Lue keskustelun säännöt.
Koko elämäni toimin terapeuttina omalle perheelleni ja kuinkas kävi
10.06.2014 |
Masennuin itse. Samoin sairastuin syömishäiriöön ja alkoholismiin. Kahdesta jälkimmäisestä olen saanut otteen niin, etteivät ole aktiivisesti elämää haittaamassa, mutten uskalla vielä mistään parantumisestakaan puhua. Ja jos aivan rehellinen olen niin olen kyllä tälläkin hetkellä kauhean hoikassa kunnossa, mutta en ajattele sen johtuvan syömishäiriöstä vaan masennuksesta, koska minulla ei vain ole ruokahalua.
Olen tukenut perhettäni, vanhempiani ja sisaruksiani, läpi kaikkien heidän elämänvaiheittensa kuten kai kuuluukin. Mutta nyt on jotenkin katkera olo ja alkaa itkettää kun tajuan, että ei minua ole kukaan noin tukenut. He ovat saaneet sylkeä haukkuja toisistaan minulle ja minä tyhmä kiltti olen kuunnellut ja oman mielenterveyteni kustannuksella ottanut vain lisää ja lisää vastaan ja lopulta romahdin ja sitäkin häpesin.
Koitin aluksi peittää masennuksen ja keksin tekosyitä. Kun heille kerroin sitten niin kauhea hämmästys, että miten minä voin muka olla masentunut. Näin tasapainoinen ja luulisi elämässä olevan kaiken hyvin.
Käyn terapiassa, mutta en sielläkään osaa aina ihan kokonaan olla oma itseni. Joten siksi kysyn nyt täältä, että miten tulisi menetellä perheen suhteen? Alan vahingossa aina tukemaan ja miellyttämään heitä ja koitan varmistaa heille olon, että minusta ei tarvitse huolta kantaa. Vai pitääkö vain odottaa, että osaan käydä nämä asiat läpi terapeutin kanssa?
Kommentit (20)
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 13:24"]
Täällä myös yksi nuori nainen, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Täällä on ilokseni ihmisiä, jotka ovat jo pitkällä eheytymisen tiellä. Itse olen perheeni esikoinen ja olen joutunut koko lapsuuteni huolehtimaan sisaruksistani, koska olen ollut selkeästi vanhempi ja vanhempani ovat olleet kykenemättömiä ja vastuuttomia. Minua kehuttiin aina auttamisesta ja olin kuin pieni äiti. Olen kasvattanut ja hoitanut sisaruksiani kuin omia lapsiani. Lopulta kannoin koko maailmaa ja tuli totaalinen burn out ja mielenterveys petti. Pääsin terapiaan ja käyn terapiassa nyt 6. vuotta. Se on pelastanut elämäni. Silti olen vasta alussa, tällaisen ihmisen, jonka minuus on perustunut auttamiseen eikä ole saanut olla lapsi josta huolehditaan, on vaikea ensinnäkin luottaa ihmisiin. Kun ei ole saanut olla lapsi kaikkine tunteineen ja tarpeineen, osa minuudesta on jäänyt kehittymättä. Minulla on ollut iso työ siinä, että alan edes luottaa terapeuttiin ja pikku hiljaa tuoda esiin myös niitä puolia itsestäni, jotka eivät ole saaneet olla esillä lapsuudessani. Nyt on tullut vihaa ja surua menetetystä. Edelleen olen liian kiltti ja kannan taakkaa sisarusteni asioista. Mutta yritän itsekin laittaa rajoja ja olen ymmärtänyt, että en voi uhrata omaa elämääni sisarusteni vuoksi. Olen yrittänyt puhua vanhemmilleni avun hakemisesta, mutta he eivät pysty siihen. Ja olen todella saanut raskaita posteja takaisin. Äitini sanoi minulle, että ei hänellä sitten ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä, kun on ollut niin huono äiti. Saatte sitten paremman äidin. Tähän tyyliin mulle sanotaan, kun kerron miten vaikeaa mulla on ja kuinka rikki olen kaikesta. Lisäksi meillä on ollut perhe väkivaltaa koko lapsuuteni ajan. Isäni sai jatkuvasti raivokohtauksia.
kun täällä on muitakin, jotka käy samoja asioita läpi. Tarvitsisin vertaistukea. Onko kenelläkään tietoa /vinkkejä, miten löytää vertaistukea?
-Kesäheinä
[/quote]
Huh, jos et olis esikoinen, voisit olla yksi mun sisarista...
Tiedät kai ittä itsemurhalla uhkaileva äiti on kauheimpia taakkoja mitä olla voi? Eli sun oma tahtosi on nujerrettu julmasti; jos sulla on oma tahto, tunteita, tarpeita jotka eivät sovi äitis maailmaan, seuraa tuho. Äitisi ei ole terve. Sun tarinasi on todella rankka, et voi oida hyvin. Kirjoitin tuolla aikaisemmin, että lapsi tarvitsee vanheman, jolle voi olla lapsi; joka näkee, hyväksyy, rakastaa. Sulla ei ole ollut vanhempia. Päinvastoin. Eli sulla on valtavia puutteita hoivassa, rakkaudessajne. Onneksi sulla on terapeutti, toivottavasti hyvä! Ja olen kohtalotoverisi,10 vuoden asioiden käsittelyn jälkeen voiton puolella. Hienoa, että säkin olet noin pitkällä! Arvostan niin ihmisiä joilla on rohekutta- usein juuri lasten vuoksi- ryhtyä kohtaamaan sisäisiä kauhujaan, häpeää, pelkoa, ravoa, surua. Kaikkea hyvää sun elämään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:56"]
Olen ihan eri kuin kumpikaan aiempi, mutta minusta tuon ensimmäisen aloittajan viesti oli ihan asiallinen. Hän yrittää havahduttaa ap:ta havaitsemaan tilanteen ja tekemään sille jotain. Liika empatia saattaa piilottaa varsinaisen asian. Sama tilanne on jos "empaattinen" ihminen ei saa sanottua toiselle, että tällä on housujen vetoketju auki ja "epäempaattinen" vaan räväyttää asian silmille. Kummasta oli enemmän apua?
