Tampereella löytynyt lapsi ja aikuinen menehtyneenä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai Tampereen teatteri ole harrastelijateatteri vaan ihan ”oikea” teatteri? Sieltä listoilta löytyy siis S.A. niminen ihminen.

Itse ymmärrän harrastelijateatteriasian niin, että ihmisellä on joku päivätyö, ja harrastaa teatteria vapaa-ajallaan.

Uutisoitiin, että tämä äiti on poliisi!

Iltapäivälehdissä heti tapahtumaa seuraavana päivänä. Siinä uskossa olen edelleen.

Missä uutisoitiin?

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai Tampereen teatteri ole harrastelijateatteri vaan ihan ”oikea” teatteri? Sieltä listoilta löytyy siis S.A. niminen ihminen.

Itse ymmärrän harrastelijateatteriasian niin, että ihmisellä on joku päivätyö, ja harrastaa teatteria vapaa-ajallaan.

Juu, kyllä Tampereen Teatteri on "oikea" teatteri.

Taatusti ei missään ole uutisoitu, että äiti on poliisi!! Ja JOS olisi, silloin tutkinta olis siirretty pois Tampereen poliisilta.

Pientä rajaa nyt niiden juorujen kanssa.

Heittäkää nyt joku oikeat nimikirjaimet!!

A. B.

Mikä teatteri kyseessä?

Vierailija kirjoitti:

Taatusti ei missään ole uutisoitu, että äiti on poliisi!! Ja JOS olisi, silloin tutkinta olis siirretty pois Tampereen poliisilta.

Pientä rajaa nyt niiden juorujen kanssa.

Olen pahoillani, mutta väärä käsitys johtui huolimattomasti luetusta uutisesta.

(Juorumielessä en tätä väärää tietoa tänne postannut.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai Tampereen teatteri ole harrastelijateatteri vaan ihan ”oikea” teatteri? Sieltä listoilta löytyy siis S.A. niminen ihminen.

Itse ymmärrän harrastelijateatteriasian niin, että ihmisellä on joku päivätyö, ja harrastaa teatteria vapaa-ajallaan.

Uutisoitiin, että tämä äiti on poliisi!

Tämä on siis väärinkäsitys. Ei ole kyseessä poliisi. Sorry.

T. kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Tampereella on surkea tilanne,  työttömyyttä, mt-ongelmia yms. joita ei hoideta koska hoitoon ei pääse.

miksi nämä mt-ongelmaiset saavat alunperinkään hankkia lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Mikä teatteri kyseessä?

nääsvillen lähiötositeatteri

”Eikö oma äiti, anoppi, sisarukset jos on voi tulla apuun.”

Tätä täällä moni hokee.

Ymmärtämättä, että kaikilla ei ole ketään. Toistan: ei ketään.

Eikä sinun tarvitse olla syrjäytynyt jäädäksesi ilman omaisten apua.

Riittää, että sekä sinä ja puolisosi synnytte vanhoille vanhemmille ainoina lapsina.

Kun te sitten saatte lapsia, omat vanhempanne, ne, jotka ovat vielä elossa, ovat yli 80-vuotiaita ja sairaita, eikä sisaruksia, serkkuja, tätejä setejä tai mitään muutakaan sukua ole.

Sitten jos tähän lisätään se, että elämässä sattuu jotain odottamatonta, joka vie kaikelta pohjan ja tukea tarvitsisit, ketään ei ole.

Ystäviä ei voi laskea lukuun, koska valtaosa ystävistä ei halua tukea äärimmäisessä hädässä. Ei, sillä hän, jolla on huolia ja murheita ”liikaa”, leimataan herkästi energiasyöpöksi, josta halutaan eroon.

Jäljelle jäävät vain viranomaiset.

On täysin sattumanvaraista, saako heiltä oikea-aikaista apua.

Meidän perheemme esimerkiksi ei saanut. Neuvolassa ja muuallakin todettiin vain, että koska huoltajia on kaksi, eivät voi tarjota mitään. ”Apu on suunnattu yksinhuoltajaperheille.”

Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itse kulutin päiväni makaamalla kippurassa lattialla ja tuijottamalla seinää, muuhun en kyennyt. Ajatukset olivat sysimustia.

