Kertooko riitely muka luottamuksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkuuun pitää määritellä ja tiedostaa mistä riitely johtuuu. ELi ne tekijät jotka on riitaan johtaneeet.

Varmaaan monesti sitä että energia on niin kortilla etttei jaksaisi toistuvasti vaikka nipottaa siitä samasta asiasta niin että vaikka toinen tietäisi kuinka "paljon rankempaa" toisella on ollut niiin kummalla on ollut rankempaa ja milloin asia on liian arkaaa ja joskus menee kuppi vain nurin. Monett asiat on organisoitavissa mutta on myöös asioita joissa vaaditaaan joustoja.

Fyyysinen liikunta on ainakin yksi tekiijä mikä lisäää reservaatteja ja toleranssia.

Kyllä meillä välillä riidellään, kun oikein on stressitasot tapissa ja kaikki v'tuttaa. Siksi minä tuon miehen kanssa olenkin, kun se jaksaa minua myös silloin kun olen kiukkuinen eikä luottamus horju, vaikka joskus ollaan ns. napit vastakkain. 

Vain Suomessa: "Meillä on onnellinen parisuhde, koska emme koskaan riitele"

Esim. Välimeren maissa pidetään liittoa varmaan pystyyn kuolleena, jos ei koskaan riitaa aikaiseksi saada. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten kohdalla pitää paikkansa, mutta aikuisten pitäisi osata kohdata ongelmat muutoin kuin riitelemällä.

Tämän minäkin olen kuullut: lapsi luottaa aikuiseen, jolle se uskaltaa kiukutella. Ei koske aikuisten välisiä suhteita. Aikuisten luottamus mitataan ihan eri mittareilla.

Kyllä se aikuisellakin kertoo luottamuksesta, että uskaltaa näyttää myös ne negatiiviset puolensa toiselle. Riitelynhän ei tarvitse olla mitään pää punaisena toisille huutamista, vaikka moni sen niin käsittääkin. 

Valitettavasti luotamus ei tarkoita sitä, että kukaan jaksaisi riitelijää.

Ai? Kyllä minä jaksan miestäni, vaikka välillä riidelläänkin. Ei ole mitään tarvetta esittää jotain mitä ei olla. Ollaan räiskyviä persoonia ja välillä kipinät sinkoilee. Mutta ei se tahtia haittaa. Ne kipinät kun toisessa mielessä sinkoilee myös mm. makkarin puolella. Tasapaksu hymistely ei ole meidän juttumme, vaikka ymmärrämme, että se joillekin sopii. Ihan kaikkien kanssa en kehtaa olla räiskyvä itseni. 

Tuo on sinun elämääsi, ei kaikkien. Räisky huoleti, mutta muista, että ilman rähjäävää luonnettakin voi olla varsin kivaa sängyssä eikä kaikilla erektio edellytä suuttumusta.

Niin noh. Missään kohtihan en sanonut, että kaikilla pitää olla samanlaista kuin meillä. Eikä minun miehelläni erektioon vaadita suuttumusta. Harmi, ettet ymmärtänyt tuota kielikuvaa kipinöiden sinkoilusta toisessa mielessä. Minun viestini pointti oli kumota lainaamani kirjoittaja väite siitä, että kukaan ei jaksa riitelijää. Näinhän ei ole, vaan osa pareista riitelee hyvinkin räiskyvästi ja silti jaksavat toisiaan vallan hyvin. Sitä kutsutaan intohimoksi, että tunteet ovat palavia laidasta laitaan. Kaikilla ei toki intohimo ilmene samoin, vaan osa on tasaisempia. Sekin tietysti täysin ok. 

Solvaatteko te toisianne riidellessänne? Haukutte ja menette henkilökohtaisuuksiin?

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luottamuksesta en ole kyllä kuullut, mutta jotkut sanovat, että riitely "puhdistaa ilmaa".

Riitely puhdistaa ilmaa, ellei osata kommunikoida sen puolison kanssa keskustellen arjessa. Riskinä voi silti olla, että vähemmän kontrolloiva jää riidassa alikynteen, eikä koe saavansa itseään nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Haastavan asian käsittelyä ei tulisi lykätä vain sen vuoksi, että pelkää riitelyä.

Riidan lopputulos harvoin on parempi kuin silloin, jos eri mieltä olevat osapuolet pyrkivät yhdessä löytämään parhaan ratkaisun.

Omaa tunnetilaa kannattaa opetella säätelemään. Kaikki yleistyksey provosoivat, kuten : aina, ikinä tai ei koskaan.