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:23"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:10"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:58"][quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:43"]
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
[/quote]
Totta, läheisrippuvaisen pitää lakata olemasta kaikkivoipa ja laittaa rajat, mutta tällainen näsäviisas kommentti ei auta aloittajaa yhtään. Ei se lakkaaminen noin vain käy, jos koko minuus on rakentunut huonon vanhemmuuden varassa. Tie on pitkä ja tuskainen, eikä tällaisten kommenttien laukojalla taida olla siitä mitään kokemusta. Jos olisi, vastauksesi olisi huomattavan empaattinen.
[/quote]
Olet väärässä. Olen ikäni ollut samanlainen koko maailman parantaja kuin ap, mutta käynyt jo pitkään terapiassa sen takia. En syytä muita ihmisiä kaikesta millainen oma persoonani on, ymmärrän kylläkin miten se on muovautunut hyväksymisen janoiseksi. Tällä palstalla ei voi ketään toista terapiassa terveeksi varsinkaan maallikkopohjalta, niin että jätä sinäkin analyysit ihan muille.
[/quote]
Kuule, minä puhun 100% omasta kokemuksestani. Jota riittää. Vaikea uskoa että olet käsitellyt omat ongelmasi. Sun kokemuksesi on sun, mulla on omani. Vääriä ei ole kumpikaan. Kannattais miettiä mistä kumpuaa tarpeesi vähätellä toisia.
[/quote]
[/quote]
En kyllä anonyyminä netissä räväyttäisi yhtään mitään ihmiselle, joka kertoo olevansa rikki. Vastuutonta ja törkeät suuruudenkuvitelmat itsestä. En ylipäätään räväyttäisi yhtään mitään asioista, joita en ole itse käynyt läpi. Se, että on lukenut jotain terapiakirjoja itselleen, ei anna mitään valmiuksia neuvoa toisia. Vain se, mitä itse uskaltaa käydä läpi, antaa. ja silloinkin ainut motiivi on rakkaus ja myötätunto, ei itsetehostus tai asioiden "räväyttäminen".
Ehkä on onni onnettomuudessa, että olet tullut äidiksi nuorena. Se pakottaa aikuistumaan aiemmin. Itse olen uskaltanut masennushistoriani takia lisääntyä vasta nelikymppisenä, ja siinä yhteydessä vasta on ollut pakko aikuistua ja alkaa miettiä resurssien ja tarvitsijoiden välistä ristiriitaa.
Nyt sitten koskaan aikuistumattomat vanhempani reuhtovat vanhuuden tuomien ongelmiensa kanssa, eivätkä osaa mitenkään ajatella asioitaan minun kannaltani, tai omien resurssiensa - minähän kuitenkin tulen pelastamaan, ja jos en tulisikaan, niin hehän eivät asioilleen mitään itse mahda. Heillä ei riitä aikaa aikuistumiseen koska minä kuuntelin ja siedin kaiken aivan liian pitkään, ja itselläni ei riitä resurssit hoitaa kahta sukupolvea yhtä aikaa.
Kykenen jo jotenkin käsittelemään sen, että vanhemmat ovat oman elämänsä kokkeja enkä voi heitä sitten auttaa jos he eivät itse ole valmiita tekemään mitään. Ahdistaa kuitenkin, koska koen, että yhteiskunta sysää vastuun lapsille, vaikka ei ole mitään keinoja sen kantamiseen. Burn out sellaisen ristiriidan loputtomasta sietämisestä seuraa työpaikallakin, joten miksi ei rakenneta hoitojärjestelmää siltä pohjalta, että autettaisiin vanhenevia miettimään ratkaisujaan lastenkin kannalta silloin, kun heillä vielä on riittävästi voimia tulevaisuutensa miettimiseen edes jotenkin järjissään.
Aina kyllä paheksutaan kylmiä ja ahneita lapsia, eikä uhrata ajatustakaan niille, jotka ajavat itsensä loppuun yrittäessään mahdottomia. Veikkaan, että aika moni niistä kylmistäkin on luovuttaneita. Kun perheessä on jotain mielenterveyshäiriötä, tarvittaisiin valtavasti tukijoukkoja ja järjen ääntä, että vanhempien elämän loppuvaiheet menisivät tyylikkäästi. Kumpaakaan ei yleensä ole tarpeeksi.
