Ikävöin narisistista exääni. Inhon ja kaipuun tunteet vaihtelevat.

Ero tietenkin oli ainoa ratkaisu. Kärsin paljon suhteen aikana ja muutuin ihmisenäkin liikaa sellaiseksi, jolla ei ole omia arvoja, itsetuntoa ja elin häpeässä suuren osan ajasta. Olin toisenlainen ennen suhdetta ja onnellinen ihminen.
Monta kertaa annoin anteeksi suhteen aikana ja yritin ymmärtää, aina kaikki päättyi pelottavaan käytökseen sekä henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Siitä en kaipaa mitään, ne hetket olivat erittäin vanhingollisia henkiselle voinnilleni. Osasi manipuloida ja saada minut syylliseksi jos tilanteet kärjistyivät. Enää en tunne syyllisyyttä ja tajuan manipuloinnin heti.

Kuitenkin jopa tunnen sympatiaa häntä kohtaan nyt kauempaa. Parhaimmillaan hän oli hauska, huomioiva ja teimme kaikkea ihanaa yhdessä, seksi oli hyvää ja rakastin hyviä hetkiämme. Pystyin tuntemaan häntä kohtaan rakkauden lisäksi myös ystävyyttä. Silti syvällisemmät keskustelut eivät onnistuneet niiden pinnallisten arvojensa vuoksi. Ei ollut minkäänlaista empatiaa tai tunneälyä kanssaihmisiä kohtaan kun avasi sen sanallisen arkkunsa. Hän oli kylmä ja ilkeä - toisaalta myös osasi olla inhimillinen ja saattoi itkeä tunteitaan.
Kaikki oli niin ristiriitaista mutta niin paljon hauskojakin kokemuksia sain häneltä, uusia ihmisiä elämääni ja lopulta opin pitämään omia rajojanikin paremmin. Nyt on tiukat rajat asetettu hänelle ja pysyn kaukana.
Mietin kuitenkin häntä päivittäin mutta yritän pitää tunteeni neutraaleina vaikka itkisinkin hieman. Takaisin en halua ja tiedän, että en häntä tarvitse elämääni.
Välillä laittaa minulle viestejä, nekin ristiriitaisia mutta on onneksi rauhoittunut. Lähinnä enää kertoo kaiken olevan huonosti ja kai haluaa vedota empatiakykyyni mutta toivottelen hyviä jatkoja.

Olen eroprosessissa aika hyvässä tilanteessa nyt enkä kaipaa elämääni mitään suhteita. Välillä vain jään miettimään, jos saisin vielä yhden kerran kokea niitä puolia, jotka olivat kuin huumetta. No, tietenkin ymmärrän, ettei niissä ollut kai mitään aitoa, en tiedä.