Olitteko vauvan synnyttyä jossain ihmeen "hormonihuuruissa"? Taas täällä mainittiin sellainen. Päteekö teihin?

Joo. Ensinnäkin se millä tiikeriäitienergialla lähdin ajamaan lapsen etua, esim maidon pumppaaminen synnärillä kello kolme yöllä verisistä nänneistä. Sitten toiseksi rakkaus lapseen joka oli niin tajutonta että täytyi olla jotenkin hormonaalista. Ja kolmanneksi se miten pystyin yöllä nukahtamaan imetyksen jälkeen sillä sekunnilla kun laskin pään tyynyyn. En tosiaan normaalisti ole sellainen että jos yöllä olisin hereillä kahden tunnin välein 20 minuuttia, nukahtaminen onnistuisi tuosta vaan.

Olin synnytyksen jäljiltä kipeä ja onnellinen vauvasta, mutta mitään hormonihuuruja ei ollut suuntaan eikä toiseen. 

Olin aivan pihalla. Vaikea raskausmyrkytys ja saatanallinen lapsivuodemasennus. 8 kk ihan usvassa.

Mä olin kaikkea vihaava negahirviö. Nykyään d-mer, silloin epäonnistunut.

Aikuisen äiti

Olin. En todellakaan tajua, mikä iski. Mies lähti ystävänsä luo ja neljän tunnin päästä mä soitin sille että missä viipyy...

Ensinnäkään tätä ennen muuta ei kiinnostanut hänen menemiset. Siis kunhan ilmoitti, että menee sinne ja tulee joskus. Ja minähän en perään soittele, koska se on noloa.

Mutta vauvan kanssa kahden olin ehtinyt jo niin sfääreihin, että ihan varmasti oli tapahtunut jotain ja olisin yksin koko loppuikäni, ja mitä enemmän järkiminäni yritti selittää sitä enemmän se hormonihuuruinen herkkis meni sekaisin.

No, mies vastasi puhelimeen heti. Ja minä aloin parkumaan niin, että sekin raukka hätääntyi.

Tämä esikoisen kanssa.

Samanlainen halventava termi se on kuin vaikka nalkutus. Hormonit kuuluu kehoon ja niitä on miehillä ja naisilla. Lastenhankinnassa ne täyttävät vaikka mitä tarpeita alkaen ihan seksihaluista. Kukaan ei kuitenkaan puhu, että miehet olisi silloin hormonohuuruisia. Hormonit ovat tärkeitä ja auttaa mm. jaksamaan vauvan kanssa. Minua ärsyttää tuon termin viljely. Ryhdytään lakkoon koko sanan osalta!

Kolmen lapsen äitinä sanon, että en tunnista mitään hormonihuuruja. En ollut ennen raskauksia mikään haihattelija, en raskauksien aikana ja en myöskään ole ollut niiden jälkeen. Olen ollut aina ihan normaali järkevä itseni ja jos asiaa kysyy mieheltäni, ystäviltäni tai vaikka vanhemmiltani, niin he sanovat saman miettimättä.

Valitettavasti en tämän takia oikein jaksa ymmärtää mitään hörhöilyä ja ties mitä "huuruja".

Olin ihan tööt, aivan pilvessä. Muistan kuinka synnärillä hoitaja selitti jotakin aivan yksinkertaista asiaa ja minä tajusin, että en tajua. Sanoinkin sen ääneen, että kuule minulla ei nyt järki riitä, voitko selittää saman asian miehelleni.

Koskaan ennen eikä sen jälkeen ole ollut vastaavaa. Nauratti vaan tajuta, ettei tajua. Mies katsoi, että siinä se minun viisas vaimoni on aivot rusinan kokoisena ja viisaana kuin poro.

Ei yhtään ahdistava kokemus, lähinnä hauska.

Olin! Aivan maanisessa huumassa ensimmäiset viikot. Tuli itku onnesta ja jos radiosta tuli joku surullinen biisi, tuli itku. Vauvaa halusi tuoksutella koko ajan, päivät kului siinä, kun köllötteli sohvalla vauvan ollessa tissillä.

Synnytyksestä noin viisi viikkoa, niin tuli täydellinen romahdus: ”mun elämä meni pilalle, en pääse enää koskaan kotoa mihinkään, en jaksa imettää koko aikaa”.

Tämän jälkeen alkoi normaali elämä. Esikoisen kanssa tämä kaikki oli todella pelottavaa, kuopuksen kanssa tiesin, että kohta mennään ja lujaa.

Hormonihuuru kuulostaa typerältä, mutta kyllähän hormonit antoivat valtavasti lisää energiaa ja tahtoa huolehtia lapsista. Oikeastaan olen vasta menopaussin jälkeen huomannut omien 'hormonihuurujeni' haihtuneen, ja välillä tekisi aidosti mieli nostaa kytkintä ja siirtyä kohti uusia seikkailuja. Ennen hormonit pitivät minut huolehtivaisena.