Alan suorastaan kadehtia naapurin maajussia, jolla sentään on tukenaan sukupolvenvaihdosjärjestelmä. Ehkä sama pitäisi saada meille muillekin - tiettynä päivänä vastuut ja velvollisuudet ja päätösvalta siirtyy seuraavalle polvelle, ja isovanhemmat nauttivat vapaudestaan nuoremman polven vastuulle kuuluvissa raameissa. Jolloin myös muistisairaudet ym. pärjäämisen ongelmat tulisivat ilmi heti eivätkä vasta sitten, kun vanha joutuu taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin.
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
Ei ihme että masennuit. Jos vanhemman käyttävät lastaan omien asioidensa purkuun, he eivät ole vanhempia. Lapsi ei voi olla lapsi ilman vanhempia, jotka ottavat vastaan hänen tunteensa, tarpeensa, epätäydellisyytensä. Sun vanhemmat ovat käyttäneet sua hyväkseen omien tarpeidensa täyttämiseen. Heidän oikea tehtäväsä olisi ollut kannustaa ja tukea kaikin keinoin sun kasvuasi, sitä että opit pitämään tunteitasi ja tarpeitasi arvokkaana. Nyt olet kelvannut niin, ettei sua itseäsi saa käytännössä olla olemassa. On varmaan hyvä ottaa etäisyyttä, tuo on rankka, perustavaa laatua oleva juttu, ja sen korjaantuminen kestää vuosia. Sen lisäksi sulla pitää olla oikeasti hyvä terapeutti. Hienoa että olet tullut tietoisesi kaikesta tuosta, sä voit oikasti saada elämäsi takaisin. Mäkin ole saanut :) Etäisyys on hyväksi siksi, että tuollaiset vanhemmat eivät hevin suostu siihen että sä kasvat ja muutut- koska silloin he joutuvat ottamaan vastuun omasta elämästään, ongelmistaan ja siitä mitä ovat sulle tehneet. Se on hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta. Jonakin päivänä olet tarpeeksi vahva laittamaan heille rajat ja vaatimaan itseäsi kohtaan kunnioittavaa käytöstä, ja silloinkin tuollaiset vanhemmat voivat reagoida todella lapsellisesti ja aggressiivisesti. Muista, että olet arvokas, ja olet todellakin elämäsi arvoinen, sun tunteet ja tarpeet ovat sulle kaikkein tärkeimmät, vaikka oletkin tottunut ettei ne ole läheisillesi missään arvossa. Jos sulla on lapsia, tuo on parasta, rohkeinta, rakkaudellisinta mitä ikinä voit heille antaa, että otat vastuun omasta elämästäs ja kuljet tuon tien!! Olet todella iloinen puolestasi, ja pidän peukkuja että uskallat kulkea kaiken vihan ja surun ja tuskan läpi! Niiden takana on se sun ainutlaatuinen, arvokas oma elämäsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakasta itseäsi yhtä paljon kuin lähimmäistäsi. Olet tukenut heitä oman itsesi kustannuksella. Nyt on aika antaa samanveroinen huomio ja ymmärrys omalle itsellesi. mikäli perheenjäsenesi vielä pyytävät tukeasi, kerro, että olet itse nyt siinä voinnissa, et et pysty auttamaan. Pyydä heitä menemään ammattiauttajalle.
Meitä itsensä laiminlyöjiä on. Jostakin on tullut sellainen ajatus, että eihän minulla ole väliä, mutta muilla on. Ja sitten tekee kaikkensa ja ylikin muiden hyväksi. En tiedä, mikä motiivi sinulla on. Tutkailin itseäni ja löysin tällaista: ihan vilpitön halu auttaa MUTTA myös voimakkaana ajatus, että olen hyväksytty, pidetty ja arvostettu, kun olen niin ymmärtäväinen ja auttavainen. Kielsin totaalisesti omat tarpeeni, tai oikeastaan kai suurin tarpeeni oli saada hyväksyntää ja arvostusta.
Jaksatko pohtia omia motiivejasi. Ns. raatorehellisyys itselle ja ehdottomasti myös terapiassa parantaa vähitellen.
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:43"]
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
[/quote]
Totta, läheisrippuvaisen pitää lakata olemasta kaikkivoipa ja laittaa rajat, mutta tällainen näsäviisas kommentti ei auta aloittajaa yhtään. Ei se lakkaaminen noin vain käy, jos koko minuus on rakentunut huonon vanhemmuuden varassa. Tie on pitkä ja tuskainen, eikä tällaisten kommenttien laukojalla taida olla siitä mitään kokemusta. Jos olisi, vastauksesi olisi huomattavan empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota etäisyyttä. Älä soita, älä tapaa ja jos olet yhteydessä niin vain silloin kun SINÄ jaksat ja haluat. Raskas pitkä prosessi mutta sinun pidettävä huolta myös itsestäsikin.
Mulla on ollut hyvin raskas äiti ja jotta jaksan mun on ollut pakko ottaa etäisyyttä. Nykyisin en enää tapaa häntä kuin pari kertaa vuodessa ja soitan todella harvakseltaan. Pakko kun ei muuten jaksa.
Olen kai yliherkkä ihminen jotenkin, koen kauhean voimakkaasti muiden tunteet. Siis voi kiitos teille vastaajille! Menin itkemään näistäkin kommenteista kun ajatukset pyörineet juuri noissa monesti. Sen lisäksi, että tajusin vanhempieni olevan aika kovasti itseensä ja elämäänsä keskittyneitä ja että asiat, joista puhumme on lähinnä vain heidän ongelmiaan ja ilojaan niin olen tässä vuosien saatossa ymmärtänyt myös sen, etteivät he muutenkaan ole aivan normaaleja. Tehneet erikoisia valintoja elämässään. He ovat siis eronneet jo jokin aika sitten.