Koen hoippuneeni elämän ja kuoleman rajalla hirvittävän pitkään. Lopulta elämä voitti, palasin töihin, parisuhde kesti. Lapsia ei sijoitettu, vaikka sitä ajoittain pelkäsin enemmän kuin mitään. Mutta olisi voinut käydä myös toisin, ja vain siksi, että hätääni ei nähty tai otettu todesta.

En avaa tarkemmin syitä, miksi perheemme ja etenkin minä romahdin aivan kokonaan ja koin sellaista hätää, jota ei voi kuvailla. En avaa syitä, koska sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on, että olisimme tarvinneet apua kipeästi.

Samoin olisi tarvinnut tämäkin perhe, tai äiti ainakin. Ihmisillä on kaikenlaisia kohtaloita, joiden alle luhistutaan. Elämä voi vetää maton alta äkisti. Tämä pitäisi ymmärtää. Tämän äidin teko ei ole hyväksyttävä tietenkään, sitä ei pidä pienentää eikä puolustella. Mutta se on epätoivoisen, loppuunajetun ihmisen teko.

Vaikea se tietysti on ymmärtää ahdingossa elävää, jos oma elämä on sujunut niin, että vastoinkäymiset ovat olleet maltillisia ja aina on löytynyt se äiti, anoppi tai sisarus, joka on auttanut. Olette onnekkaita, ei voi muuta sanoa.

Suuresta viisaudesta ei kuitenkaan kerro se, että täällä sitten korottaa itsensä ja pätee, että ”kyllä minäkin olen kokenut sitä ja tätä kauheaa, mutta aina kestin vaikeudet”.

Ehkä näin sanova kesti ne vaikeudet, joita omalle kohdalle osui, mutta entäpä jos kohdalle olisi sattunut jotain vielä raskaampaa, järkyttävämpää ja musertavampaa? Olisiko hän kestänyt kaiken?

Sitä ei voi tietää, koska kukaan meistä ei elä muiden elämää, emme kanna muiden taakkoja.

Mutta kaikilla on katkeamispisteensä. Useimmat eivät siihen onneksi koskaan joudu. Ne, jotka joutuvat, reagoivat sitten kuka mitenkin. Tämä äiti reagoi näin, mikä on tietenkin ihan kauheaa kaikille.

Älkää olko noin naiiveja kirjoitti:

”Eikö oma äiti, anoppi, sisarukset jos on voi tulla apuun.”

Tätä täällä moni hokee.

Ymmärtämättä, että kaikilla ei ole ketään. Toistan: ei ketään.

Eikä sinun tarvitse olla syrjäytynyt jäädäksesi ilman omaisten apua.

Riittää, että sekä sinä ja puolisosi synnytte vanhoille vanhemmille ainoina lapsina.

Kun te sitten saatte lapsia, omat vanhempanne, ne, jotka ovat vielä elossa, ovat yli 80-vuotiaita ja sairaita, eikä sisaruksia, serkkuja, tätejä setejä tai mitään muutakaan sukua ole.

Sitten jos tähän lisätään se, että elämässä sattuu jotain odottamatonta, joka vie kaikelta pohjan ja tukea tarvitsisit, ketään ei ole.

Ystäviä ei voi laskea lukuun, koska valtaosa ystävistä ei halua tukea äärimmäisessä hädässä. Ei, sillä hän, jolla on huolia ja murheita ”liikaa”, leimataan herkästi energiasyöpöksi, josta halutaan eroon.

Jäljelle jäävät vain viranomaiset.

On täysin sattumanvaraista, saako heiltä oikea-aikaista apua.

Meidän perheemme esimerkiksi ei saanut. Neuvolassa ja muuallakin todettiin vain, että koska huoltajia on kaksi, eivät voi tarjota mitään. ”Apu on suunnattu yksinhuoltajaperheille.”

Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itse kulutin päiväni makaamalla kippurassa lattialla ja tuijottamalla seinää, muuhun en kyennyt. Ajatukset olivat sysimustia.

Koen hoippuneeni elämän ja kuoleman rajalla hirvittävän pitkään. Lopulta elämä voitti, palasin töihin, parisuhde kesti. Lapsia ei sijoitettu, vaikka sitä ajoittain pelkäsin enemmän kuin mitään. Mutta olisi voinut käydä myös toisin, ja vain siksi, että hätääni ei nähty tai otettu todesta.

