Lue keskustelun säännöt.
Miten selvisitte neljänkympin kriisistä? Elämän rajallisuus
17.06.2021 |
On valjennut uudella tavalla. En ole myöskään ihan tyytyväinen kaikkiin omiin valintoihin, jotka tein hyvin nuorena. Luulin alitajuisesti nuoruuden jatkuvan paljon pidempään. Aika onkin kulunut järkyttävää kyytiä. Miten olette vastaavasta selvinneet masentumatta?
Kommentit (12)
No ajattele että vielä on 40v ainakin elämää jäljellä! Teet siitä niin kivaa kun voit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein pari lasta yli nelikymppisenä eikä vaivaa mitkään kriisit! Ihaninta aikaa elämässäni!
Ehkä nelikymppisenä hyväksyy, että elämä oli tässä ja seuraava ajanjakso on vain kuoleman odottamista.
Jos kyse on lasten saannista, yrittäisin lasta ap:na heti. Onneksi sain lapsia ajoissa, niin ei tarvitse katua lapsettomuutta yli 40 vuotiaana. Kaiken muun ehdinkin, kun vain yritän!
Olen siis alkanut pitää parempaa huolta kunnostani. Hoidan ikäkriisiäni toteamalla, että olen fyysisesti paremmassa kunnossa nyt kuin nuorempana, vaikka tämän ikäisenä joudunkin tekemään enemmän työtä kuntoni eteen. Niin kauan kuin kuntoni kohenee, voin siirtää ikäkriisiä ja nauttia elämästäni täysillä!
Mikään ei kestä ikuisesti, sen olen hyväksynyt. Elän tässä hetkessä.
En tunnista kriisiksi, mutta havahduin tajuamaan, ettei kunto ole paranemaan päin ainakaan itsestään! Kiloja on kertynyt, n. 16 ylimääräistä, ja tullut erinäistä kolotusta olkavarteen ja jalkoihin.
Otinkin sitten ryhtiliikkeen liikunnassa, etten ala raihnaistua! Ostin kuntosalijäsenyyden ja pyysin saliohjelman istumatyön haitat huomioiden - vahvuutta erityisesti selälle ja ylävartalolle, ja nyt kesällä ostin uuden maastopyörän.
En ollut aiemmin pyöräillyt kuntoillakseni, vaan pelkästään liikkunut vanhalla pyörällä paikasta toiseen. Oli ihan mieletön ahaa-elämys käydä ajamassa maastopolkua ja tuntea miten se ottaa lihaksiin. Salilla käyminenkin on minulle uutta, mutta saliohjelma auttaa. Käyn vain "tyhmänä" tekemässä sen, niin tiedän liikuttaneeni montaa lihasta, jotka muuten jäisivät aktivoimatta.
Koen, että tämä liikunnan löytäminen estää ikämasennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytin viime vuonna 40 eikä ole mitään kriisejä ollut. Olo on vielä nuori. Se on kyllä sanottava, että aika on mennyt järkyttävän nopeasti. Muutama vuosi, niin esikoinen muuttaa jo omilleen. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni ja elämässä perusasiat kunnossa.
Odotas, kun pääseet viiteenkymppiin 😂
Elämän rajallisuus tulee vielä selkeämmin vastaan. Kun huomaat kuinka nopeasti aika neljästäkympistä kului viisikymppiseksi.
Omat vanhemmat alkavat tosissaan rapistumaan ja kuolemaan ja oma eläkkeelle siirtyminen alkaa oikeasti häämöttämään horisontissa.
Suuret ratkaisut opiskeluineen, lasten tekemisineen ym. Ovat takapäin. Pikkuhiljaa alkaa jäähdyttelemään ja nauttimaan olevasta, ei tulevasta.
Puitakaan ei ehdi enää istuttamaan ja näkemään niitä komeina aikuisina 😅
Pitää vain opetella oikeasti elämään siinä kuuluisassa hetkessä ja nauttimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odotas, kun pääseet viiteenkymppiin 😂
Elämän rajallisuus tulee vielä selkeämmin vastaan. Kun huomaat kuinka nopeasti aika neljästäkympistä kului viisikymppiseksi.
Omat vanhemmat alkavat tosissaan rapistumaan ja kuolemaan ja oma eläkkeelle siirtyminen alkaa oikeasti häämöttämään horisontissa.
Suuret ratkaisut opiskeluineen, lasten tekemisineen ym. Ovat takapäin. Pikkuhiljaa alkaa jäähdyttelemään ja nauttimaan olevasta, ei tulevasta.
Puitakaan ei ehdi enää istuttamaan ja näkemään niitä komeina aikuisina 😅Pitää vain opetella oikeasti elämään siinä kuuluisassa hetkessä ja nauttimaan.
Minä allekirjoitan tämän! Täytin tänä vuonna 42, ja jo nämä pari vuotta tällä vuosikymmenellä on menneet ihan huomaamatta. Lapset ovat kouluiässä ja harppovat luokkia eteenpäin. Suvun nuoriso on yhtäkkiä nuorta aikuisväkeä, joka tekee elämänsä valintoja työn ja opiskelun suhteen. Omat vanhemmat ovat eläkkeellä, toivon vain että pysyvät pitkään hyvässä kunnossa.
Minulle se rajallisuus iski sinä keväänä, kun isäni kuoli 80 v, veljentyttöni kuoli syöpään 26 v ja äidilläni todettiin levinnyt syöpä.
Se rajallisuus tulee päivä päivältä konkreettisemmaksi äitini kanssa. Nyt suren häntä jo etukäteen.
Olen 53 ja jotenkin nyt vasta tajuan, kuinka arvaamatonta ja heikon langan varassa elämä on. Yks päivä ei ole enää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle se rajallisuus iski sinä keväänä, kun isäni kuoli 80 v, veljentyttöni kuoli syöpään 26 v ja äidilläni todettiin levinnyt syöpä.
Se rajallisuus tulee päivä päivältä konkreettisemmaksi äitini kanssa. Nyt suren häntä jo etukäteen.
Olen 53 ja jotenkin nyt vasta tajuan, kuinka arvaamatonta ja heikon langan varassa elämä on. Yks päivä ei ole enää mitään.
Niin, se ei ole lainkaan itsestäänselvää että läheskään jokainen elää sinne lähes 100-vuotiaaksi. Itselläkin tässä nelikymppisenä ilmaantunut merkillisiä maha/suolistovaivoja ja mielessä käynyt että mikähän syöpä siellä nyt muhii. Tavallaan olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tässä välttämättä vanhaksi eletä.
En tiedä. Yksi läheinen kuoli tänä vuonna äkillisesti kuukautta ennen nelikymppisiään. Täytin itse vasta 39 ja ahdistaa. Lähipiirissä on paljon alle 45-vuotiaina kuolleita.
Ei ole ollut kolmenkympin kriisiä eikä neljänkympin kriisiä.
Se johtuu siitä että oli aivan helvetillinen väkivaltalapsuus narsistin lapsena, ja siitä kun selvisi jotenkuten hengissä niin mikään ei ole sen jälkeen ollut kriisi tai vaikeus. Ei, vaikka mitä kaikkia vastoinkäymisiä on ollutkin.
Nyt 46 ja epäilen että ei tule viidenkympin kriisiäkään.