Lapsuus oli onnellinen, mutta mua on kyllä aina pidetty "pikkuaikuisena". Eivät he siis pahoja ihmisiä ole, mutta saaneet mut koukutettua tähän kiltin kuuntelijan ja ymmärtäjän rooliin kehumalla näitä puolia mussa. Että kun minä ymmärrän paremmin kuin kukaan muu ja onpa tärkeää ja hienoa saada puhua. Olen ikään kuin tiennyt tämän olevan väärin niin mua kuin heitäkin kohtaan ja jotenkin kestämätön tilanne, mutta mun omat taidot ei ole riittäneet siihen, miten tarttua tähän asiaan.
Mun on myös vaikea löytää hyvää terapeuttia. En haluaisi olla ylimielinen, mutten jotenkin vaan tunnu hyötyvän näistä hengittelyharjotuksista, piirtämisjutuista tai muista, kun en koe noiden kautta muutenkaan elämää. Yhden kerran pyysinkin terapeutilta, että saisinko kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta hänen mielestään oli sopivampi joku asioiden piirtämiseen ja visuaaliseen hahmottamiseen liittyvä harjoitus. Tuntuu niin tyhmältä, että maksan näille ihmisille siitä, että saisin helpomman olon ja heitäkin miellytän! Siitä tulee vain lohduttomampi olo, että taidan olla aika sekaisin.
Kiitos kovasti teille. Pitkä tie kai edessä, mutta joskus se eka askel on otettava. Oon vaan koittanut siirtää tätä hetkeä myöhemmäks ja myöhemmäks ja uskoa, että ongelmat on minun omassa päässä eikä oikeasti aika huolestuttavasti. Mutta kyllä siinä samalla kun aamukymmeneltä ihan humalassa oksentaa bulimiassa ja itkee siskon ongelmia pää vessanpöntössä tajus, että jos tämä ei oo itsepetosta niin ei mikään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:11"]
Olen kai yliherkkä ihminen jotenkin, koen kauhean voimakkaasti muiden tunteet. Siis voi kiitos teille vastaajille! Menin itkemään näistäkin kommenteista kun ajatukset pyörineet juuri noissa monesti. Sen lisäksi, että tajusin vanhempieni olevan aika kovasti itseensä ja elämäänsä keskittyneitä ja että asiat, joista puhumme on lähinnä vain heidän ongelmiaan ja ilojaan niin olen tässä vuosien saatossa ymmärtänyt myös sen, etteivät he muutenkaan ole aivan normaaleja. Tehneet erikoisia valintoja elämässään. He ovat siis eronneet jo jokin aika sitten.
Lapsuus oli onnellinen, mutta mua on kyllä aina pidetty "pikkuaikuisena". Eivät he siis pahoja ihmisiä ole, mutta saaneet mut koukutettua tähän kiltin kuuntelijan ja ymmärtäjän rooliin kehumalla näitä puolia mussa. Että kun minä ymmärrän paremmin kuin kukaan muu ja onpa tärkeää ja hienoa saada puhua. Olen ikään kuin tiennyt tämän olevan väärin niin mua kuin heitäkin kohtaan ja jotenkin kestämätön tilanne, mutta mun omat taidot ei ole riittäneet siihen, miten tarttua tähän asiaan.
Mun on myös vaikea löytää hyvää terapeuttia. En haluaisi olla ylimielinen, mutten jotenkin vaan tunnu hyötyvän näistä hengittelyharjotuksista, piirtämisjutuista tai muista, kun en koe noiden kautta muutenkaan elämää. Yhden kerran pyysinkin terapeutilta, että saisinko kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta hänen mielestään oli sopivampi joku asioiden piirtämiseen ja visuaaliseen hahmottamiseen liittyvä harjoitus. Tuntuu niin tyhmältä, että maksan näille ihmisille siitä, että saisin helpomman olon ja heitäkin miellytän! Siitä tulee vain lohduttomampi olo, että taidan olla aika sekaisin.
Kiitos kovasti teille. Pitkä tie kai edessä, mutta joskus se eka askel on otettava. Oon vaan koittanut siirtää tätä hetkeä myöhemmäks ja myöhemmäks ja uskoa, että ongelmat on minun omassa päässä eikä oikeasti aika huolestuttavasti. Mutta kyllä siinä samalla kun aamukymmeneltä ihan humalassa oksentaa bulimiassa ja itkee siskon ongelmia pää vessanpöntössä tajus, että jos tämä ei oo itsepetosta niin ei mikään.
ap
[/quote]
Juu, kannattaa ehdottomasti ottaa vastuu omasta onnestaan ja lähteä tälle tielle! Olet jo enimmäisen askeleen ottanut! Terapeutti ei kuullosta oikealta sulle, koska nuo asiat mistä puhuit ovat syvällä sinussa, ei ne sieltä piirtämällä pois tule. JOtta voit päästä eteenpäin, tarvitset rohkean teraputin, jonka kanssa voit kohdata ja purkaa ne kaikki kipeät asiat ja tunteet, joita sun vanemmat eivät ole pystyneet vastaanottamaan. Tarvitset siis lähestulkoon "vanhemman". Ja niinhän se on, eivät vanhemmat yleensä vaurioita lapsiaan pahuuttaan vaan osaamattomuuttaan, koska ovat itse jääneet vaille vanhemmuutta. Mutta ymmärrys ei tässä kohtaa auta sua yhtään eteenpäin, sulle on tärkeää se mistä olet jäänyt paitsi ja miten sua on loukattu. Sitäpaitsi JOKAISELLA on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, niin myös sun vanhemmillasi. Missä päin Suomea asut, voin ehkä suositella sulle jotakin?