En avaa tarkemmin syitä, miksi perheemme ja etenkin minä romahdin aivan kokonaan ja koin sellaista hätää, jota ei voi kuvailla. En avaa syitä, koska sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on, että olisimme tarvinneet apua kipeästi.

Samoin olisi tarvinnut tämäkin perhe, tai äiti ainakin. Ihmisillä on kaikenlaisia kohtaloita, joiden alle luhistutaan. Elämä voi vetää maton alta äkisti. Tämä pitäisi ymmärtää. Tämän äidin teko ei ole hyväksyttävä tietenkään, sitä ei pidä pienentää eikä puolustella. Mutta se on epätoivoisen, loppuunajetun ihmisen teko.

Vaikea se tietysti on ymmärtää ahdingossa elävää, jos oma elämä on sujunut niin, että vastoinkäymiset ovat olleet maltillisia ja aina on löytynyt se äiti, anoppi tai sisarus, joka on auttanut. Olette onnekkaita, ei voi muuta sanoa.

Suuresta viisaudesta ei kuitenkaan kerro se, että täällä sitten korottaa itsensä ja pätee, että ”kyllä minäkin olen kokenut sitä ja tätä kauheaa, mutta aina kestin vaikeudet”.

Ehkä näin sanova kesti ne vaikeudet, joita omalle kohdalle osui, mutta entäpä jos kohdalle olisi sattunut jotain vielä raskaampaa, järkyttävämpää ja musertavampaa? Olisiko hän kestänyt kaiken?

Sitä ei voi tietää, koska kukaan meistä ei elä muiden elämää, emme kanna muiden taakkoja.

Mutta kaikilla on katkeamispisteensä. Useimmat eivät siihen onneksi koskaan joudu. Ne, jotka joutuvat, reagoivat sitten kuka mitenkin. Tämä äiti reagoi näin, mikä on tietenkin ihan kauheaa kaikille.

Pakkoko kaikkien on vääntää väkipakolla kakaroita ? Lisääntyyhän ne rotatkin, sen kummoisempaa ole.

Mikä teatteri se nyt siis on!!!????

Lieneekö kyseessä uusioperhekuvio?

Ei tosiaan pitäisi kaikkien saada ruveta vanhemmiksi. Tiedän pari tapausta tälläkin hetkellä, joissa on vaan ajan kysymys koska jotain hengenvaarallista tapahtuu. Näillä perheillä on lastensuojelu ollut mukana koko ajan, koska vanhemmat käyttävät huumeita ja ovat saaneet mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään. Mitään ei tehdä ennenkuin joku näidenkin lapsista kuolee kun äiti ajelee mm. kamapäissään lapset kyydissä. Vähän heristellään sormea lastensuojelusta ja äiti "katuu" ja taas sama meno jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Ma188 kirjoitti:

Onkos tällä kaksi vanhempaa, kouluikäistä lasta, tyttö ja poika?

Mielestäni molemmat poikia.

Ei ole

Yksi vanhempi poika vauvan lisäksi

Vierailija kirjoitti:

Älkää olko noin naiiveja kirjoitti:

”Eikö oma äiti, anoppi, sisarukset jos on voi tulla apuun.”

Tätä täällä moni hokee.

Ymmärtämättä, että kaikilla ei ole ketään. Toistan: ei ketään.

Eikä sinun tarvitse olla syrjäytynyt jäädäksesi ilman omaisten apua.

Riittää, että sekä sinä ja puolisosi synnytte vanhoille vanhemmille ainoina lapsina.

Kun te sitten saatte lapsia, omat vanhempanne, ne, jotka ovat vielä elossa, ovat yli 80-vuotiaita ja sairaita, eikä sisaruksia, serkkuja, tätejä setejä tai mitään muutakaan sukua ole.

Sitten jos tähän lisätään se, että elämässä sattuu jotain odottamatonta, joka vie kaikelta pohjan ja tukea tarvitsisit, ketään ei ole.

