Ex-puoliso ja lasteni isä tuntuu täysin vieraalta ihmiseltä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?

Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä. 

Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä. 

Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.

Itse en halua puhua enkä jakaa asioita suhteessakaan.

No sulla varmaan puoliso tietää tämän, jolloin tilanne on ihan eri. Kamalaa olisi jos olisit esittänyt haluavasi tottakai, saadaksesi toisen nalkkiin. Sitten vain olisit lopettanut puhumisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.

Kaikki ihmiset muuttuvat. Ei se liity sukupuoleen mitenkään. Siksi puhuminen on tärkeää, jotta tietää, missä toinen on menossa. Ja puhuminen tarkoittaa unelmista ja peloista puhumista.

Miehet eivät paljoa muutu, paitsi ulkonäöllisesti.

Kyllä minun mieheni muuttui 20 vuoden aikana merkittävästi. Arasta pojasta kuoriutui itsevaltias ja hiljaisuus muuttui ekstroverttiydeksi. Ja urheiluhulluksi. 

Sama. Muuttui hissukasta flirttipelleksi, naistennaurattajaksi, viinan kanssa läträäjäksi kaljamahaksi miesboobseilla.

Minulla tulee tänä vuonna avioerosta 7 vuotta. En voi tajuta että olen ollut joskus naimisissa! Enkä voi ymmärtää, että menin naimisiin sellaisen ihmisen kanssa kuin menin. Täysin epäsopiva kaikin tavoin. Olin lähes 20 vuotta melkein yhtäjaksoisesti aina jonkun kumppani/ vaimo. Ensimmäinen exäni on lastemme takia yhä elämässäni. Ja hän valittaa että olen ihmisenä muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Tämän voi lukea niin että en ole enää niin hyväsydäminen/sinisilmäinen ja manipuloitavissa. Sinkkuvuodet on tehneet minusta täysin erillaisenja itsenäisen yksilön. En ole enää millään tavalla kiinnostunut miellyttämään ketään muuta kuin itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?

Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä. 

Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä. 

Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.

Tiedän useampiakin miehiä, joiden mielestä suhde naiseen, vaimoon, ja lasten äitiin on ihan erillinen asia miehen elämässä. Eli on olemassa hän itse, hänen omat jutut, hänen omat ajatukset, omat harrasteet, ja kaverit ja sitten vaimon kanssa on ne lapset ja kodin hoito, ja säännöllinen seksin saaminen. 

Näissä tuppaa käymään niin että se valittu vaimo ei sitten ole tyytyväinen tällaiseen eriytyneeseen suhteeseen, vaan he olisivat halunneet miehestä kumppanin arkeen ja juhlaan, yhteisen elämän, keskustelukaverin, ystävän näiden perhetouhujen lisäksi. Mies ei sitten ymmärrä missä vika on, kun hänellä on ihan eri käsitys suhteesta, ja mieshän on tyytyväinen kun on livuttanut suhteensa siihen mihin on alunperin halunnutkin. Nainen on yhtäkkiä alkanut "vaatimaan liikaa". 

Suhde kun on aluksi näyttäytynyt sellaisena jonka molemmat haluavat, ja molemmille on syntynyt kuvitelma siitä että nyt olen saanut sellaisen suhteen kuin halusinkin. Tästä syystä on niin järkyttävän tärkeää keskustella ja puhua siitä mitä toivoo ja odottaa suhteelta, ja ottaa tosissaan kun toinen sanoo että haluaa etupäässä tätä ja tätä, eikä painaa villaisella, vaikka mielessä käykin ajatus että näinköhän minä tuollaista itse haluan.

Tämä! Mutta miksi mies haluaa ns. ”aikuisen miehen omat säännöt tehdä mitä haluaa” siihen parisuhteen rinnalle?

Onko kyse tunnevammaisuudesta, vallasta, sitoutumiskammosta… mistä?

Miksi edes menee minkäänlaiseen liittoon naisen kanssa, jos yhteinen arvomaailma on niin erilainen?

Eikö olisi parempi pysyä sinkkuna, kuin vedättää toista ihmistä ja pitää löysässä hirressä?