Voithan kirjoittaa asiat ihan ilman terapeuttiakin. Jos sinusta tuntuu, että haluat kirjoittaa niin tee se. Onhan se konkreettinen tapa saada laitettua tunteet sanoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:20"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:11"]
Olen kai yliherkkä ihminen jotenkin, koen kauhean voimakkaasti muiden tunteet. Siis voi kiitos teille vastaajille! Menin itkemään näistäkin kommenteista kun ajatukset pyörineet juuri noissa monesti. Sen lisäksi, että tajusin vanhempieni olevan aika kovasti itseensä ja elämäänsä keskittyneitä ja että asiat, joista puhumme on lähinnä vain heidän ongelmiaan ja ilojaan niin olen tässä vuosien saatossa ymmärtänyt myös sen, etteivät he muutenkaan ole aivan normaaleja. Tehneet erikoisia valintoja elämässään. He ovat siis eronneet jo jokin aika sitten.
Lapsuus oli onnellinen, mutta mua on kyllä aina pidetty "pikkuaikuisena". Eivät he siis pahoja ihmisiä ole, mutta saaneet mut koukutettua tähän kiltin kuuntelijan ja ymmärtäjän rooliin kehumalla näitä puolia mussa. Että kun minä ymmärrän paremmin kuin kukaan muu ja onpa tärkeää ja hienoa saada puhua. Olen ikään kuin tiennyt tämän olevan väärin niin mua kuin heitäkin kohtaan ja jotenkin kestämätön tilanne, mutta mun omat taidot ei ole riittäneet siihen, miten tarttua tähän asiaan.
Mun on myös vaikea löytää hyvää terapeuttia. En haluaisi olla ylimielinen, mutten jotenkin vaan tunnu hyötyvän näistä hengittelyharjotuksista, piirtämisjutuista tai muista, kun en koe noiden kautta muutenkaan elämää. Yhden kerran pyysinkin terapeutilta, että saisinko kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta hänen mielestään oli sopivampi joku asioiden piirtämiseen ja visuaaliseen hahmottamiseen liittyvä harjoitus. Tuntuu niin tyhmältä, että maksan näille ihmisille siitä, että saisin helpomman olon ja heitäkin miellytän! Siitä tulee vain lohduttomampi olo, että taidan olla aika sekaisin.
Kiitos kovasti teille. Pitkä tie kai edessä, mutta joskus se eka askel on otettava. Oon vaan koittanut siirtää tätä hetkeä myöhemmäks ja myöhemmäks ja uskoa, että ongelmat on minun omassa päässä eikä oikeasti aika huolestuttavasti. Mutta kyllä siinä samalla kun aamukymmeneltä ihan humalassa oksentaa bulimiassa ja itkee siskon ongelmia pää vessanpöntössä tajus, että jos tämä ei oo itsepetosta niin ei mikään.
ap
[/quote]
Juu, kannattaa ehdottomasti ottaa vastuu omasta onnestaan ja lähteä tälle tielle! Olet jo enimmäisen askeleen ottanut! Terapeutti ei kuullosta oikealta sulle, koska nuo asiat mistä puhuit ovat syvällä sinussa, ei ne sieltä piirtämällä pois tule. JOtta voit päästä eteenpäin, tarvitset rohkean teraputin, jonka kanssa voit kohdata ja purkaa ne kaikki kipeät asiat ja tunteet, joita sun vanemmat eivät ole pystyneet vastaanottamaan. Tarvitset siis lähestulkoon "vanhemman". Ja niinhän se on, eivät vanhemmat yleensä vaurioita lapsiaan pahuuttaan vaan osaamattomuuttaan, koska ovat itse jääneet vaille vanhemmuutta. Mutta ymmärrys ei tässä kohtaa auta sua yhtään eteenpäin, sulle on tärkeää se mistä olet jäänyt paitsi ja miten sua on loukattu. Sitäpaitsi JOKAISELLA on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, niin myös sun vanhemmillasi. Missä päin Suomea asut, voin ehkä suositella sulle jotakin?
[/quote]
Just tämä kun kaipaan jonkun erikoisen varmistuksen kaikelle tekemiselleni. Jotenkin tarviin toiselta ihmiseltä vakuutuksen, että onko tämä okei ja saako näin käyttäytyä? Oon menettänyt (jos mulla ikinä sellaista on ollutkaan) luoton omaan harkintakykyyni. Joku tuossa kysyi, että onko minulla lapsia. Minulla on kaksi alle nelivuotiasta lasta. Ja he ovat ehkä ykkössyy tähän, että minun on vihdoin tartuttava näihin ongelmiini. Sydämeen sattuu kun edes mietin aiheuttavani vahingossa samaa heille.