Ystäviä ei voi laskea lukuun, koska valtaosa ystävistä ei halua tukea äärimmäisessä hädässä. Ei, sillä hän, jolla on huolia ja murheita ”liikaa”, leimataan herkästi energiasyöpöksi, josta halutaan eroon.

Jäljelle jäävät vain viranomaiset.

On täysin sattumanvaraista, saako heiltä oikea-aikaista apua.

Meidän perheemme esimerkiksi ei saanut. Neuvolassa ja muuallakin todettiin vain, että koska huoltajia on kaksi, eivät voi tarjota mitään. ”Apu on suunnattu yksinhuoltajaperheille.”

Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itse kulutin päiväni makaamalla kippurassa lattialla ja tuijottamalla seinää, muuhun en kyennyt. Ajatukset olivat sysimustia.

Koen hoippuneeni elämän ja kuoleman rajalla hirvittävän pitkään. Lopulta elämä voitti, palasin töihin, parisuhde kesti. Lapsia ei sijoitettu, vaikka sitä ajoittain pelkäsin enemmän kuin mitään. Mutta olisi voinut käydä myös toisin, ja vain siksi, että hätääni ei nähty tai otettu todesta.

En avaa tarkemmin syitä, miksi perheemme ja etenkin minä romahdin aivan kokonaan ja koin sellaista hätää, jota ei voi kuvailla. En avaa syitä, koska sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on, että olisimme tarvinneet apua kipeästi.

Samoin olisi tarvinnut tämäkin perhe, tai äiti ainakin. Ihmisillä on kaikenlaisia kohtaloita, joiden alle luhistutaan. Elämä voi vetää maton alta äkisti. Tämä pitäisi ymmärtää. Tämän äidin teko ei ole hyväksyttävä tietenkään, sitä ei pidä pienentää eikä puolustella. Mutta se on epätoivoisen, loppuunajetun ihmisen teko.

Vaikea se tietysti on ymmärtää ahdingossa elävää, jos oma elämä on sujunut niin, että vastoinkäymiset ovat olleet maltillisia ja aina on löytynyt se äiti, anoppi tai sisarus, joka on auttanut. Olette onnekkaita, ei voi muuta sanoa.

Suuresta viisaudesta ei kuitenkaan kerro se, että täällä sitten korottaa itsensä ja pätee, että ”kyllä minäkin olen kokenut sitä ja tätä kauheaa, mutta aina kestin vaikeudet”.

Ehkä näin sanova kesti ne vaikeudet, joita omalle kohdalle osui, mutta entäpä jos kohdalle olisi sattunut jotain vielä raskaampaa, järkyttävämpää ja musertavampaa? Olisiko hän kestänyt kaiken?

Sitä ei voi tietää, koska kukaan meistä ei elä muiden elämää, emme kanna muiden taakkoja.

Mutta kaikilla on katkeamispisteensä. Useimmat eivät siihen onneksi koskaan joudu. Ne, jotka joutuvat, reagoivat sitten kuka mitenkin. Tämä äiti reagoi näin, mikä on tietenkin ihan kauheaa kaikille.

Pakkoko kaikkien on vääntää väkipakolla kakaroita ? Lisääntyyhän ne rotatkin, sen kummoisempaa ole.

Kukaan ei näe tulevaisuuteen ja pysty vannomaan, etteikö tulisi joskus todella pahaa tilannetta, sairastumista jne. Taitaa yksi ja sama trolli huudella muita vinkuiitoiksi kun oma elämä harmittaa vaikka täydellistä onkin.

Älkää olko noin naiiveja kirjoitti:

”Eikö oma äiti, anoppi, sisarukset jos on voi tulla apuun.”

Tätä täällä moni hokee.

Ymmärtämättä, että kaikilla ei ole ketään. Toistan: ei ketään.

Eikä sinun tarvitse olla syrjäytynyt jäädäksesi ilman omaisten apua.

Riittää, että sekä sinä ja puolisosi synnytte vanhoille vanhemmille ainoina lapsina.

Kun te sitten saatte lapsia, omat vanhempanne, ne, jotka ovat vielä elossa, ovat yli 80-vuotiaita ja sairaita, eikä sisaruksia, serkkuja, tätejä setejä tai mitään muutakaan sukua ole.

