Pelkään vanhenemista - Miten käsitellä asiaa?

Älä vertaa omaa elämääsi,muiden elämään.Oli kyse vanhemmat ystävät sukulaiset. Meillä jokaisella on oma elämän kaari!Ota kiini arkesi.Älä tukahduta muiden sairaudet huolet ymm.Itseäsi.Tee itse hyviä valntoja.Syö ,liiku, ulkoile, tue silloin kuin jaksat.Älä tue jos ei voima ei montivatioita. Kiltikin sa rauhan kun oppi sanomaan ei.

Ajattele niin, että ei sinua tule kukaan kiittelemään siitä, että olet monta vuotta elämästäsi murehtinut sellaista asiaa, josta lopulta et voi etukäteen tietää, mitä tuleman pitää.

Minun mummini oli omaishoitaja ja ymmärsin, että se oli rankkaa. Rankinta oli se, kun ukkini sitten lopulta kuoli. Mutta mummi ei siis siitä katkeroitunut, toki sitten kuoleman jälkeen oli suruaika ja olivat noi raskaita elämänvaiheita. Niin minulla on ihan eri kokemus tuon perusteella siitä, miten omaishoitajuus vaikuttaa ihmiseen. Mummini taas ei jäänyt katkeraksi, jaksoi vielä tehdä kaikenlaista.

Pystyisitköhän jotenkin tukemaan äitiäsi, että selvittelisi noita asioita itse, käsittelisi? Vaikka lukemalla kirjallisuutta.

Mieti Mauno Koiviston elämänviisautta, joka meni jotenkin niin, että jos ei tiedä, mitä on tulossa, pitää olettaa, että kaikki menee hyvin.

Se, mitä itse voi tehdä, on keksiä iloa tuottavia harrastuksia ja elää terveellisesti. Liikunta tuo oikeasti iloa elämään ja pitää kunnossa, kunhan löytää oman lajin. Mulla se on kestävyyslajit.

Voi vaikka opiskella uutta kieltä, lukea paljon, tehdä käsitöitä ym. aivojumppaa. Elää sellaista elämää kuin haluaa. Pysyä normaalipainossa, syödä terveellisesti.

Silloin on tehnyt sen, mitä on itse voinut. Pitää myös yrittää olla hyvä ja reilu ihminen muita kohtaan ja olla katkeroitumatta mistään.

Itse seurasin erään omaishoitajan järkyttävän raskasta arkea vuosia sivusta ja päätin silloin, että en itse ryhdy koskaan kenenkään omaishoitajaksi ja jos itse sairastun, niin haluan mieluummin hyvään hoivakotiin johonkin suht lähelle nykyistä kotiani. En ikinä halua, että puolisoni ryhtyisi hoitajakseni. Tämän olen myös miehelleni sanonut.

Oma äitini vanheni yksinäisenä syrjäseudulla isossa talossa. Olen päättänyt myös sen, että itse en halua asua missään "loppuelämäni kodissa", vaan kodit vaihtuvat elämäntilanteen mukaan. Meilläkin siis on muutto edessä keskustaan, ehkä johonkin seniorikerrostaloon, jossakin vaiheessa. Vielä ollaan työelämässä muutama vuosi kumpikin.

Saisitkohan itse tukea jostain muistisairaiden vertaisryhmästä, jos on huoli miten äitisi yksin pärjää?

"Jos ei halua vanheta, pitää kuolla nuorena"

-Marilyn Monroe-

Olen itse "jo" kuusikymppinen, varsinkin nyt korona-aikaan on tullut mietittyä kaikenlaista. Omat läheiseni ovat saaneet elää vireää ja aktiivista vanhuutta, kunnes ovat kuolleet melko nopeasti, sydänkohtaukseen tai aivoinfarktin. Mutta juuri nyt työkavereillani on näitä kuvioita, kun vanhemmat alkavat menettää otetta elämästä, esim. toinen joutuu sairaalaan, niin siinä yhteydessä selviää, ettei se toinen pärjääkään yksin kotona. Kaikenlaisia kuvioita.

Anoppi olisi fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta tämä korona-aika on kaventanut hänen elinpiiriään niin, että jotenkin hänen ajatuksensakin jo jumittavat. Varsinaista muistisairautta ei ole, mutta onhan se elämä ja ajattelu kapeaa.. Elämä ja puheet kiertävät kehää.

Tietysti ei pidä menettää iloa elämästä näitä miettimällä, mutta olen kyllä paljon miettinyt, mikä se on se jokin, joka estää vanhusta katkeroitumasta? Pitämässä elämänpiirin laajana ja virikkeellisenä.

Tunnen nimittäin työni puolesta lukuisia todella hyvin pärjääviä vanhuksia, jotka ovat aktiivisia ja virkeitä. Esim. ikäluokassa 85-95 vuotta. Heillä on alunperinkin korkea koulutustaso, suojaako se. Ja kun pitää aivot työssä, ne pysyvätkin kunnossa.