Lue keskustelun säännöt.
Miehenä oleminen Suomessa
13.05.2021 |
Miltä tuntuu elää Suomessa miehenä, kerron teille muutaman asian fiilispohjalta jonka kokenu etenki tässä kevään tullessa.
Oon 24v mies, eronnut 5 vuotta kestäneestä parisuhteesta. Kaverit jäi parisuhteen myötä ja nyt ollaan niin erilleen kasvettu ja omat elämät että ei pidetä yhteyttä taikka tulla toimeen.
Erosin noin vuosi sitten ja sinä aikana ollut työttömänä sekä käynyt töissä. Töissä ollessani rupesin juomaan pahaan oloon joka johtui siitä ettei kukaan odota kotona ja ettei ole kavereita töiden ulkopuolella. Nykyisin olen työtön ja ei ole edes sitä työtä johon hetkeksi unohtaa kaikki murheet.
Olen yrittänyt deittailla ja hakea ihan vaan kavereita, en löydä lähestulkoon ketään. Olen nuori, pitkä ja ihan komea mutta en kelpaa kenellekkään. Arkisin olen yksin kotona, välillä lähden ulos yksin ja juon suruuni, itken jos siltä tuntuu välittämättä muista mutta kukaan ei ota huomioon jota ehkä kaipaisin että joku tulisi kysymään onko kaikki ok. Luulen että näin ei olisi jos olisin nainen. Sivusta katsottuna naiset ja etenkin nuoret tytöt saavat huomiota vaan olemassaolollaan, en nyt tiedä mitä tällä koko tekstillä haen edes takaa mutta teki mieli vain avautua jonnekkin/jollekkin. Tiedän että täytyisi hakea ammattiapua ottaen huomioon kaiken muun mitä taustalla (huostaanotettu koko lapsuuden yms. ongelmat siihen päälle) mutta se ei ole niin helppoa.
Kaipaisin vain yhtä ihmistä joka ymmärtää tai kavereita, en usko että jaksan tätä pitkään pelkästään yksin ja perheeni tuella
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko miettinyt mikä vois olla takana kun et onnistu luomaan kaverisuhteita?
Mulla on hyvin erillainen maailmankatsomus kun monella muulla ihmisellä, oon pessimistinen ja ihailen rappioromantiikkaa. Mukaudun tilanteiden muuttuessa ja jos mukavan naisen kohtaa saatan nostaa päätäni ja nähä hyvää tässä elämässä.
Kaverisuhteita on vaikeampi luoda tässä iässä, on iso kynnys mennä juttelemaan tuntemattomille julkisella paikalla ja harva netistä ettii niitä kavereita, ja etenkin jos haluaisi miespuolisia kavereita
Tämä hankaloittanee pariutumistasi. Vaikka sanot olevasi tilanteiden vaihteluihin mukautuva ja että sopiva nainen saattaisi piristää sinua, niin välittyykö se sinusta ulospäin? On toki naisia, joita myös kiehtoo rappioromantiikka ja jotka eivät ole erityisen aurinkoisia ajatusmaailmaltaan, mutta he eivät välttämättä ole kovin tasapainoisia ihmisiä. Päinvastaisia naisia asenteesi taas tuskin viehättää. Minulla on nuoruusvuosiltani kokemusta parista rappioromantiikkamiehestä ja he eivät ikävä kyllä mitenkään alkaneet sädehtiä tapailun myötä. Alussa se tuntui olevan heistä söpöä, että olen suhteellisen elämänmyönteinen ja reipas. Pikku hiljaa heille alkoi hiipiä angsti taas päälle ja sen myötä alkoi myös minun lyttäämiseni ja vetämiseni sinne heidän pimeään kuoppaansa.