Sitten jos tähän lisätään se, että elämässä sattuu jotain odottamatonta, joka vie kaikelta pohjan ja tukea tarvitsisit, ketään ei ole.

Ystäviä ei voi laskea lukuun, koska valtaosa ystävistä ei halua tukea äärimmäisessä hädässä. Ei, sillä hän, jolla on huolia ja murheita ”liikaa”, leimataan herkästi energiasyöpöksi, josta halutaan eroon.

Jäljelle jäävät vain viranomaiset.

On täysin sattumanvaraista, saako heiltä oikea-aikaista apua.

Meidän perheemme esimerkiksi ei saanut. Neuvolassa ja muuallakin todettiin vain, että koska huoltajia on kaksi, eivät voi tarjota mitään. ”Apu on suunnattu yksinhuoltajaperheille.”

Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itse kulutin päiväni makaamalla kippurassa lattialla ja tuijottamalla seinää, muuhun en kyennyt. Ajatukset olivat sysimustia.

Koen hoippuneeni elämän ja kuoleman rajalla hirvittävän pitkään. Lopulta elämä voitti, palasin töihin, parisuhde kesti. Lapsia ei sijoitettu, vaikka sitä ajoittain pelkäsin enemmän kuin mitään. Mutta olisi voinut käydä myös toisin, ja vain siksi, että hätääni ei nähty tai otettu todesta.

En avaa tarkemmin syitä, miksi perheemme ja etenkin minä romahdin aivan kokonaan ja koin sellaista hätää, jota ei voi kuvailla. En avaa syitä, koska sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on, että olisimme tarvinneet apua kipeästi.

Samoin olisi tarvinnut tämäkin perhe, tai äiti ainakin. Ihmisillä on kaikenlaisia kohtaloita, joiden alle luhistutaan. Elämä voi vetää maton alta äkisti. Tämä pitäisi ymmärtää. Tämän äidin teko ei ole hyväksyttävä tietenkään, sitä ei pidä pienentää eikä puolustella. Mutta se on epätoivoisen, loppuunajetun ihmisen teko.

Vaikea se tietysti on ymmärtää ahdingossa elävää, jos oma elämä on sujunut niin, että vastoinkäymiset ovat olleet maltillisia ja aina on löytynyt se äiti, anoppi tai sisarus, joka on auttanut. Olette onnekkaita, ei voi muuta sanoa.

Suuresta viisaudesta ei kuitenkaan kerro se, että täällä sitten korottaa itsensä ja pätee, että ”kyllä minäkin olen kokenut sitä ja tätä kauheaa, mutta aina kestin vaikeudet”.

Ehkä näin sanova kesti ne vaikeudet, joita omalle kohdalle osui, mutta entäpä jos kohdalle olisi sattunut jotain vielä raskaampaa, järkyttävämpää ja musertavampaa? Olisiko hän kestänyt kaiken?

Sitä ei voi tietää, koska kukaan meistä ei elä muiden elämää, emme kanna muiden taakkoja.

Mutta kaikilla on katkeamispisteensä. Useimmat eivät siihen onneksi koskaan joudu. Ne, jotka joutuvat, reagoivat sitten kuka mitenkin. Tämä äiti reagoi näin, mikä on tietenkin ihan kauheaa kaikille.

Toivottavasti kaikki muistaisivat tämän! Viisautta ja vahvuutta ei ole syytellä muita heikoiksi, vaan osoittaa myötätuntoa toisia kohtaan vaikka ei täysin tilannetta ymmärtäisi

Vierailija kirjoitti:

Ei tosiaan pitäisi kaikkien saada ruveta vanhemmiksi. Tiedän pari tapausta tälläkin hetkellä, joissa on vaan ajan kysymys koska jotain hengenvaarallista tapahtuu. Näillä perheillä on lastensuojelu ollut mukana koko ajan, koska vanhemmat käyttävät huumeita ja ovat saaneet mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään. Mitään ei tehdä ennenkuin joku näidenkin lapsista kuolee kun äiti ajelee mm. kamapäissään lapset kyydissä. Vähän heristellään sormea lastensuojelusta ja äiti "katuu" ja taas sama meno jatkuu.

Tällaisesta menosta ilmoitusta sossun päivystykseen ja ajelusta toki poliisille!

