Sanokaa mitä teen etten liiskaa 10 vuotiasta " mitä väliä" pentua tiiliseinään!

Sehän on ihan pieni lapsi vielä.

joista kukaan ei ole noin uppiniskainen, hankala, välinpitämätön :(

Olen tosissani että voimat alkaa olla loppu, kuinkahan monta itkua tuon lapsen kanssa pitää vielä itkeä.

Kun varsinainen murrosikä tulee niin on vaikeuksissa sekä lapsesi, että sinä.



Rakkautta, välittämistä ja rajoja. Siitä se alkaa.

Nyt alkaa olla tos kurja olo kun tuntuu ettei tuo lapsi välitä mistään mitään.

Tuntuu niin pahalta kun olen aina vaan vihainen.

Kuinka voin rakkautta osoittaa tämän enempää.

Äitini tajusi tilanteen todella nyt kun huomasi itsekkin että poika on oikeasti

hukassa, tähän asti käski aina minun katsoa peiliin mutta nyt jyvälle päästyään myönsi itsekkin että on todella voimia syövä lapsi.

Rakkaat av:laiset, nyt oikeasti itken täällä......

Aloimme haistaa ongelmia lapsen ollessa viisi vuotias kun hän meni naapurin kaksivuotiaan pojan päälle raivopäissään hyppimään :(

Ei aina vika ole vanhemmissa, vaan kyse voi olla lapsen tunne-elämän häiriöistä tms. psykiatrisista ongelmista!

Jouduin sitten viimeisen käynnin perumaan oksennustaudin takia ja pyysin sieltä soittamaan uuden ajan. Sitä soittoa ei kuulunut ja olen itse soittanut ja jättänyt soittopyyntöjä. Voisinko ihan koulun lääkärin kautta saada lapseni tutkimuksiin?

Lapsi ei ensinnäkään puhu tunteistaan, jos hänet joskus vahingossa saa puhumaan, menee siihen aikaa parikin tuntia.

Olen pitänyt sylissä ja vannonut rakkautta ja että teen kaikkeni suojellakseni häntä.



Hän selkeästi inhoaa nuorinta veljeään, oli nimittäin tosi vihainen kun aikoinaan isi meni kotiin ja sanoi näille kahdelle vanhemmalle että teillä on nyt sitten pikkuveikka. Poika karjui punaisena ; Aina te vaan teette poikia!



Poika jäi kiinni varastamisesta mutta se loppui kun vein hänet kyseiseen kauppaan ja pyysin vartijan paikalle.



Hän käyttää myös fyysistä voimaa liian kanssa kun tappelee pikkuveljensä kanssa.. Lista on loputon...

sinua syyllistää. Jotkut lapset oikeasti on hankalampia kuin toiset. Ei siinä auta vaikka äiti olisi kuinka täydellinen kasvattaja.



Hakekaa sinnikkäästi ammattiapua. Miten yhteistyö koulun kanssa?



Jaksamista sinulle. Aika paljon riippuu nyt siitä, millaisella voimalla jaksat taistella lapsesi puolesta. Käytä vihasi lapsen puolesta, etsi hänelle apua, älä häntä vastaan.

Mä voin hyvin ymmärtää sua. MEidän 6v pojalla oli tommonen jakso, ei mitään väliä millään. Meni onneks ohi. Jos se olis jatkuvaa niin täytyy tunnustaa että varmaan olis jossain vaiheessa lentäny seinään. Kun toinen virnistelee vaan kun yrität selittää, et noin ei VOI tehdä....



Sun poika on kuitenkin jo iso, joten tutkimukset on varmaan paikallaan.

keväällä että jos en saa sinne kasvatusneuvolaan yhteyttä, hän ottaa asian puheeksi kun koululla niitä ihmisiä käy.

Olen antanut pojalle aikaa niinkin että vanhempani ottaneet vanhimman ja nuorimman pojan vesille mukaan. Ja poika on saanut olla ukin ja mummin kanssa yksin vesillä.



Mielenkiintoisen tästä ongelmasta tekee se että lapsella selittämätön suhde luontoon, eläimiin. Hän varmaan taltuttaisi ja kesyttäisi city-karhun.



Lapsi on materialisti ja hän ei tunnu antavan arvoa sellaisille asioille joita ei voi rahassa mitata :(



Olen syyttänyt vain ja ainoastaan näistä ongelmista itseäni, mutta enempään en kertakaikkian pysty. Kävi mielessä jo pyytää että sijoittaisivat pojan sijaisperheeseen. 5 vuotta tätä rataa menty ja suuntana tuntuu tällä hetkellä olevan vain jyrkkä alamäki.

Mutta kuulostaa myös siltä, että sinun on turha syyttää itseäsi.



Millainen suhde pojalla on isäänsä? Onko häntä kohtaan yhtä välinpitämätön?



Tai jos tunnepuolella on jotain häikkää, esim. jonkin tasoista neuroosia? Tunnekylmyyttä?



Hyvä, että avasit tämän keskustelun. Minä en ehkä osaa auttaa sinua, mutta jos joku muu osaisi. Toivon niin.

Ystäväni on päivitellyt vaan monta kertaa että kuinka poika isälleenkin laittaa niin tiukasti hanttiin.



Olen pähkäillyt ja miettinyt tätä asiaa vuodesta toiseen ja yrittänyt auttaa poikaa sekä itseäni, tuloksetta.



On mielessä käynyt sellainenkin että olisiko poika voinut saada aikoinaan jotain vaurioita päähän kun 10 kuisena aikansa keikuttuaan hoitopöydällä, tippui ja iski päänsä lattialla olleeseen mankan kulmaan.



Ambulanssilla sairaalaan mentiin mutta päätä ei kuvattu.

