Lue keskustelun säännöt.
Ex-puoliso ja lasteni isä tuntuu täysin vieraalta ihmiseltä
25.05.2021 |
Olimme entisen aviomieheni ja lasteni isän kanssa yhdessä 15 vuotta, naimisissa 9 vuotta. Meillä on kaksi lasta, molemmat kouluikäisiä jo. Erosta nyt kolme vuotta, molemmilla on uudet kumppanit ja kaikilla hyvät välit - johtunee siitä, että eromme oli siisti ja toista kunnioittava. Nyt olen huomannut, että tuo mies, jonka kanssa jaoin kaiken monta vuotta ja hankin lapsetkin, on minulle oikeastaan täysin vieras. Lasten kodin vaihdon yhteydessä vaihdamme aina pari sanaa ja yllätin itseni viime kerralla tuijottamasta häntä ja ajattelemasta "Kuka tuo on? Mitä ihmettä näin hänessä silloin aikoinaan?". Tätä asiaa on jotenkin vaikeaa käsitellä: miten se kaikkein läheisin ihminen on nyt suorastaan vieras ja vaikeaa edes keksiä puhuttavaa. Varmasti hyvä tilanne sikäli, ettei ole jäänyt mitään hampaankoloon ja kumpikaan ei ikävöi toista tai halua olla seurassa pakollisia enempää. Mutta samaan aikaan tämän on jotenkin niin surullista. Ettei siis tunne oikein mitään tuota lasteni isää kohtaan.
Osaatteko muut eronneet samaistua? En oikein tiedä mitä tällä keskustelunavauksella edes hain. Varmaan sitä, että en ole tässä yksin?
Kommentit (37)
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Kaikki ihmiset muuttuvat. Ei se liity sukupuoleen mitenkään. Siksi puhuminen on tärkeää, jotta tietää, missä toinen on menossa. Ja puhuminen tarkoittaa unelmista ja peloista puhumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Kaikki ihmiset muuttuvat. Ei se liity sukupuoleen mitenkään. Siksi puhuminen on tärkeää, jotta tietää, missä toinen on menossa. Ja puhuminen tarkoittaa unelmista ja peloista puhumista.
Miehet eivät paljoa muutu, paitsi ulkonäöllisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Kaikki ihmiset muuttuvat. Ei se liity sukupuoleen mitenkään. Siksi puhuminen on tärkeää, jotta tietää, missä toinen on menossa. Ja puhuminen tarkoittaa unelmista ja peloista puhumista.
Miehet eivät paljoa muutu, paitsi ulkonäöllisesti.
Kyllä minun mieheni muuttui 20 vuoden aikana merkittävästi. Arasta pojasta kuoriutui itsevaltias ja hiljaisuus muuttui ekstroverttiydeksi. Ja urheiluhulluksi.
Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?
Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä.
Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä.
Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Kaikki ihmiset muuttuvat. Ei se liity sukupuoleen mitenkään. Siksi puhuminen on tärkeää, jotta tietää, missä toinen on menossa. Ja puhuminen tarkoittaa unelmista ja peloista puhumista.
Miehet eivät paljoa muutu, paitsi ulkonäöllisesti.
Ei keskimäärin yhtään sen enempää tai vähempää kuin naisetkaan.
Sama homma kuin aloittajalla. Puoli tuntia exän seurassa ja ihmettelen kuinka olen jaksanut tämän kärttyisen ja hermostuneen ihmisen kanssa olla 20v. Koko ajan jostain asiasta sanomista lapsille, puhelin laulaa, ei keskity mihinkään, esittelee jotain ostamiaan kalliita vaatteita jne. Ihmettelen, että mitä ihmettä me on yhdessä joskus tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan hyvin. Olimme yhdessä 20 vuotta. Muistan joskus viisi vuotta eron jälkeen miettineeni, että ihanko oikeesti olin tuon kanssa naimisissa?
Muistan aikoinaan erään kaverini kertoneen saman asian. Hänellä oli silloin erosta jo vuosia, minä.olin vasta eronnut.
Nykyinen aviomieheni on eronnut jo 20 vuotta sitten yli kymmenen vuoden avioliitosta. Joskus kun kysyn hänen eksästään jotain, niin hän ei pysty sanomaan muuta kuin ei muista.
Näin se ihmissmieli menee.
Minunkaan mieheni ei oikein muista ex-vaimostaan mitään muuta kuin sen mikä edelleen on ns. tapetilla hänen käytöksessään.
Mulla ja lapseni isällä on ihan hyvät välit, autellaan toisiamme, ja kysellään kuulumiset.
Vierailija kirjoitti:
Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?
Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä.
Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä.
Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.
Ei se, että on siisti ero tarkoita, etteikö se voisi tuntua toisinaan hyvinkin pahalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan. Tuo tuli vielä hyvin äkkiä eron jälkeen. Olin helpottunut erosta, ikävä ei tullut missään vaiheessa ja tyypin näki heti jotenkin eri silmin. Nyt erosta 15- vuotta ja tapaamme säännöllisesti lounaspaikassa- puhutaan lapsen asiat läpi, mutta muuten hän on kuin kuka tahansa vieras ihminen. Täysin yhdentekevä siinä mielessä, toki tärkeä lapsen isänä. Ja hyvä isä, minulle vain täysin väärä puoliso. Olin muuten naimissa siten, etten koskaan sanonut rakastavani, menin naimisiinkin siten, etten sanonut sitä edes hääpäivänä. Sitä olenkin miettinyt, että miksi menin naimisiin. Ehkä siksi, että biologinen kello tikitti ja piti päästä naimisiin. Kumppania en itselleni silloin osannut valita. Täysin vääränlainen ihminen minulle. Nyt vasta olen tavannut uuden kumppanin ja haluaisin huutaa jonkun suuren pilvenpiirtäjän katolta koko maailmalle, että katsokaa, minä rakastan tätä miestä.
Onko tuo jonkinlainen suojautumismekanismi?
Itse taas muistan jokaisen exän kohdalla mihin ihastuin ja mistä pidin. Ainoastaan siinä juuri eron kynnyksellä ja jälkeen on ollut vihan ja ärsytyksen tunteita ja miettinyt mitä tuossakin näin, jälkeenpäin on tullut muistiin taas sitä hyvääkin.
Ehkä noiden tunteiden on tarkoitus auttaa eteenpäin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko tuo jonkinlainen suojautumismekanismi?
Itse taas muistan jokaisen exän kohdalla mihin ihastuin ja mistä pidin. Ainoastaan siinä juuri eron kynnyksellä ja jälkeen on ollut vihan ja ärsytyksen tunteita ja miettinyt mitä tuossakin näin, jälkeenpäin on tullut muistiin taas sitä hyvääkin.Ehkä noiden tunteiden on tarkoitus auttaa eteenpäin?
Minä ihastuin ulkonäköön ja huumorintajuun. Huumorintaju hävisi, edelleen on komea, mutta ei sen varaan voi suhdetta rakentaa. Ihmiset muuttuu
Vierailija kirjoitti:
Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?
Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä.
Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä.
Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.
Tiedän useampiakin miehiä, joiden mielestä suhde naiseen, vaimoon, ja lasten äitiin on ihan erillinen asia miehen elämässä. Eli on olemassa hän itse, hänen omat jutut, hänen omat ajatukset, omat harrasteet, ja kaverit ja sitten vaimon kanssa on ne lapset ja kodin hoito, ja säännöllinen seksin saaminen.
Näissä tuppaa käymään niin että se valittu vaimo ei sitten ole tyytyväinen tällaiseen eriytyneeseen suhteeseen, vaan he olisivat halunneet miehestä kumppanin arkeen ja juhlaan, yhteisen elämän, keskustelukaverin, ystävän näiden perhetouhujen lisäksi. Mies ei sitten ymmärrä missä vika on, kun hänellä on ihan eri käsitys suhteesta, ja mieshän on tyytyväinen kun on livuttanut suhteensa siihen mihin on alunperin halunnutkin. Nainen on yhtäkkiä alkanut "vaatimaan liikaa".
Suhde kun on aluksi näyttäytynyt sellaisena jonka molemmat haluavat, ja molemmille on syntynyt kuvitelma siitä että nyt olen saanut sellaisen suhteen kuin halusinkin. Tästä syystä on niin järkyttävän tärkeää keskustella ja puhua siitä mitä toivoo ja odottaa suhteelta, ja ottaa tosissaan kun toinen sanoo että haluaa etupäässä tätä ja tätä, eikä painaa villaisella, vaikka mielessä käykin ajatus että näinköhän minä tuollaista itse haluan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
SusannaK kirjoitti:
Tunnistan. Tuo tuli vielä hyvin äkkiä eron jälkeen. Olin helpottunut erosta, ikävä ei tullut missään vaiheessa ja tyypin näki heti jotenkin eri silmin. Nyt erosta 15- vuotta ja tapaamme säännöllisesti lounaspaikassa- puhutaan lapsen asiat läpi, mutta muuten hän on kuin kuka tahansa vieras ihminen. Täysin yhdentekevä siinä mielessä, toki tärkeä lapsen isänä. Ja hyvä isä, minulle vain täysin väärä puoliso. Olin muuten naimissa siten, etten koskaan sanonut rakastavani, menin naimisiinkin siten, etten sanonut sitä edes hääpäivänä. Sitä olenkin miettinyt, että miksi menin naimisiin. Ehkä siksi, että biologinen kello tikitti ja piti päästä naimisiin. Kumppania en itselleni silloin osannut valita. Täysin vääränlainen ihminen minulle. Nyt vasta olen tavannut uuden kumppanin ja haluaisin huutaa jonkun suuren pilvenpiirtäjän katolta koko maailmalle, että katsokaa, minä rakastan tätä miestä.