Nimenomaan. Pitää oppia säätelemään, jotta on mahdollista ilmaista myös negatiivisia tunteita ilman että ikkunoita hajoaa tai menee sotimiseksi. Kyllä riiteleminen vaatii melkoista luottamusta jos kerran maan ykköshyve on hylätä erimielisyyden tullen ystävä tai puoliso mieluummin kuin antautua näyttämään ne todelliset tunteet. Ehdoton luonne, joka on hylkäävä, pakoileva tai rankaiseva ja ylpeä siitä ettei riitelyyn alistu, ei ole luotettava. Jos sellainen ihminen oikeasti pystyisi puhumaan kaikesta, miksi hän olisi niin ehdotonkaan. Melkoinen on silloin myös itseluottamus, että toinen oikeasti pystyy tuomaan kaikki tarpeensa ja sinun vikasi esiin rauhallisesti keskustellen. Millä tämä itseluottamus perustellaan? Voihan sitä toki uskoa vakaasti, että kestää kuunnella toiselta mitä vain, kunhan sävy on kunnioittava. Mutta mikä oikeuttaa uskomaan, että toisella ei oikeasti voi olla mitään muitakaan syitä jotka estäisivät tuomasta ne tarpeet ja kommentit esiin ajallaan ja riittävän informatiivisesti? 

Riidat voivat kertoa epätoivosta, luonteen vioista tai vaikeasta elämäntilanteesta. Yhtä lailla riitelemättömyys voi kertoa niistä. 

Minun edellisessä avioliitossa riitely nimenomaan tuhosi sen luottamuksen. Normielämässä mies oli tunnollinen ja ”hyvä”, mutta erimielisyystilanteessa hänestä tuli hirviö, joka haukkui minut skitsoksi ja sairaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minun edellisessä avioliitossa riitely nimenomaan tuhosi sen luottamuksen. Normielämässä mies oli tunnollinen ja ”hyvä”, mutta erimielisyystilanteessa hänestä tuli hirviö, joka haukkui minut skitsoksi ja sairaaksi.

Mutta eihän riitely ollut silloin syynä, vaan se että miehestä paljastui riidellessä asioita, jotka tekevät suhteen hyvin vaikeaksi, koska toinen ei ymmärrä sinua eikä hänellä ilmeisesti ollut siihen välineitäkään. Anna kun arvaan, hän ei pyytänyt aidosti anteeksi koskaan. Koska jos hän olisi sen tehnyt, ehkä hän olisi alkanut myös ymmärtää sinun näkökulmaasi sen sijaan, että palasi aina takaisin vakaumukseensa, että kaikki vika on sinussa? 

Olisitko ollut onnellisempi tuon miehen rinnalla, jos kaikki muu olisi ollut samoin, mutta ette olisi riidelleet ja siten et olisi tiennyt, miten itsekeskeisesti hänen maailmansa todellisuudessa toimii? Elämäsi olisi perustunut valheelle ja toinen olisi pimittänyt itsestään asioita, jotka olisivat joka tapauksessa tehneet sinut onnettomaksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun eksäni oppi huutamaan uuden naisensa kanssa. Jossain vaiheessa hän alkoi huutamaan minulle väittäen, että huutaminen on normaalia vuorovaikutusta. Kuinka moni on oikeesti tätä mieltä?

Miksi hankkiudut tilanteisiin, joissa exäsi huutaa sinulle? Sanoisin kyllä että mulle et huuda, jos et osaa normaalisti puhua niin häviä.

Sanoisitko noin myös teinillesi? Isäni oli tuollainen, ja niinhän siinä kävi, että hän ei tunne minua ihmisenä nimeksikään, koska pidin sitten suuni supussa ja onnekseni vanhempani erosivat joten kauheasti riitelemisen tarvetta ei jäänyt. Jännästi ihminen joka kieltää toista äyskimästä vieläpä usein äyskii itse tämän kieltonsa. 

Olen itse pitänyt tarkasti huolta, että aina jos olen joutunut oikaisemaan lastani ja kehottamaan toisenlaiseen itseilmaisuun, kerron perusteet enkä kiellä ehdottomasti. Tärkeintä on lopultakin että hän ilmaisee tunteensa. Vähemmän tärkeää se, miten. Hän on esiteininä jo melkoisen taitava riitelijä. Joka kerran riidan jälkeen hän on astetta vakuuttuneempi siitä, että hänelläkin on sanan sijaa tässä maailmassa ja ympärillä on ihmisiä, joita kiinnostaa miten hän asiat kokee. 

Olen tavallaan kyllä sitä mieltä, että riitely vaatii luottamusta. Moni käsittää riitelyllä huutamisen ja räyhäämisen, mutta itse koen, että jo epäsopu tarkoittaa omassa parisuhteessani riitaa. Silloin mieliala on apea ja kiukkuinen, eikä ilmapiiri kotona ole rento. 