Minulla on myös outo muistin menetys nuoruuden suhteesta. Olimme yhdessä kun olin 17-22v ja asuimmekin yhdessä 4 vuotta. Muistan tuolta ajalta kaiken muun paitsi sen tavallisen arjen ja yhteiselämän. Ihan niinkuin ei olisi koskaan edes asuttu yhdessä. Ja minulla on todella hyvä muisti muuten joten tämä tuntuu oudolta. Itse halusin erota ja ero oli helppo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?

Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä. 

Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä. 

Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.

Tiedän useampiakin miehiä, joiden mielestä suhde naiseen, vaimoon, ja lasten äitiin on ihan erillinen asia miehen elämässä. Eli on olemassa hän itse, hänen omat jutut, hänen omat ajatukset, omat harrasteet, ja kaverit ja sitten vaimon kanssa on ne lapset ja kodin hoito, ja säännöllinen seksin saaminen. 

Näissä tuppaa käymään niin että se valittu vaimo ei sitten ole tyytyväinen tällaiseen eriytyneeseen suhteeseen, vaan he olisivat halunneet miehestä kumppanin arkeen ja juhlaan, yhteisen elämän, keskustelukaverin, ystävän näiden perhetouhujen lisäksi. Mies ei sitten ymmärrä missä vika on, kun hänellä on ihan eri käsitys suhteesta, ja mieshän on tyytyväinen kun on livuttanut suhteensa siihen mihin on alunperin halunnutkin. Nainen on yhtäkkiä alkanut "vaatimaan liikaa". 

Suhde kun on aluksi näyttäytynyt sellaisena jonka molemmat haluavat, ja molemmille on syntynyt kuvitelma siitä että nyt olen saanut sellaisen suhteen kuin halusinkin. Tästä syystä on niin järkyttävän tärkeää keskustella ja puhua siitä mitä toivoo ja odottaa suhteelta, ja ottaa tosissaan kun toinen sanoo että haluaa etupäässä tätä ja tätä, eikä painaa villaisella, vaikka mielessä käykin ajatus että näinköhän minä tuollaista itse haluan.

Tämä! Mutta miksi mies haluaa ns. ”aikuisen miehen omat säännöt tehdä mitä haluaa” siihen parisuhteen rinnalle?

Onko kyse tunnevammaisuudesta, vallasta, sitoutumiskammosta… mistä?

Miksi edes menee minkäänlaiseen liittoon naisen kanssa, jos yhteinen arvomaailma on niin erilainen?

Eikö olisi parempi pysyä sinkkuna, kuin vedättää toista ihmistä ja pitää löysässä hirressä?

En tiedä, mutta tältä voisi välttyä kun puhuttaisiin jo varhaisessa vaiheessa, ihan molemmat, siitä mitkä ovat omat odotukset suhteesta ja omasta/toisen roolista siinä. Arvomaailma ei välttämättä näytä erilaiselta aluksi. Mies kertoo haluavansa Naisen rinnalleen(juuri tämän tietyn naisen), toivoo perhettä, on valmis tekemään perheen eteen paljon töitä, ja katsomaan että aina on kaikki tarvittava, eikä mitään puutu rakkailtaan. Haluaa asumaan hyvälle paikalle, ja pitää lapsista huolen, sänkyhommat on tärkeitä, ja mies näyttää miten pitää naistaan hyvänä. Nainen vakuuttuu, koska hän hahluaa tietenkin juuri tuollaisen miehen. Keskustelematta saattaa siinä ihastumisen pyörteissä jäädä kokonaan se mitä muuta suhteelta odotetaan. Naisesta saattaa vaikuttaa että tuollainen mies, hyvä mies kun on, on automaattisesti myös se paras ystävä, kumppani jne.