Sen jälkeen pojalla on ollut kaksi kertaa erittäin paha päänsärkykohtaus jka on johtanut oksenteluun.



Myös sokerin vaikutusta käyttäytymiseen näin kotioloissa on tutkittu ja se aiheuttaa " ylikierroksilla " käymistä.



Pojalla oli kuten veljellään kasteluongelma joka ihme kyllä viikko sitten loppui kuin seinään.



Ei tässä muuta vaihtoehtoa ole kun ottaa yhteyttä lastenlääkäriin, ilkeisinkö soittaa huomenna suoraan osastolle ja kysyä neuvoja ja apua?



Ja kiitos muuten teille kaikille jotka tähän keskusteluun osallistutte, se että jotkut moittivat minua, ymmärrän kyllä sillä en ole oikeasti jaksanut enää aina olla niin hyvä äiti kun haluaisin. Ap

Samanikäinen poika, joka elää kuin jossain omassa ulottuvuudessaan, jonne ei käskyt, pyynnöt, järkipuhe tai edes tunteilut pääse sisään lainkaan. On väkivaltainen, karkailee, ei pysty keskittymään mihinkään, rikkoo suutuspäissään huonekaluja, hokee joka asiaan " Mitä välii?" eikä tunnu tajuavan omassa käytöksessään olevan mitään outoa. Ei osaa selittää käytöstään eikä keskustelusta tule mitään. Poika istuu ja muka-kuuntelee, mutta näkee, että on jo jossain ihan muualla. Keskustelun jälkeen jatkaa samaa rataa.



Ainoa asia, mitä poika haluaa tehdä, on liehua ulkona päämäärättömästi aamusta iltaan. Jos yrittää estellä ja keksiä kotona jotain järkevää tekemistä, alkaa paikat hajota tai poika käy päälle...



Meillä kyllä poikaan vaikuttaa positiivisesti se, kun joku aikuinen antaa jakamatonta huomiota. Esim. viikko mökillä ukin kanssa voi mennä ilman ongelmia, mutta kun poika palaa kotiin, niin mikään ei ole muuttunut. Eli ei sillä tunnu olevan pidempiaikaista vaikutusta.



Poika on minulle rakas, ja olen miettinyt pääni puhki, mitä hänen kanssaan voisi tehdä. Vanhemmatkin ovat neuvottomia. Terapia taitaa olla ainoa apukeino, ei tässä muu enää auta.

Juttelin asiasta eilen lastenlääkärin kanssa ja sain nyt sen viimeisen ajan sinne kasvatusneuvolaan. Pojalla on glassiset masennuksen oireet ja tarvitsee tilanteeseen apua. Masennus ei ole vanhempien aiheuttama ja sitä voidaan hoitaa hyvin tuloksin. Nyt on hyvä olo kun lapsi alkaa saada apua pahaan oloonsa. Lastenlääkäri katsoi hymyillen silmiin ja pyysi ottamaan hanskat tiskiltä takaisin :) Ja sanoi että tilanne alkaa helpottaa vanhemmillakin kun poika ressu saa apua.

no kukahan sen on opettanut? Vastasyntynyt on materialismin nollatilassa. Oma asia jos opettaa materialistiksi.

tuohon, että pojalla on herkkä suhde eläimiin. Onko teillä tai onko mahdollista hankkia mitään, vaikka pientäkin, kotieläintä? Jolle lapsi voi osoittaa hellyyttä ym. Jos on masennuksesta kyse uskoisin sen helpottavan oloa ja varmasti muutenkin. Terapiat kestää useita vuosia yleensä, joten kovin nopeasti sitä apua ei ehkä sitä kautta saa.

Mikään " ei haittaa" , " aha" . Äiti on " idiootti" ja " tyhmä" . kaikesta väännetään (vaatteista, ruokailusta, puhelinlaskusta,jne). Tuntuu ettei mukavia yhdessä olo hetkiä enää ole =(



11v. äiti

Itselläni on myös 10-vuotias poika, joka esimurkkuilee ja on " mitä välii" -tyyppi. Mutta meillä on menty jo parempaan suuntaan. Vuosi sitten olin yhteydessä perheneuvolaan, kun poika uhkaili itsemurhalla. Ja oli muutenkin NIIN vaikea.... Nyt kaikki on aika ok.

Itse en ole mikään kotieläinfani enkä niistä mitään tiedä, mutta muistan joskus jostain lehdestä lukeneeni jutun koululuokasta, johon tuotiin opettajan koira. Koira oleskeli luokassa tuntien ajan ja kuljeskeli pulpettien välissä yms. Sellainen rauhallinen, vähän vanhempi noutaja. Kaikkien, opettajan, vanhempien ja lasten mielestä koiralla oli vain ja ainoastaan positiivisia vaikutuksia luokkaan. Eläin rauhoitti tunnelmaa, vähensi tappeluita ja niistä johtuvaa kurinpitoa. Oppilaat saivat ilmaista hellyyttä ja mukavia tunteita koiraan kenenkään nolostumatta yms. Minusta juttu oli todella mielenkiintoinen. Jotenkin tuli sellainen olol, että lapsesta joka elää koiran kanssa ei voi tulla läpeensä paha...

Meillä on 6 vuotias kissa joka rakastaa tätä 10 vuotiasta aivan mielettömästi, kissan ja pojan suhde on ihanaa katseltavaa :) Lisäksi pojalla on oma leopardigekko ollut vuoden, hoitaa sitäkin tosi hyvin. Koirasta on joskus puhuttu mutta emme ota koiraa vain lapsille koska me aikuisekin joutuisimme joka tapauksessa siitä huolta kantamaan ja tällä hetkellä resussit ei siihen enää riitä. Vanhemmillani on koira jota pojat ulkoiluttaa ja saa hoitaa niin paljon kun jaksavat.