Jos parisuhde aiheuttaa paniikkihäiriön niin pitäisikö erota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tällä palstalla pääsääntöisesti kehotetaan eroamaan mitättömistäkin syistä, niin tässä voisi oikeasti olla eron miettimisen paikka.

Pelkään että sitten lasten silmissä olen rikkonut heidän perheen.

Ap

Voi olla, että näin käy, koska lapset ovat lapsia. Mutta itse aikuisena tiedät myös, että huono perhe on parempi rikkoa, kuin antaa lasten kasvaa siinä, samoihin vinoutuneisiin rooleihin, lyttäämiseen ja ongelmiin.

Entä jos he ei anna minulle anteeksi eroa?

Ap

Onko sinun tehtäväsi äitinä toimia lasten toiveiden ja odotusten mukaisesti? Vai siten, mikä heille on pitkällä aikavälillä parhaaksi? Järki käteen. Avioeron jälkeen kaikenlaiset syyllisyydessä rypemiset kuuluvat asiaan, mutta mieti millaisen perheen ja parisuhteen mallin lapset teiltä saavat. Kuinka turvallista on kasvaa kodissa, jossa isä arvostelee äitiä jatkuvasti ja äiti saa paniikkikohtauksia? Vanhemman tehtävä ei ole kerätä mitään suosiopisteitä vaan toimia vastuullisesti ja lasten parhaaksi. 

Olen kyllä samaa mieltä tässä. Ahdistukseni vain on niin kovaa että vaikea ajatella järkevästi ja selkeästi nyt. Siksikin tein tämän ketjun että saisin kuulla mitä muut on mieltä. Ap

Ahdistava mies.

Ap vielä nostaa.

Eroaisin.

Eihän noin voi elää jos kovin ahdistaa.

Miksi mies on kanssasi jos et kelpaa hänelle?

Vierailija kirjoitti:

Miksi mies on kanssasi jos et kelpaa hänelle?

Tämä onkin hyvä kysymys. Väitän että kukaan ei kelpaisi tällaiselle miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Jos terveytesi alkaa jo reistailla miehesi vuoksi eikä mies suostu silti muuttumaan, niin ehdottomasti eroa.Eihän mikään voi/saa olla tärkeämpää sinulle kuin terveytesi. Varsinkaan ilman mielenterveyttä millään muulla ei olekaan enää väliä. Mielisairas ihminen on sama kuin kuollut.

Muuten hyvä kommentti, mutta lopussa menee totaalisesti yli. Olen itse mielisairas enkä todellakaan ole sitä mieltä, että olen yhtä kuin kuollut. Olen onnellisesti naimisissa, kykenen työskentelemään normaalisti ja muutenkin elän elämääni. Mieleni ei vain toimi samalla tavalla kuin niin sanotuilla normaaleilla ihmisillä.

Keskustelisin miehen kanssa vakavasti, jos mahdollista. Jos mikään ei auttaisi, alkaisin järjestelemään asioitani ja eroaisin. Ero on lastenkin kannalta paras vaihtoehto, mikäli vanhemmat riitelevät eivätkä puhu tms.

Voi kun minunkin vanhempani olisivat eronneet, mutta koska eivät, niin näin ja koin itse fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Traumatisoituminen on vaikuttanut hyvin haitallisesti koko elämääni. Älä altista lapsia tuollaiselle, ap.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelisin miehen kanssa vakavasti, jos mahdollista. Jos mikään ei auttaisi, alkaisin järjestelemään asioitani ja eroaisin. Ero on lastenkin kannalta paras vaihtoehto, mikäli vanhemmat riitelevät eivätkä puhu tms.

Voi kun minunkin vanhempani olisivat eronneet, mutta koska eivät, niin näin ja koin itse fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Traumatisoituminen on vaikuttanut hyvin haitallisesti koko elämääni. Älä altista lapsia tuollaiselle, ap.

Onko olemassa riidatonta liittoa?