Mutta on tämä vaikuttanut jo äitiyteenikin. Olen todella itsekriittinen ja koen monesti, ettei minulla olisi oikein edes oikeutta näin upeisiin asioihin kuin lapset. Pelkään vaurioittavani heitä aina ja mietin joskus kovasti puhetyylejäni ja mitä olen sanonut tai muuta. Mutta sitten samalla koitan antaa itselleni vähän armoa, että olen vasta 25-vuotias, tulen vielä tästä kehittymään ja kun koitan pyrkiä kuitenkin hyvään niin ehkä se on tärkeintä.
Asun pääkaupunkiseudulla. Aion kyllä vaihtaa terapeuttia. Kerro toki jos jotain suuntaa mistä lähteä eteenpäin, kiitos!
ap
Sekin on varmasti terevttä jos tuntisit vihaisuuttaa perhettäsi kohtaan. Sen ei kuitenkaan tule muuttua koko elämän kestäväksi katkeruudeksi, vaan eri tunteiden käsittely ja hyväksyminen olisi varmasti hyväksi. Vaikka ei ole samanlaisessa tilanteessa, niin varmsti jokainen ihminen on joskus joutunut miettimään omia rajojaan ja mihin pystyy ilman että vaarantaa oman terveyden.
Vaikka aluksi vetäisit överiksi itsekkyyden, niin uskon että se maksaa itsensä takaisin. Pari ilmaa puhdistavaa keskustelua perheen kanssa ja vaikka kirjeiden kirjoittaminen heille jos ovat kieltävällä kannalla, olisi varmaan myös hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:58"][quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:43"]
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
[/quote]
Totta, läheisrippuvaisen pitää lakata olemasta kaikkivoipa ja laittaa rajat, mutta tällainen näsäviisas kommentti ei auta aloittajaa yhtään. Ei se lakkaaminen noin vain käy, jos koko minuus on rakentunut huonon vanhemmuuden varassa. Tie on pitkä ja tuskainen, eikä tällaisten kommenttien laukojalla taida olla siitä mitään kokemusta. Jos olisi, vastauksesi olisi huomattavan empaattinen.
[/quote]
Olet väärässä. Olen ikäni ollut samanlainen koko maailman parantaja kuin ap, mutta käynyt jo pitkään terapiassa sen takia. En syytä muita ihmisiä kaikesta millainen oma persoonani on, ymmärrän kylläkin miten se on muovautunut hyväksymisen janoiseksi. Tällä palstalla ei voi ketään toista terapiassa terveeksi varsinkaan maallikkopohjalta, niin että jätä sinäkin analyysit ihan muille.
Kiitos kannustuksesta! Olisin kyllä oikeasti vertaistuen tarpeessa. Olen tällä hetkellä sairaslomalla ja yritän saada asioita käsiteltyä. Tuntuu vain, että yksin ei oikein pysty kohtaamaan tunteita, odottaa vaan että puoliso tulee kotiin, että voi hänelle puhua ja itkeä. Joka päivä on paha olla ja usein ahdistaa ja masentaa. Joudun siis edelleen kantamaan huolta sisaruksistani osittain. Mutta jos täällä on joku, jolla on samanlaisia kokemuksia ja haluaisi puhua niitä mun kanssa ns. vertaistukena, niin olisi tosi hyvä juttu mulle!
Terkuin Kesäheinä
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:29"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:20"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 11:11"]
Olen kai yliherkkä ihminen jotenkin, koen kauhean voimakkaasti muiden tunteet. Siis voi kiitos teille vastaajille! Menin itkemään näistäkin kommenteista kun ajatukset pyörineet juuri noissa monesti. Sen lisäksi, että tajusin vanhempieni olevan aika kovasti itseensä ja elämäänsä keskittyneitä ja että asiat, joista puhumme on lähinnä vain heidän ongelmiaan ja ilojaan niin olen tässä vuosien saatossa ymmärtänyt myös sen, etteivät he muutenkaan ole aivan normaaleja. Tehneet erikoisia valintoja elämässään. He ovat siis eronneet jo jokin aika sitten.
Lapsuus oli onnellinen, mutta mua on kyllä aina pidetty "pikkuaikuisena". Eivät he siis pahoja ihmisiä ole, mutta saaneet mut koukutettua tähän kiltin kuuntelijan ja ymmärtäjän rooliin kehumalla näitä puolia mussa. Että kun minä ymmärrän paremmin kuin kukaan muu ja onpa tärkeää ja hienoa saada puhua. Olen ikään kuin tiennyt tämän olevan väärin niin mua kuin heitäkin kohtaan ja jotenkin kestämätön tilanne, mutta mun omat taidot ei ole riittäneet siihen, miten tarttua tähän asiaan.
Mun on myös vaikea löytää hyvää terapeuttia. En haluaisi olla ylimielinen, mutten jotenkin vaan tunnu hyötyvän näistä hengittelyharjotuksista, piirtämisjutuista tai muista, kun en koe noiden kautta muutenkaan elämää. Yhden kerran pyysinkin terapeutilta, että saisinko kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta hänen mielestään oli sopivampi joku asioiden piirtämiseen ja visuaaliseen hahmottamiseen liittyvä harjoitus. Tuntuu niin tyhmältä, että maksan näille ihmisille siitä, että saisin helpomman olon ja heitäkin miellytän! Siitä tulee vain lohduttomampi olo, että taidan olla aika sekaisin.