Minulla ja miehelläni on yhteinen kaverimies, joka rakastui aikoinaan päätä pahkaa ihanaan naiseen. Oli pelkkää sydäntä ja ilotulitusta. Mies kirjoitti naiselle runoja ja teki hänestä lauluja, piti kuin kukkaa kämmenellä. Katsoi että naisella on kaikki koko ajan hyvin. Minua olisi tuollainen huomio ahdistanut, naisesta se oli ihanaa.  Lopulta kävi juuri niin että liitto ei kestänyt lapsielämän paineita, kun sitä arkea ja juhlaa ei eletty yhdessä tiiminä, vaan lapset hoidettiin ja töissä käytiin ja mies omilla "vapaillaan" touhusi omia juttujaan yksin, ja kavereiden kanssa. Silloin kun mies järjesti yhteisiä hotelliöitä heille, niin tarkoituksena oli saada rauhassa seksiä pitkän kaavan mukaan.

Nainen oli kuitenkin jo usean lapsen jälkeen ihan poikki koko tilanteeseen, vielä kun se vähäinen kaksinoloaika olisi pitänyt käyttää seksitemppuihin, vaikka se mitä nainen janosi oli kumppanuus ja ystävyys siihen omaan mieheen.

Exäni oli hyvin sosiaalinen ja älykäs. Hän tuli toimeen ihmisten kanssa ja oli yritteliäs töissä ja ylipäänsä elämässä. Vielä eromme jälkeen oli näin. Mutta sittemmin hän muuttui hiljaisemmaksi, etäännytti itsensä ystävistään ja jätti vakituisen työpaikkansakin. Näin kuulin. Nyt hän asustelee nyt toisella paikkakunnalla ja elelee hiljakseen omillaan, kuitenkin parisuhteessa. Sattumalta törmäsin häneen eräässä yhteydessä ja juttelimme jonkin aikaa. Olin ällistynyt miten paljon hän oli 15 vuodessa muuttunut. Kyseessä ei ole enää sama ihminen, vaan hän oli ihan toisenlainen jo mentaliteetiltaankin. Hieman se vanha huumori tuli sieltä esiin, mutta sekin ikään kuin velvollisuudesta. Hän ei muutenkaan ollut kiinnostunut muistelemaan vanhoja, toivotteli hyvät jatkot ja meni menojaan. Ulkoisesti oli kyllä hyväkuntoinen, eikä nyt varsinaisesti masentuneenkaan oloinen. Vain erilainen. 

Vaikka sanotaan, ettei ihminen pohjimmiltaan muutu, niin elämä kyllä koulii ja voi kasvaa hyvinkin eri suuntaan. Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka menevät yhteen suuressa huumassa, vaikka syvemmin tarkasteltuna mitään yhteistä ei olekaan kuin fyysinen vetovoima. Sitten on niitä, jotka vaan ottavat "jonkun", ettei tarvitsisi olla yksin tai että saa huonomman.

Mulla on jännä lämmin tunne eksääni. Se ei ole rakkautta vaan tyytyväisyyttä siitä, että hän tapasi naisen, kuka hänelle on itseäni sopivampi. Koin jotenkin, etten koskaa oikein päässyt kuorestani tuon suhteen aikana. En ollut iloinen oma itseni tai hassutellut. En tiedä, millaisia he ovat keskenään, mutta ovat naimisiin menneet ja yhdessä edelleen.

Nykyisen puolisoni aikana olen läheisempi, höpsömpi ja eloisempi - temperamenttisempi. Silti edelleen koen, että minussa on puoli, mitä en ole osannut esitellä hänelle, kuten suhteiden välissä olleelle vakituiselle seksi kumppanilleni. Jotenkin koen edelleen jääväni itse siitä syytä vajaaksi.

Tämä on kaikkineen hämmentävää, että kuinka paljon me ihmiset muutumme suhteidemme myötä ja mitä erilaisia piirteitä kumppaneista me heijastamme, tai trikkeröimme toisistamme.

Tuo on mielen suojakeino ja erityisesti naisille siitä on ollut menneisyydessä hyötyä kun vieras heimo kävi tuhoamassa kylän ja ryöstämässä naiset omaan kyläänsä. Siinä ei parannut hirveästi jäädä kaipaamaan mennyttä jos meinasi hengissä säilyä. Oli siis etua jos pystyi kiintymään nopeasti uuteen heimoon (ja mieheen).

Mieli tavallaan tekee naisille tuossa tepposet ja liioittelee pään sisällä eroa menneeseen ja nykyisyyteen.