Sinun ei tarvitse muuttua höttöpäiseksi naminami-mieheksi mutta pieni ajatusmaailman tutkiskelu ja analysointi saattaisi tehdä terää. Romantisoitko negatiivisuutta ja kyynisyyttä, tai pidätkö niitä merkkeinä syvällisestä ja aidosta ihmisestä? Kuinka paljon menneisyytesi rankat tapahtumat ovat muokanneet elämänkatsomustasi? Kestäisitkö itse synkistelevää, elämänhallinnan kanssa kamppailevaa kumppania? Olen samaa mieltä, että ammattilaisen kanssa keskustelu voisi olla sinulle hyväksi, edellyttäen siis, että vastapuoli on oikeasti osaava alallaan. Kaikki eivät sitä valitettavasti ole.
Ymmärrän täysin ettei asenteeni tai habitukseni vedä puoleensa ihmisiä, ristiriitaista koska haluaisin ympärille kuitenkin ihmisiä. En vaan halua esittää mitään mitä en koe tai tunne olevani. Muutamien ihmisten kanssa oon jutellu ulkona ja aina saan kuulla samat "etsä näytä yhtää juopolta" yms. varmasti vaan koska pidän ulkonäöstäni hyvin huolta ja vaatetuksesta.
Tunnen kyllä että vedän ihmisiä alaspäin mukanani, osa on niin sanonutkin jonka takia välit on mennyt poikki.
Olen vain kasvanut tämmöseksi nuoruuteni myötä, olin lapsuuden ajan huostaanotettu. Täysi-ikäisyyteenkin mahtuu paljon menetyksiä ja mulla on melkein 6v lapsi jonka kanssa en ole tekemisissä, sieltä kumpuaa myös iso osa "naisvihastani" koska lapsen äidin kanssa on ollut tosi hankalaa. En ihannoi erityisesti mitään, olen herkkä oma itteni, en juurikaan innostu mistään tai nää elämässä mitään hyvää. Näitä asioita on vaikea selittää. Musta vaan tuntuu että nään jotain mitä te ette nää, niin hullulta kun se kuulostaakin. Välillä kyllä mietin että oonko ansainnu tosiaan tän kaiken 24 ikävuoteen mennessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muuten kuin sinä, mutta en juo. Ja olen nainen.
Mikä oli syy siihen, että kaverisuhteet jäivät silloin seurustelun alkuvaiheessa?
Kavereita tosiaan ois hyvä olla. En voi suoraan samaistua tilanteeseesi, koska minulla on yhä tiivis suhde lapsuuden kavereihin. Olen ikisinkku ja olisin kyllä menettänyt järkeni ilman kavereita. Just hengattiin koko päivä yhdessä.
Voiskohan niitä (kavereita) löytyä netin välityksellä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko miettinyt mikä vois olla takana kun et onnistu luomaan kaverisuhteita?
Mulla on hyvin erillainen maailmankatsomus kun monella muulla ihmisellä, oon pessimistinen ja ihailen rappioromantiikkaa. Mukaudun tilanteiden muuttuessa ja jos mukavan naisen kohtaa saatan nostaa päätäni ja nähä hyvää tässä elämässä.
Kaverisuhteita on vaikeampi luoda tässä iässä, on iso kynnys mennä juttelemaan tuntemattomille julkisella paikalla ja harva netistä ettii niitä kavereita, ja etenkin jos haluaisi miespuolisia kavereita
Tämä hankaloittanee pariutumistasi. Vaikka sanot olevasi tilanteiden vaihteluihin mukautuva ja että sopiva nainen saattaisi piristää sinua, niin välittyykö se sinusta ulospäin? On toki naisia, joita myös kiehtoo rappioromantiikka ja jotka eivät ole erityisen aurinkoisia ajatusmaailmaltaan, mutta he eivät välttämättä ole kovin tasapainoisia ihmisiä. Päinvastaisia naisia asenteesi taas tuskin viehättää. Minulla on nuoruusvuosiltani kokemusta parista rappioromantiikkamiehestä ja he eivät ikävä kyllä mitenkään alkaneet sädehtiä tapailun myötä. Alussa se tuntui olevan heistä söpöä, että olen suhteellisen elämänmyönteinen ja reipas. Pikku hiljaa heille alkoi hiipiä angsti taas päälle ja sen myötä alkoi myös minun lyttäämiseni ja vetämiseni sinne heidän pimeään kuoppaansa.
