Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmat suosivat toista sisarusta
15.06.2021 |
Pakko myöntää, että kyllähän se satuttaa näin aikuisenakin, vaikka pärjäänkin itsekseni. Haluaisin vaan tietää todellisen syyn, että voisin lakata tuntemasta itseni huonoksi. Olen aina ollut vanhemmilleni sellainen velvollisuuslapsi jonka perustarpeista on kyllä huolehdittu mutta emotionaalista mielenkiintoa ei ole ollut. Sisareni on ollut se huomion keskipiste, jota on ihmetelty, ihailtu ja huolehdittu asioista, kouluista, harrastuksista. Aikuisiälläkin tämä on näkynyt mm. siten että vanhempani eivät ole kertaakaan yli 15 vuoden aikana käyneet luonani pelkästään vierailulla. Siskoni ja hänen kulloisenkin miehen luona on kyläilty ahkerasti ja käyty kaikissa siskon harrastusesityksissä. Siskon saatua lapsen ero on vaan lisääntynyt. Vanhempani käyvät siskon luona jatkuvasti auttamassa ja muuten vain. Ajomatkaa siskon luo on kolmisen tuntia, minun luokseni puoli tuntia. Olen minäkin vanhemmilta apua saanut, sitä en kiellä, mutta siis kyse on ollut vain käytännön asioista ja he ovat hädin tuskin autosta tällöin poistuneet. Ymmärrän tietty että lapsenlapsen kanssa haluaa viettää aikaa ja siksi tiheitä kyläilyjä, mutta kun tilanne oli tämä jo ennen syntymää. Minulle ei myöskään koskaan soiteta ja kuulumisia kysellä. Jos tahdon pitää yhteyttä soitan siis itse. Useimmiten kertomiani asioita ei muisteta mistä tulee tunne etteivät ne kiinnosta. Minulla on tunne ettei elämääni pidetä oikein minään. Satutti tosi paljon, kun äitini oli jakanut lapsenlapselle vanhoja leluja, joukossa myös minun lelujani. Lapsellista ehkä, mutta ajattelin että olisin saattanut haluta säästää ne mahdolliselle omalle tulevalle lapsilleni. Vanhempani eivät taida pitää tätä vaihtoehtoa edes mahdollisena. Ei ole kumppaninikaan kiinnostanut eivätkä he ole tavanneet tätä.
Useimmiten pystyn elämään etten mieti näitä, mutta välillä satuttaa kun näen muiden sukujen toimivan eri tavalla. Onko muilla kokemuksia? Miten olette päässeet eteenpäin?
Kommentit (26)
Lapsia ei kyllä saa eriarvoistaa. Itse olen keskimmäisenä herkkänä lapsena traumatisoitunut liian vähästä huomiosta. Minut heitettiin kotoa lopullisesti kun lähdin 15.v. opiskelemaan. Sanottiin ettei "tarvi kysellä mitään" En ole kysellyt. Nykyään kateellisena haukkuvat elintasoani. Veli on mulle läheinen ja kertoilee miten siellä ihmettelevät, etten käy vierailulla. Mulla on kaksi lasta. Kummallekki on syli avoin ja aina autan oli huoli mikä tahansa, vaikka aikuisia ovatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erilailla lapsiaan kohtelevat ja yhtä lasta syrjivät ovat sosiopaatteja, joilla ei lapsia olisi pitänyt olla ollenkaan. Sivusta yhtä tällaista seurannut. Tytär on äidin kaunis nukke ja prinsessa, poika saanut pärjätä omin avuin. Enkä usko, että äiti on tyttärelleenkään oikesti ollut niin hyvä äiti.
Joskus voi vaikuttaa se luonteiden erilaisuus.
Toinen lapsi on helppo vauva ja aina tyytyväinen, toinen vänisee kaikesta eikä mikään ole koskaan hyvin. Sama luonteenpiirre voi olla ainainen, myös isompana toinen on vaativa ja valittava, toinen mutkaton ja mukava.
Sitten lapsella voi olla yksinkertaisesti samanlainen luonne kuin vanhemmalla ja hän ymmärtää puolesta ajatuksesta tätä toista lasta, toinen on jotenkin etäinen tai ajattelee oudosti.
Erityisyydet vaikuttaa alitajuisesti myös: jos lapsi on ”pettymys” eli ei ole sellainen, mitä kuvitteli ja toivoi. Kamalaa kyllä, mutta inhimillistä.
Lapsi voi myös muistuttaa jotakuta vastenmielistä sukulaista ja siksi tuntuu tympeältä.. Se on ikävää, että hän - viaton - joutuu siitä kärsimään.
Tässä näitä mietteitä. Olen itse kamppaillut, sillä pyrin ehdottomaan tasapuolisuuteen kaikkien lasteni kanssa. Silti näitä salaisia ajatuksia on, jos olen rehellinen.
Meillä äiti suosi vanhempaa veljeäni joka oli esikoinen.
Kertoi ihastuneeseen sävyyn aina tämän veljeni tekemisistä ja eli elämäänsä hänen kauttaan.
Meitä nuorempia sisaruksia kiusasi ja ärsytti. Äiti ei oikeasti tiennyt puoliakaan veljeni pöljäilyistä ja sikailuista.
Äitini palvoi veljeäni eikä koskaan valittanut tästä mitään. Sukulaisilleen kehui vedet silmissä, kun veli osasi kuulemma virkata paremmin kuin äiti, ja sai muullakin kehumisella oman sukunsakin veljeni ihailijoiksi. Miniäkin oli mieluinen ja tälle jakeli tavaroitani jopa nähteni. Jos minulle jotain hyvää tapahtui, sekin oli väärin, ja olisi kuulunut tapahtua veljelleni. Sisareni oli taas isäni lempitytär ja tämä sai kaiken pyytämänsä. Työpaikankin tälle järkkäsi, kun oli niin ylpeä tyttärestään. Minua sitten siedettiin vain velvollisuudesta, ehkä hävettiinkin. Piti pärjätä omin neuvoin.
Kiinnostaisi siis pohtia, että jos vika on minussa, niin voisiko suhteemme vielä muuttua jos minä muuttuisin. Kannattaako sellaista edes yrittää? Toisaalta tilanne on ollut tämä aina eli onko paremman suhteen mahdollisuus sittenkin olematon? Ehkä vanhempani eivät oikeasti halua mitään läheisempää suhdetta. Ap