oon ihan sika masentunut.

Tai siis minulla tullut vasta nyt semmoisia vakavia riittämättömyyden tunteita. Välillä kuohahdan täysin ja haluan vaan poistua tilanteesta kun kaksi lasta joista isompi koko ajan hyökkii pienemmän kimppuun. Lapset 3v10kk ja 8kk. Juuri pahin ikäero kun esikoinen saanut aina kaiken huomion ja nyt kun pikkuveljelle alkaa maailma aueta niin vaatii hänkin paljon. On tosi surullista kun esikoinen ryntää hampaat irvessä ja nyrkki pystyssä vauvan kimppuun. :( Siinä tuntee olevansa todella HUONO äiti kun ei vaan aina jaksa olla kehittämässä virikkeitä isommalle. Olen vähän semmoinen ujo ja hiljainen luonne ja äitiys on ollut minulle kovempi pala mitä osasinkaan odottaa. Olen kohdannut sisäisimmät pelkoni uudelleen - minullakin oli vaikea lapsuus enkä saanut ikinä huomiota...sellaista mitä olisin kaivannut. Minua ei ymmärretty eikä tuettu oikeissa asioissa.



Minulla oli joskus nuorena kausia jolloin meni överiksi ja oli myös itsetuhoisia ajatuksia kun tuli vaan tyhjä ja merkityksetön olo mille en keksinyt selitystä. Myöhemmin minulla ilmeni paniikkikohtauksia kun olin jemmannut kaiken pään sisällä. Vanhempien myrskyinen suhde on saanut minut olemaan aina varpaillaan. En ole osannut kuin miellyttää muita. Olen kaikessa vähän alisuoriutuja. En luota itseeni juurikaan vaikka olisi syytä. En halua toistaa sitäkään virhettä että alkaisin elää kokonaan lapsieni kautta kuten äitini teki, tuodakseen sisältöä elämäänsä. :/ Ei minusta edes siihen olisi. Tarvitsen itselleni myös tilaa kun muuten romahdan.

Minulla on myös aika iso kynnys mennä terapiaan kun olen niin ujo. :/ Ehkä jos alkusysäyksen saisi niin voisi purkaa jotakin missä ei varmaan joku kaveri samalla tavalla osaisi auttaa...kun tosiaan on lapsuudesta saakka patoutunut vyyhti kaikkea mitä en saa kunnolla hahmotettua. Tietyissä tilanteissa vaan käyttäydyn tietyllä tavalla...En pysty käsittelemään kaikkia tunteita normaalisti koska minulta on aina vaadittu hirveästi enkä ole päässyt normaalisti purkamaan tunteita. Aikuisenakin viimeiseen saakka koitan vaan olla kiltti ja peittääää heikkouden...välillä vaan räjähdän ja saatan alkaa heittelemään tavaroita, karjua ja itkeä kun ei riitä resursseja käsitellä asioita järkevästi. Kun on joutunut ikänsä olemaan heittopussina niin alkaa vituttaa. Äitiyshän on suuri uhraus itseltä ja kyllä se oma heikkous tulee äkkiä esiin.

Ymmärtäviä ystäviä ei ole itsellä koskaan ollut varsinaisesti...Satunnaisia tuttavuuksia vain. Ihmiset tulleet ja menneet koska minulta on puuttunut kyky pitää yllä ystävyyssuhdetta. Olen kokenut sen vain velvoitteeksi että pitää koko ajan olla riippuvainen toisesta koska olen sellainen persoona joka haluaa myös välillä olla omissa oloissaan. Senpä takia olen pelännyt ottaa sen ystävyyden" taakan" harteilleni kun se vaatii niin paljon. Minulla on selvästi asennevamma kun en osaa kokea mitään rennosti. Jännitän koko ajan. En oikein osaa keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa. Jos uppoudun yhteen niin unohdan täysin toisen. Elämästä tulee kaoottista väistämättä jos pitää jakaa huomiota liian monelle. Haluaisin saada jonkun seesteisen ratkaisun elämääni.