Sinun ei tarvitse muuttua höttöpäiseksi naminami-mieheksi mutta pieni ajatusmaailman tutkiskelu ja analysointi saattaisi tehdä terää. Romantisoitko negatiivisuutta ja kyynisyyttä, tai pidätkö niitä merkkeinä syvällisestä ja aidosta ihmisestä? Kuinka paljon menneisyytesi rankat tapahtumat ovat muokanneet elämänkatsomustasi? Kestäisitkö itse synkistelevää, elämänhallinnan kanssa kamppailevaa kumppania? Olen samaa mieltä, että ammattilaisen kanssa keskustelu voisi olla sinulle hyväksi, edellyttäen siis, että vastapuoli on oikeasti osaava alallaan. Kaikki eivät sitä valitettavasti ole.
Ymmärrän täysin ettei asenteeni tai habitukseni vedä puoleensa ihmisiä, ristiriitaista koska haluaisin ympärille kuitenkin ihmisiä. En vaan halua esittää mitään mitä en koe tai tunne olevani. Muutamien ihmisten kanssa oon jutellu ulkona ja aina saan kuulla samat "etsä näytä yhtää juopolta" yms. varmasti vaan koska pidän ulkonäöstäni hyvin huolta ja vaatetuksesta.
Tunnen kyllä että vedän ihmisiä alaspäin mukanani, osa on niin sanonutkin jonka takia välit on mennyt poikki.
Olen vain kasvanut tämmöseksi nuoruuteni myötä, olin lapsuuden ajan huostaanotettu. Täysi-ikäisyyteenkin mahtuu paljon menetyksiä ja mulla on melkein 6v lapsi jonka kanssa en ole tekemisissä, sieltä kumpuaa myös iso osa "naisvihastani" koska lapsen äidin kanssa on ollut tosi hankalaa. En ihannoi erityisesti mitään, olen herkkä oma itteni, en juurikaan innostu mistään tai nää elämässä mitään hyvää. Näitä asioita on vaikea selittää. Musta vaan tuntuu että nään jotain mitä te ette nää, niin hullulta kun se kuulostaakin. Välillä kyllä mietin että oonko ansainnu tosiaan tän kaiken 24 ikävuoteen mennessä
Joo, selvästi näet. Eikä se totisesti ole hyvä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä oli syy siihen, että kaverisuhteet jäivät silloin seurustelun alkuvaiheessa?
Mulla oli kaksi hyvää kaveria jotka olin tuntenu noin 1-2 vuotta sen jälkeen kun olin päässyt kotiin asumaan laitoksesta, sitä ennen kaveripiiri oli koostunu vaan saman katon alla olevista huostaanotetuista nuorista jossa olin eläny lapsuuden.
Mulla synty samana vuonna lapsi toisen tytön kanssa kun tapasin tytön jonka kanssa seurustelin seuraavat 5 vuotta. Yritin olla isä siinä samalla ja tasapainotella kaiken tän keskellä kun oli omia ongelmia sieltä nuoruudesta vielä selvästi käsittelemättä, sen tajusin vaan liian myöhään ja menetin kaiken
Vankilasta saisit kavereita. Oon kuullut että hienoja paikkoja ne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vankilasta saisit kavereita. Oon kuullut että hienoja paikkoja ne.
Pitänee harkita, ennemmin ehkä oon junan alla ku ryöstän jonku alepan
Mä voin olla sun kaveri voimahali
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmasi on, että olet passiivinen ja herkästi luovuttava luuseri. Missä sinun selkärankasi on vai onko sitä koskaan edes ollut?
Korjasin uskottavammaksi.