Naishormonitasot laskevat synnytyksen jälkeen. Eli ei siis tule hormonihuuruja, vaan niiden reipas lasku vaihdevuositasolle.

Kun loppuraskaudesta on progesteroni aiheuttanut suunnattoman väsymyksen niin synnytyksen jälkeen energiatasot nousevat.

No mua itketti, kun mies halusi ajaa kotiin ohitustietä, jolla oltaisiin ajettu kaksi kilsaa 80 km/h tunnissa. Pelkäsin, että ajetaan kolari kovalla vauhdilla ja vauva kuolee ennen kuin päästään kotiin. Ajettiin sitten pidempään reittiä, 40km/h. Eikä ollut esikoinen kyseessä. Että kyllä mä vähän herkkä olin. Eikä se haittaa, koska sellasta se voi olla. 

No todellakin aivan sekaisin onnesta.

Olin. Jumalaton univelka, mutta nukuttua ei saanut. Jos mies tai anoppi oli vauvan kanssa, jotta saisin nukkua, en saanut unta tai nukahdin minuuteiksi ja heräsin/havahduin järkyttävään itku- ja tärinäkohtaukseen. Kuvittelin ties mitä salaliittoteorioita, että vievät lapsen multa tms. Tietyllä tavalla tajusin kyllä, että oon ihan sekaisin, mutta se ei auttanut silloin kun tuollanen "kohtaus" iski

Vierailija kirjoitti:

Olin! Aivan maanisessa huumassa ensimmäiset viikot. Tuli itku onnesta ja jos radiosta tuli joku surullinen biisi, tuli itku. Vauvaa halusi tuoksutella koko ajan, päivät kului siinä, kun köllötteli sohvalla vauvan ollessa tissillä.

Synnytyksestä noin viisi viikkoa, niin tuli täydellinen romahdus: ”mun elämä meni pilalle, en pääse enää koskaan kotoa mihinkään, en jaksa imettää koko aikaa”.

Tämän jälkeen alkoi normaali elämä. Esikoisen kanssa tämä kaikki oli todella pelottavaa, kuopuksen kanssa tiesin, että kohta mennään ja lujaa.

Eli sinulle tuli hormonien vaihtelua, PMS-oireita, eikä mitään hormonihuuruja.

En huomannut sitä silloin, mutta nyt kun miettii aikaa taaksepäin niin olin. Ja olin tosi väsynyt myös. Toisen lapsen ekasta vuodesta on vain hämäriä mielikuvia sumun keskellä. Silloin kai hanskasin arjen ihan Ok kun en huomannut mitään erikoista.

Kyllä. Pää oli aivan sekaisin, tunteet ja mielialat heitteli laidasta laitaan, olin ahdistunut ja itkuinen. Pelkäsin koko ajan että vauvalla on jokin asia hullusti tai tapahtuu jotain kamalaa, kätkytkuolema tms. Ahdistuin myös kaikesta muusta, siitä että kuolen joskus ja lapseni joutuu sitten elämään ilman minua, siitä että isovanhemmat vanhenee ja rapistuu, mies vanhenee, aika kuluu liian nopeasti, lapsenikin vanhenee ja kuolee joskus jne. Eli samoja asioita joita suren toisinaan muutenkin, mutta tuntemukset oli noin sata kertaa voimakkaampia kuin yleensä.

Normaalisti olen psyykkisesti hyvin stabiili ja hyväntuulinen. Tuo pään sekoamisvaihe kesti muutaman kuukauden, sen jälkeen aloin palautua ennalleni. Hormonit lienee olleet syynä tähän epätasapainoon.

Minä purskahdin itkuun, kun mies toi kaupasta valkoista talouspaperia vaikka pyysin kuvioitua. Toisen kerran itkin, kun piti mennä puhelimeen kesken ruokailun ja ruoka jäähtyi. Muuten minulla ei ole ollut pms-oireita tai vastaavaa, mutta synnytyksen jälkeen meni muutama viikko ennen kuin hormonit tasaantui.

No en nyt tiedä huuruissa, mutta siis onhan se nyt ihan fakta, että kun raskaus loppuu, vauva syntyy ja imetys alkaa, niin kyllä siinä ollaan hormonaalisesti ihan poikkeustilassa. Se on normaalia. Lapsen syntymä vaikuttaa isänkin hormonitoimintaan. 

Ei ollut mitään huuruja. Ei oikein innostanut koko juttu mitenkään. Totesi vaan itselleen että tässä sitä nyt ollaan 18 vuotta.