Kiitos kovasti teille. Pitkä tie kai edessä, mutta joskus se eka askel on otettava. Oon vaan koittanut siirtää tätä hetkeä myöhemmäks ja myöhemmäks ja uskoa, että ongelmat on minun omassa päässä eikä oikeasti aika huolestuttavasti. Mutta kyllä siinä samalla kun aamukymmeneltä ihan humalassa oksentaa bulimiassa ja itkee siskon ongelmia pää vessanpöntössä tajus, että jos tämä ei oo itsepetosta niin ei mikään.
ap
[/quote]
Juu, kannattaa ehdottomasti ottaa vastuu omasta onnestaan ja lähteä tälle tielle! Olet jo enimmäisen askeleen ottanut! Terapeutti ei kuullosta oikealta sulle, koska nuo asiat mistä puhuit ovat syvällä sinussa, ei ne sieltä piirtämällä pois tule. JOtta voit päästä eteenpäin, tarvitset rohkean teraputin, jonka kanssa voit kohdata ja purkaa ne kaikki kipeät asiat ja tunteet, joita sun vanemmat eivät ole pystyneet vastaanottamaan. Tarvitset siis lähestulkoon "vanhemman". Ja niinhän se on, eivät vanhemmat yleensä vaurioita lapsiaan pahuuttaan vaan osaamattomuuttaan, koska ovat itse jääneet vaille vanhemmuutta. Mutta ymmärrys ei tässä kohtaa auta sua yhtään eteenpäin, sulle on tärkeää se mistä olet jäänyt paitsi ja miten sua on loukattu. Sitäpaitsi JOKAISELLA on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, niin myös sun vanhemmillasi. Missä päin Suomea asut, voin ehkä suositella sulle jotakin?
[/quote]
Just tämä kun kaipaan jonkun erikoisen varmistuksen kaikelle tekemiselleni. Jotenkin tarviin toiselta ihmiseltä vakuutuksen, että onko tämä okei ja saako näin käyttäytyä? Oon menettänyt (jos mulla ikinä sellaista on ollutkaan) luoton omaan harkintakykyyni. Joku tuossa kysyi, että onko minulla lapsia. Minulla on kaksi alle nelivuotiasta lasta. Ja he ovat ehkä ykkössyy tähän, että minun on vihdoin tartuttava näihin ongelmiini. Sydämeen sattuu kun edes mietin aiheuttavani vahingossa samaa heille.
Mutta on tämä vaikuttanut jo äitiyteenikin. Olen todella itsekriittinen ja koen monesti, ettei minulla olisi oikein edes oikeutta näin upeisiin asioihin kuin lapset. Pelkään vaurioittavani heitä aina ja mietin joskus kovasti puhetyylejäni ja mitä olen sanonut tai muuta. Mutta sitten samalla koitan antaa itselleni vähän armoa, että olen vasta 25-vuotias, tulen vielä tästä kehittymään ja kun koitan pyrkiä kuitenkin hyvään niin ehkä se on tärkeintä.
Asun pääkaupunkiseudulla. Aion kyllä vaihtaa terapeuttia. Kerro toki jos jotain suuntaa mistä lähteä eteenpäin, kiitos!
ap
[/quote]
Ihanaa, olet noin nuori ja nyt jo alat kohdata noita vaikeita asioita! Sulla on hyvä elämä edessäsi. Lapset on hyvä motivaation lähde, heihin nuo asiat siirtyvät, jos et niitä kohtaa. Helsingin seudulla on paljon vaihtoehtoja, ja aina on kiinni myös terapeutista se onko sulle oikea, terapian muodon lisäksi. Tarvitset ilman muuta muutakin kuin pelkkää puhetta ja piirtämistä :) Hyviä kokemuksia tiedän monella olevan sellaisesta terapiamuodosta kuin hahmoterapia. Helsingin seudulla sitä on ainakin hyvät mahdollisuudet löytää. Jos on rahasta tiukkaa, se toimii myös ryhmäterapiana. Netistä googlaamalla löydät aiheesta lisää. Tsemppiä ja rohkeutta!
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:10"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:58"][quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:43"]
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
[/quote]
Totta, läheisrippuvaisen pitää lakata olemasta kaikkivoipa ja laittaa rajat, mutta tällainen näsäviisas kommentti ei auta aloittajaa yhtään. Ei se lakkaaminen noin vain käy, jos koko minuus on rakentunut huonon vanhemmuuden varassa. Tie on pitkä ja tuskainen, eikä tällaisten kommenttien laukojalla taida olla siitä mitään kokemusta. Jos olisi, vastauksesi olisi huomattavan empaattinen.
[/quote]
Olet väärässä. Olen ikäni ollut samanlainen koko maailman parantaja kuin ap, mutta käynyt jo pitkään terapiassa sen takia. En syytä muita ihmisiä kaikesta millainen oma persoonani on, ymmärrän kylläkin miten se on muovautunut hyväksymisen janoiseksi. Tällä palstalla ei voi ketään toista terapiassa terveeksi varsinkaan maallikkopohjalta, niin että jätä sinäkin analyysit ihan muille.
