Miten toipua menetyksestä?!

ei se koskaan unohdu, mutta aika auttaa kuitenkin.



Luulisin, että lapsen menettäminen tuntuu rankemmalta, kun lapsia ei vielä ole ja tulee helposti pelko siitä, että mahtaako niitä koskaan saadakaan. Totta kai menetys on suuri siltikin, vaikka lapsia jo olisi.



Itselläni on auttanut puhuminen ystävien, miehen ja terapeutin kanssa. Myös adoption mahdollisuus lohduttaa jonkin verran. Kummallakin tavalla saatu lapsi olisi yhtä rakas.



Ensimmäinen keskenmenoni tapahtui lähes kymmenen vuotta sitten. Silti sitä ajattelee edelleen välillä, mietin minkä ikäinen se olisi nyt ja kun näen 11-viikkoisen sikiön kuvan, ajattelen että tuollainen se oli menehtyessään.



Toisen keskenmenon sain alkuvuodesta, laskettu aika olisi ollut tällä viikolla. Kaksi ystävääni oli raskaana samaan aikaan ja heidän lapsensa syntyivät pari viikkoa sitten.



Keskenmenon jälkeen oli vaikea olla tekemisissä ko. ystävien kanssa, koska kasvavat masut muistuttivat omasta menetyksestä. Vauvojen näkeminen ei kuitenkaan ollut niin kamalaa kuin pelkäsin (pelkäsin etukäteen että alan itkeä tms), vaan pystyin oikeasti olemaan onnellinen heidän puolestaan.



Vaikka epäonnistumiset helposti synnyttävät katkeruutta (miksi kaikki muut saavat lapsia niin helposti, miksen minä), kannattaa muistaa se, ettei muiden onni ole itseltä pois. Ei kannata lannistua. (Vaikka ei se helppoa olekaan.)



Olen ollut alkuvuoden todella murheissani ja maassa, mutta nyt näyttää vähän valoisammalta: testi näytti plussaa. Pelottaa toki miten mahtaa tällä kertaa käydä...Mutta toivoa aina on, vaikka sitten miten pientä.



Jaksamista ja voimia kaikille keskenmenon kokeneille!

Osaan jotenkin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Itselläni on ollut 2 keskenmenoa viimeisen 8 kk:n sisällä. Molemmat raskaudet ovat saaneet alkunsa Diacorin lapsettomuusklinikalla ja ovat olleet erittäin toivottuja.

Itse huomasin saman, että lasketun ajan ohittaminen oli todella vaikeaa. Nyt myös katselen vaunuissa makaavia vauvoja vertaan niitä "omaan" vauvaan. Toinen laskettu aika olisi ollut vasta joulukuussa, katsotaan miten se sujuu.

Huomaan, että olen katkeroitunut, enkä osaa iloita ystävien vauvoista. Arki sujuu, kun täytän sen kaikella puuhalla. Itse olin kesäkuussa pitkällä ulkomaan matkalla, ja huomasin, etten neljään viikkoon ajatellut vauvoja lähes yhtään.



Hyvä, että sinä olet menossa juttelemaan jonkun kanssa. Vertaistuki on myös tärkeää, ja se että saa puhua asiasta.

Ystäväni, jotka ovat kokeneet km:n ovat sanoneet, että aika on ainut asia kun auttaa ja jonkun ajan kuluttua sitä lopettaa laskemaan oman syntymättömän vauvan ikää. Toisaalta ystävät ovat myös sanoneet ettei se vauva ikinä häviä mielestä kokonaan.



Voimia sinulle ja toivotaan pian uutta plussaa. Itse en jaksa hakeutua vielä hoitoihin kaksi keskenmenoa samoilla raskausviikoilla(9+3) on liikaa.

Meillä on kohta kahdeksan vuotta siitä, kun tutkimukset aloitettiin ja kymmenen vuotta siitä, kun ehkäisyn heitimme. Tuolloi olimme 22 vuotiaita. Matkaan mahtuu monenlaista tapausta, yksi onnellinen onnistuminen, joka nyt 2 1/2 vuotias.



Neljän inssin, IVF:n, PAS:n jälkeen , ICSI hoidon tuloksena aloin odottaa esikoista viimein 05 ja poika syntyi onnellisesti 06. Heti aloimme uuden yrittämisen ensin itsekseen ja kun poika oli vuoden ja imetys päättyi hakeuduimme taas ICSI hoitoon, josta alkoi toinen odotus viime kesänä Tämä kuitenkin päättyi rv 20 lokakuussa, selittämättömän kohtutulehduksen vuoksi. Terve poikavauva olisi sieltä ollut tulossa ja saimmekin hetken pitää pienokaista sylissämme. Tästä emme yksin selvinneetkään, vaan tarvitsimme terapiaa, jossa minä jatkoin helmikuulle saakka. Tällöin tuntui, että elämä ja arki alkaa jollakin tavalla sujua, vaikkakin töihin en pystynyt menemään. Irtisanoin itseni entisestä työstäni ja opettelin arkea kotona lapseni ja mieheni kanssa uudestaan. Keväällä alkoi tuntua, että nyt olisi aika ihmistenilmoille ja hakeuduin uuteen työhön.



Nyt on taas keväältä takana maaliskuussa ja kesäkuussa ICSI -hoidot, joista tuloksena ei mitään. Tällä viikolla on viimeinen PAS, jos yksi ainokainen alkio selviää.



En usko, että menetyksestä selviää ikinään kokonaan, enkä tiedä onko niin tarkoitettukkaan. Lapsen muisto säilyy aina mielessämme ja aina pojallamme tulee olemaan enkeliveli. Aina mietimme häntä ja hänen elämäänsä, millaista se olisi ollut ja millaista meidän yhteinen elämä olisi ollut. 5.10 säilyy aina hänen syntymäpäivänään. Hänen laskettuaikansa olisi ollut prikulleen sama, kuin ensimmäisen lapsemme. Kohtalon ivaa sekin varmaan. Oman katkeruutensa asiaan vielä tuo se, ettei uutta raskautta kuulu ja hoidot kohdallamme lopetetaan. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu useamman lapsen vanhemmiksi. Asioiden kanssa on vain pakko jotenkin oppia elämään, vaikka välillä se tuntuukin ylivoimaiselta ja usko jokaiseen asiaan on koetuksella.

Apua kannattaa hakea ja kiirehtiä, jos tuntuu ettei asioiden kanssa pärjää ja vaikka pärjäisikin, on helpottavaa puhua jollekkin vieraammalle.

Jokainen aamu tulee uusi päivä ja jotenkin on vain yritettävä eteenpäin ja etsittävä iloja oman elämän pienistä päivittäisistä asioista, vaikka välillä tuntuu, että nekin ovat kadoksissa. Sieltä ne taas löytyy, kun niitä tarpeeksi tonkii ja elämä helpottaa ehkä hieman....aika tuntuu auttavan ainakin minua.....kipeätkin muistot haalistuvat hieman...