Älkää olko noin naiiveja kirjoitti:

”Eikö oma äiti, anoppi, sisarukset jos on voi tulla apuun.”

Tätä täällä moni hokee.

Ymmärtämättä, että kaikilla ei ole ketään. Toistan: ei ketään.

Eikä sinun tarvitse olla syrjäytynyt jäädäksesi ilman omaisten apua.

Riittää, että sekä sinä ja puolisosi synnytte vanhoille vanhemmille ainoina lapsina.

Kun te sitten saatte lapsia, omat vanhempanne, ne, jotka ovat vielä elossa, ovat yli 80-vuotiaita ja sairaita, eikä sisaruksia, serkkuja, tätejä setejä tai mitään muutakaan sukua ole.

Sitten jos tähän lisätään se, että elämässä sattuu jotain odottamatonta, joka vie kaikelta pohjan ja tukea tarvitsisit, ketään ei ole.

Ystäviä ei voi laskea lukuun, koska valtaosa ystävistä ei halua tukea äärimmäisessä hädässä. Ei, sillä hän, jolla on huolia ja murheita ”liikaa”, leimataan herkästi energiasyöpöksi, josta halutaan eroon.

Jäljelle jäävät vain viranomaiset.

On täysin sattumanvaraista, saako heiltä oikea-aikaista apua.

Meidän perheemme esimerkiksi ei saanut. Neuvolassa ja muuallakin todettiin vain, että koska huoltajia on kaksi, eivät voi tarjota mitään. ”Apu on suunnattu yksinhuoltajaperheille.”

Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itse kulutin päiväni makaamalla kippurassa lattialla ja tuijottamalla seinää, muuhun en kyennyt. Ajatukset olivat sysimustia.

Koen hoippuneeni elämän ja kuoleman rajalla hirvittävän pitkään. Lopulta elämä voitti, palasin töihin, parisuhde kesti. Lapsia ei sijoitettu, vaikka sitä ajoittain pelkäsin enemmän kuin mitään. Mutta olisi voinut käydä myös toisin, ja vain siksi, että hätääni ei nähty tai otettu todesta.

En avaa tarkemmin syitä, miksi perheemme ja etenkin minä romahdin aivan kokonaan ja koin sellaista hätää, jota ei voi kuvailla. En avaa syitä, koska sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on, että olisimme tarvinneet apua kipeästi.

Samoin olisi tarvinnut tämäkin perhe, tai äiti ainakin. Ihmisillä on kaikenlaisia kohtaloita, joiden alle luhistutaan. Elämä voi vetää maton alta äkisti. Tämä pitäisi ymmärtää. Tämän äidin teko ei ole hyväksyttävä tietenkään, sitä ei pidä pienentää eikä puolustella. Mutta se on epätoivoisen, loppuunajetun ihmisen teko.

Vaikea se tietysti on ymmärtää ahdingossa elävää, jos oma elämä on sujunut niin, että vastoinkäymiset ovat olleet maltillisia ja aina on löytynyt se äiti, anoppi tai sisarus, joka on auttanut. Olette onnekkaita, ei voi muuta sanoa.

Suuresta viisaudesta ei kuitenkaan kerro se, että täällä sitten korottaa itsensä ja pätee, että ”kyllä minäkin olen kokenut sitä ja tätä kauheaa, mutta aina kestin vaikeudet”.

Ehkä näin sanova kesti ne vaikeudet, joita omalle kohdalle osui, mutta entäpä jos kohdalle olisi sattunut jotain vielä raskaampaa, järkyttävämpää ja musertavampaa? Olisiko hän kestänyt kaiken?

Sitä ei voi tietää, koska kukaan meistä ei elä muiden elämää, emme kanna muiden taakkoja.

Mutta kaikilla on katkeamispisteensä. Useimmat eivät siihen onneksi koskaan joudu. Ne, jotka joutuvat, reagoivat sitten kuka mitenkin. Tämä äiti reagoi näin, mikä on tietenkin ihan kauheaa kaikille.

Elämä koettelee kaikkia. Toisia rankemmin. Toiset selviää ja toiset ei. Ei kannata rakentaa elämää liika muiden varaan. Omat jalat on ne mitkä lopulta kantaa eteenpäin ja edelleenkin, elämä on valintoja.