[/quote]
Kuule, minä puhun 100% omasta kokemuksestani. Jota riittää. Vaikea uskoa että olet käsitellyt omat ongelmasi. Sun kokemuksesi on sun, mulla on omani. Vääriä ei ole kumpikaan. Kannattais miettiä mistä kumpuaa tarpeesi vähätellä toisia.
Miten voi toimia terapeuttina jos ei ole terapeutin koulutusta?
Yleensä nämä ihmiset ovat sellaisia joilla ei ole selkeää käsitystä omasta itsestään ja jotka eivät osaa kertoa omista tunteistaan ja tarpeistaan.
Olin itse samanlainen. Opettele olemaan vihainen ja sanomaan ei.
Olen ihan eri kuin kumpikaan aiempi, mutta minusta tuon ensimmäisen aloittajan viesti oli ihan asiallinen. Hän yrittää havahduttaa ap:ta havaitsemaan tilanteen ja tekemään sille jotain. Liika empatia saattaa piilottaa varsinaisen asian. Sama tilanne on jos "empaattinen" ihminen ei saa sanottua toiselle, että tällä on housujen vetoketju auki ja "epäempaattinen" vaan räväyttää asian silmille. Kummasta oli enemmän apua?
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:23"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 12:10"]
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:58"][quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 10:43"]
Laita raja itsesi ja muiden ihmisten välille. Lakkaa kuvittelemasta, että pelastat muut ihmiset, kun et osaa vielä auttaa itseäsikään. Lue millainen on kaikkivoipaiseksi itsensä kuvitteleva läheisriippuvainen. Puhu terapiassa ja opi sanomaan ei, en jaksa, tänään ajattelen itseäni.
[/quote]
Totta, läheisrippuvaisen pitää lakata olemasta kaikkivoipa ja laittaa rajat, mutta tällainen näsäviisas kommentti ei auta aloittajaa yhtään. Ei se lakkaaminen noin vain käy, jos koko minuus on rakentunut huonon vanhemmuuden varassa. Tie on pitkä ja tuskainen, eikä tällaisten kommenttien laukojalla taida olla siitä mitään kokemusta. Jos olisi, vastauksesi olisi huomattavan empaattinen.
[/quote]
Olet väärässä. Olen ikäni ollut samanlainen koko maailman parantaja kuin ap, mutta käynyt jo pitkään terapiassa sen takia. En syytä muita ihmisiä kaikesta millainen oma persoonani on, ymmärrän kylläkin miten se on muovautunut hyväksymisen janoiseksi. Tällä palstalla ei voi ketään toista terapiassa terveeksi varsinkaan maallikkopohjalta, niin että jätä sinäkin analyysit ihan muille.
[/quote]
Kuule, minä puhun 100% omasta kokemuksestani. Jota riittää. Vaikea uskoa että olet käsitellyt omat ongelmasi. Sun kokemuksesi on sun, mulla on omani. Vääriä ei ole kumpikaan. Kannattais miettiä mistä kumpuaa tarpeesi vähätellä toisia.
[/quote]
Täällä myös yksi nuori nainen, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Täällä on ilokseni ihmisiä, jotka ovat jo pitkällä eheytymisen tiellä. Itse olen perheeni esikoinen ja olen joutunut koko lapsuuteni huolehtimaan sisaruksistani, koska olen ollut selkeästi vanhempi ja vanhempani ovat olleet kykenemättömiä ja vastuuttomia. Minua kehuttiin aina auttamisesta ja olin kuin pieni äiti. Olen kasvattanut ja hoitanut sisaruksiani kuin omia lapsiani. Lopulta kannoin koko maailmaa ja tuli totaalinen burn out ja mielenterveys petti. Pääsin terapiaan ja käyn terapiassa nyt 6. vuotta. Se on pelastanut elämäni. Silti olen vasta alussa, tällaisen ihmisen, jonka minuus on perustunut auttamiseen eikä ole saanut olla lapsi josta huolehditaan, on vaikea ensinnäkin luottaa ihmisiin. Kun ei ole saanut olla lapsi kaikkine tunteineen ja tarpeineen, osa minuudesta on jäänyt kehittymättä. Minulla on ollut iso työ siinä, että alan edes luottaa terapeuttiin ja pikku hiljaa tuoda esiin myös niitä puolia itsestäni, jotka eivät ole saaneet olla esillä lapsuudessani. Nyt on tullut vihaa ja surua menetetystä. Edelleen olen liian kiltti ja kannan taakkaa sisarusteni asioista. Mutta yritän itsekin laittaa rajoja ja olen ymmärtänyt, että en voi uhrata omaa elämääni sisarusteni vuoksi. Olen yrittänyt puhua vanhemmilleni avun hakemisesta, mutta he eivät pysty siihen. Ja olen todella saanut raskaita posteja takaisin. Äitini sanoi minulle, että ei hänellä sitten ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä, kun on ollut niin huono äiti. Saatte sitten paremman äidin. Tähän tyyliin mulle sanotaan, kun kerron miten vaikeaa mulla on ja kuinka rikki olen kaikesta. Lisäksi meillä on ollut perhe väkivaltaa koko lapsuuteni ajan. Isäni sai jatkuvasti raivokohtauksia.
kun täällä on muitakin, jotka käy samoja asioita läpi. Tarvitsisin vertaistukea. Onko kenelläkään tietoa /vinkkejä, miten löytää vertaistukea?
-Kesäheinä