Meillä ei ole tapana huutaa, eikä puhua toisillemme rumasti, mutta kyllä me onnistumme toisinaan ärsyttämään toisiamme. Kun olemme äreitä, välttelemme toisiamme ja olemme hiljaisia, kunnes olemme valmiita puhumaan. Emme harrasta mykkäkoulua, mutta kyllä yksi ilta menee helposti aika hiljaisissa merkeissä, jos olemme olleet törmäyskurssilla.

Puolisollani on ollut muutama vakava masennusjakso avioliittomme aikana ja olen huomannut, että silloin minulla ei ole ikään kuin varaa olla hänelle vihainen, eli luottamus puuttuu. Ongelmana ei ole luottamuksen puute suhteeseemme, vaan puolisoni kykyyn sietää mitään ylimääräistä hankaluutta. Juuri tämä luottamuksen puute estää riitojen syntymisen masennusjakson aikana ja suoraan sanottuna se on aika kauheaa aikaa. Tuntuu kuin pitäisi kävellä varpaillaan koko ajan ja varoa jatkuvasti. Parisuhteessa on hyvä olla silloin, kun voi olla riitojakin turvallisesti ja rauhallisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten kohdalla pitää paikkansa, mutta aikuisten pitäisi osata kohdata ongelmat muutoin kuin riitelemällä.

Tämän minäkin olen kuullut: lapsi luottaa aikuiseen, jolle se uskaltaa kiukutella. Ei koske aikuisten välisiä suhteita. Aikuisten luottamus mitataan ihan eri mittareilla.

Kyllä se aikuisellakin kertoo luottamuksesta, että uskaltaa näyttää myös ne negatiiviset puolensa toiselle. Riitelynhän ei tarvitse olla mitään pää punaisena toisille huutamista, vaikka moni sen niin käsittääkin. 

Valitettavasti luotamus ei tarkoita sitä, että kukaan jaksaisi riitelijää.

Näinhän se on. Joskus tulee luotettua ilman perusteita. 

Tiedätkö, että on mahdollista sellainenkin, että sinun riitelijänä pitämäsi ihminen on se, joka pitää suhdetta pystyssä yrittäen käsitellä ongelmia vaikka toinen sitä vastustaa? Jaksamaton on silloin se, joka ei pidä ajatuksesta, että suhteen ehdot eivät ole hänen yksin saneltavissaan? Onko sellainen suhde ollenkaan vaiko puhtaasti hyväksikäyttöä, jossa mielipide saa olla kunhan se on oikea?

On se siinä mielessä, että uskaltaa purkaa tuntojaan ilman pelkoa siitä, että toinen lähtee tai käyttää tätä paljastettua "heikkoutta" toista vastaan.

Ja tämähän ei poissulje sitä, että suhteessa olisi jotain pielessä. Voi olla hyvä luottamus ja uskallus, mutta suhde ei silti toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun eksäni oppi huutamaan uuden naisensa kanssa. Jossain vaiheessa hän alkoi huutamaan minulle väittäen, että huutaminen on normaalia vuorovaikutusta. Kuinka moni on oikeesti tätä mieltä?

Miksi hankkiudut tilanteisiin, joissa exäsi huutaa sinulle? Sanoisin kyllä että mulle et huuda, jos et osaa normaalisti puhua niin häviä.

Sanoisitko noin myös teinillesi? Isäni oli tuollainen, ja niinhän siinä kävi, että hän ei tunne minua ihmisenä nimeksikään, koska pidin sitten suuni supussa ja onnekseni vanhempani erosivat joten kauheasti riitelemisen tarvetta ei jäänyt. Jännästi ihminen joka kieltää toista äyskimästä vieläpä usein äyskii itse tämän kieltonsa. 

Olen itse pitänyt tarkasti huolta, että aina jos olen joutunut oikaisemaan lastani ja kehottamaan toisenlaiseen itseilmaisuun, kerron perusteet enkä kiellä ehdottomasti. Tärkeintä on lopultakin että hän ilmaisee tunteensa. Vähemmän tärkeää se, miten. Hän on esiteininä jo melkoisen taitava riitelijä. Joka kerran riidan jälkeen hän on astetta vakuuttuneempi siitä, että hänelläkin on sanan sijaa tässä maailmassa ja ympärillä on ihmisiä, joita kiinnostaa miten hän asiat kokee. 

Kyllä itsekin sanon aina, että huutamalla ei asiaa edistetä ja pyydän vetämään hetken happea ja jatketaan sitten. Toki joskus tunteet kuumenevat ja silloin tulee korotettua ääntään, mutta yritän kasvattaa siihen, että volyymin sijaan opettelee sanoittamaan sen, mikä vaivaa ja harmittaa. Jos vaan molemmat huutaa niin kovaa kun pystyy, ei siinä tule kukaan kuulluksi.