Minun mieheni myös näki eksänsä pitkästä aikaa. Ei ollut siis pariin vuoteen nähnyt. Sanoi, että oli täysin vieras ihminen, ihan kuin ei olisi koskaan edes tuntenut häntä, kuin olisi ollut kuka tahansa töihin liittyvä ihminen. Erosta oli tuolloin 8 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Sama homma kuin aloittajalla. Puoli tuntia exän seurassa ja ihmettelen kuinka olen jaksanut tämän kärttyisen ja hermostuneen ihmisen kanssa olla 20v. Koko ajan jostain asiasta sanomista lapsille, puhelin laulaa, ei keskity mihinkään, esittelee jotain ostamiaan kalliita vaatteita jne. Ihmettelen, että mitä ihmettä me on yhdessä joskus tehty.
Onkohan meillä sama eksä :D
Vierailija kirjoitti:
Onnellisista liitoista ei lähdetä, joo, mutta joskus seuratessani joidenkin ihmisten liittoja tai eroja on jotenkin vaikea ymmärtää mikä on nuo ihmiset saanut yhteen ja pitänyt yhdessä (edes sen aikaa kun liitto on kestänyt). Ihmiset eivät puhu keskenään tai jaa asioita keskenään. Miten siihen pystyy? Miten voi elää jonkun kanssa ilman että hakee häneen yhteyttä?
Miten voi olla 10-130 vuotta jonkun kanssa yhdessä ilman että jakaa hänen kanssaan asioita ja läheisyys syntyy, tai sitten jos ei synny läheisyyttä ja jakamista, missä on pettymys ja raivo? Toki järjellä tiedän, että ei tarvita kuin kaksi ihmistä, jotka eivät jostain syystä hae yhteyttä tai vetäytyvät loputtomaan siilipuolustukseen tultuaan joskus torjutuksi, ei kai siihen muuta tarvita. Mutta tunteella en ymmärrä.
Toki jossain vaiheessa tunteet laimentuvat. Varmastikin siinä vaiheessa kun erosta on vaikka 20 vuotta, niin se on jo menneisyyttä.
Olen kuitenkin jotenkin ihmetellyt sitä, miten "siisti ero" on ikään kuin ihanne ja onnistuminen. Totta kai parempi vaihtoehto kuin riidellä raivoisasti ja laittaa lapset kärsimään, mutta emotionaalisesti, kahden ihmisen suhteessa..en tiedä kumpi on kauheampaa: Se että ero on oikeasti siisti eikä tunnu missään, vai se että kaikki tunteet piilotetaan ja leikitään, että mikään ei tunnu missään.
Itse en halua puhua enkä jakaa asioita suhteessakaan.
Ehkä ”poissa silmistä, poissa mielestä” -ilmiö pätee silloinkin, kun toisen ihmisen kanssa on ollut aikanaan hyvin läheinen. Ihmismielellä on vaan tapana unohtaa.
Minulla taas aika kuultasi muistoja enkä ollut ex:ää tavatessani enää ollenkaan varma miksi halusin erota. Seurassa vietetty tunti palautti mieleen todelliset muistot ja totesin itselleni, ei, tuo ihminen ei tuosta muutu.
Vierailija kirjoitti:
Miehille tuo tavallista jo suhteen aikana. Johtuu siitä, kun nainen muuttuu niin paljon.
Sellainen aivopieru! Mies ei muutu🤣
Tunnistan hyvin. Olimme yhdessä 20 vuotta. Muistan joskus viisi vuotta eron jälkeen miettineeni, että ihanko oikeesti olin tuon kanssa naimisissa?
Muistan aikoinaan erään kaverini kertoneen saman asian. Hänellä oli silloin erosta jo vuosia, minä.olin vasta eronnut.
Nykyinen aviomieheni on eronnut jo 20 vuotta sitten yli kymmenen vuoden avioliitosta. Joskus kun kysyn hänen eksästään jotain, niin hän ei pysty sanomaan muuta kuin ei muista.
Näin se ihmissmieli menee.