Kommentoin sen verran, että parinkymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen omat vanhemmat eivät sillä tavalla koskaan tuntuneet vierailta kuin exät. Veri on vettä sakeampaa, kuten vampyyrit tietävät.

Meillä oli hyvä ja kaikinpuolin onnellinen liitto ja kaksi lasta. Mies halusi erota. Lasten takia näen exää aina joskus. On vanhentunut ja se näkyy. Muuten samanlainen kuin ennen. Itsekin löysin sitten uuden puolison ja kyllä sovin yhteen tämän uuden kanssa, varmaankin paremmin kuin lasten isän kanssa.

Mielenkiintoinen ketju. Juuri äsken ihmettelin, miksen edes näe unta ex-avomiehestä, oltiin sentään yhdessä 15 vuotta ja on yhteinen lapsikin. Ja näen toistuvasti unia esimerkiksi ensirakkaudesta, silloin parikymppisenä.

Tosin erosta jo aikaa ja lapsikin aikuinen, joten ei syytä tavata. Niin sitä ihminen unohtaa, hyvät ja onneksi ne huonot hetketkin.

Olin lasteni isän kanssa yhdessä 20 vuotta. Ero oli melko neutraali. Mitään tunteita ei minulla ollut. Myöhemmin tuli inho, kun ex ei tehnyt mitää lasten, tapaamisten ja elatuksen hyväksi.

En halua ajatella koko ihmistä. En jotenkin edes muista mitään yhteisestä elämästä. Ihan vieraalta tuntuu ajatuskin siitä, että on oltu yhdessä. En ymmärrä mitä hänessä näin ja miten olin kovin rakastunut, vaikka viimeisinä vuosina hän kyllä teki kaikkensa, että suhde väljähtyisi. Onnistui siinä kyllä.

Minusta moni aliarvioi ystävyyssuhteita ja arvottaa parisuhteen tärkeämmäksi. Todellisuudessahan ystävyyssuhteet ovat usein paljon kestävämpiä kuin parisuhde, vaikka just ”rakastuneena” ei siltä tuntuisikaan.

Itselläni ainakin ystäviä lapsuuden hiekkalaatikolta tähän päivään ja aina kun nähdään pitkäkin tauon jälkeen niin olo on kuin kotiin olisi tullut.

Lisäksi olen ollut monen ystäväni juhlissa ala-asteen synttäreistä, yo-juhliin, häihin, lapsen rippijuhliin yms. ja puoliso vaihtunut matkan varrella.

Puolison kanssa ei eron jälkeen useinkaan olla tekemisissä (paitsi pakolliset) ja usein yhteiset muistotkin ”pyyhitään” pois esim. sosiaalisesta mediasta.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on mielen suojakeino ja erityisesti naisille siitä on ollut menneisyydessä hyötyä kun vieras heimo kävi tuhoamassa kylän ja ryöstämässä naiset omaan kyläänsä. Siinä ei parannut hirveästi jäädä kaipaamaan mennyttä jos meinasi hengissä säilyä. Oli siis etua jos pystyi kiintymään nopeasti uuteen heimoon (ja mieheen).

Mieli tavallaan tekee naisille tuossa tepposet ja liioittelee pään sisällä eroa menneeseen ja nykyisyyteen.

Enpä tiedä. Exäni tuskin ovat muuttuneet miksikään. Yhä isoja mieslapsia ja kulahtaneita juoppoja. Se joka muuttui on minä itse, kun en näe enää heidän häiriötilojaan romantisoiden tai kiinnostavina piirteinä. Hoivavietti ja pelastamisen tarvekin on loppunut iän myötä, joten mikään näissä projektimiehissä ei enää kiehdo.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin sen verran, että parinkymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen omat vanhemmat eivät sillä tavalla koskaan tuntuneet vierailta kuin exät. Veri on vettä sakeampaa, kuten vampyyrit tietävät.

Jaa. Minun veljeni on asunut ulkomailla yli 25 v, ja näki taannoin äitini viiden vuoden tauon jälkeen. Äiti totesi, että miten tuntuikaan vieraalta mieheltä.