi kuin ajattelet.

Älä jätä elämääsi elämättä, tsemppiä

Mä en juurikaan selitellyt. Kerroin mitä tapahtui, että ero tuli, kerroin lasten järjestelyt ja sanoin, että en nyt puhu enempää. En puhunut sittenkään. Mä en itse kokenut suurta tarvetta puhua muille, kävin/käytiin terapiassa., se riitti puhumiseen.

En ole enää ihan nuori, ystävät ja sukulaiset ovat tunteneet vuosikausia, joten ehkä tiesivät etukäteen etten paljoa puhu. Yleensäkin itse pitää sanoa suoraan, että en halua puhua ja vaihtaa puheenaihetta. Useammat ymmärtävät kerrasta, joillekin pitää toistaa.

Omat ystävät säilyivät, pariskuntatuttavat jäivät,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä siinä on liian kamalaa verrattuna huonossa suhteessa väkisin roikkumiseen? Ei mikään.

Lasten ikävä on ehdottomasti surullisinta. Sitä on kuopuksella ollut vaikka asutaan eksän kanssa lähekkäin.

Pian opit asenteen ettei kenellekään tarvii selitellä. Koska ei sinun tarvii. Lapsille tietenkin, kauniisti, isi ja äiti rakastaa teitä ikuisesti vaikka tuli ero ja se tuli koska enne olleet enää onnellisia, pystyneet enää ratkaisemaan ongelmia tms ilman syyttelyä, haukkumista.

Miksi eroaisit vasta vuosien päästä jos ero on väistämätön? Tulet samaan paremman elämänlaadun.

Mä kammoan jo ennakkoon sitä kamalaa viesti- ja kyselytulvaa, joka tulee ympäriltä. Siihen reagointia. Miten menee ja kuinka jaksan.

Samoin pelkään, etten suoriudu töistäni ja pysy siellä skarppina.

Jostain syystä lapsille selittäminen ei tunnu musta pahimmalta. Eikä omat tunteet. Vaan kaikki se sosiaalinen hässäkkä. Ap

Ymmärrän. Kerää siihen vähän asennetta ensin, koska ihan oikeasti, ei sun tarvii selitellä ja hässäkkä on pienempi mitä etukäteen ajattelet. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä elettävänä, ei ne pyörittele sun asioita niin paljon kuin nyt ajattelet, mä ilmoitin erosta monelle tekstarilla just siks kun en jaksanut sitä selvittelyä. Tottakai siihen tuli typeriä viestejä (miettikää nyt vielä) ihan ku ei olis miettinyt siinä vaiheessa ku eroa on haettu. Mutta tottakai reaktio on toi ihmisellä joka sen vasta kuulee ekaa kertaa aivan yllätyksenä.

Tottakai jokunen kysyi vakavalla naamalla miten voin, vastasin sädehtivällä hymyllä että paremmin kuin vuosiin. Ei ihmiset jää lypsämään sulta tietoja kun esität jonku napakan vastauksen, se sosiaalinen hässäkkä tulee varmasti olemaan pienempi kuin ajattelet.

Älä jätä elämääsi elämättä, tsemppiä <3

Kiitos.❤️ Ehkä se menee noin.

Kaikkein suurin kuorma tuli juuri siitä sosiaalisesta kuormasta. Lapsille asia oli ok. Muutin muutaman sadan metrin päähän ja lapset saivat tulla ja mennä vapaasti kahden kodin väliä. Virallisesti asuivat minun luona, mutta kävivät isän luona päivittäin ja joskus yöpyivätkin. Myös miehen kanssa meillä säilyi hyvät välit, ei mitään loan heittoa puolin toisin.

Mutta. Miehen veli tuli puhelimitse päälle ja haukkui minut ahneeksi paskaksi ja mitä kaikkea vielä. Luuli että nyt meni sukutila ja metsät jakoon. Kuuntelin sitä meuhkaamista ja löin luurin kiinni. Sai mies selittää että on avioehto ja minä en ole senttiäkään saamassa. Ei tullut anteeksipyyntöä miehen veljeltä.

Oma äitini päästi sisältään kaikki vuosien antipatiansa miestäni kohtaan. Haukkui miehen aivan maanrakoon ja oli onnessaan kun pääsin moisesta narsistista jne.. Mun piti oikein suuttua, että nyt suu tukkoon ja loppuu tuo haukkuminen.

Yhteiset tuttavat ja ystävät jakautuivat leireihin.

Minusta ainakin tuntui, että meidän avioliiton aikana nämä ihmiset, erityisesti lähisukulaiset olivat keränneet kiukkua ja nyt oksentivat kaiken erityisesti minun niskaani. Jotenkin aivan absurdi tilanne.

Käännäpä asia mielessäsi toisinpäin. Jos roikut huonossa suhteessa, revit vain itseäsi, todennäköisesti myös kumppaniasi. Mietipä, mitä käy, jos odotellessasi käytätkin parhaat mahdolliset (= olemassaolevat, ei aina kovinkaan hääppöset) voimasi siten, että huomaat vuosien kuluneen ilman, että olisit yhtään voimaantunut tekemään ratkaisuja "sitten joskus kun.." Todennäköisyys siihen, että näännyt vain enemmän lykätessäsi, ehkä välttämättömintä ratkaisua, joka auttaa sinua voimaantumaan, on melkoinen. Se, miten selvät erosta, on vielä tuntematon polku, mutta se, miten selviät liitosta, on jo aika selvä asia. Kumpi tie näyttää pahemmalta? Kumman valitset? Pulmat kuitenkin aina hakevat ratkaisujaan tavalla tai toisella. On vaikea mutta helppo ratkaisu ottaa ja lähteä. Samoin on helppo mutta vaikea ratkaisu ottaa ja jäädä.

Tunnetko kertomuksen kahdesta kattilasta ja sammakosta? Toinen laitettiin kattilaan, jossa oli kylmää vettä. Kattila liedelle, kuumenemaan hiljalleen. Sammakko uiskenteli kattilassa pyrkimättä pois, ja pikkuhiljaa veden lämmetessä ja alkaessa kiehumaan, sammakkko edelleen uiskenteli kattilassa osaamatta pyrkiä pois  keittyen itse siinä samalla.

Toinen kattila laitettiin samoin liedelle, vesi alkoi kiehua. Sammakko heitettiin kattilaan; se ponkaisi pois.

Ymmärrän ap, että et jaksa selitellä. Voisitko ajatella, että vastaat kyselijöille tämän olleen pitkän pohdinnan tulos (mikä se selkeästi oli!) ja että valitettavasti tässä kävi nyt näin. Jos vielä jankkaavat, niin sano suoraan, että tässä on nyt niin paljon käytännön asioita hoidettavana, kerrot sitten joskus kun on enemmän aikaa ja voimia.  Joskus vuoden, kahden päästä voit sitten kertoa, jos jaksat ja jos kukaan enää edes utelee.

Vaikuttaa siltä, että itsekin tiedät, että sulle on parhaaksi vain erota mahdollisimman pian. En usko että sellaista hetkeä löytyy, että ihmisellä on kaikki voima suorittaa ero. Se vaan hoidetaan asia kerrallaan. Täällä on tullut hyviä vinkkejä toisilta saman kokeneilta. Itselläni ei ole lapsia, joten tähän puoleen en valitettavasti osaa sanoa mitään järkevää. Tsemppiä, sä selviät kyllä! <3