Miksi moni asperger ihminen välttää riitelyä? Oon huomannu, että parisuhteissa joissa puolisolla on asperger niin he eivät juurikaan riitele

Assburger kirjoitti:

Minä en riitele.

Jos suutun, saan simpanssiraivarin.

Samma här. Ja jos suutun toiseen, se on sitten siinä. Anteeksi ei pyydetä eikä anneta. Tämä oli tässä, hyvää loppuelämää.

Assburger kirjoitti:

Minä en riitele.

Jos suutun, saan simpanssiraivarin.

Samoin. Ja olen nainen 🐵

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. Assit vihaavat kaikkea, mikä poikkeaa normaalirutiinista ja riitely poikkeaa pahasti. Me emme halua mitään muuta kuin tasaista mukavaa samanlaista elämää. Me menemme sekaisin moneksi päiväksi muusta. Riitely ei ole tasaista eikä mukavaa eikö samanlaista. Se vie voimat ja energian, jota tarvitsisin muuhun päivittäiseen selviytymiseen.

Lisäksi mä en ymmärrä riitelyn pointtia. Jotkut muka ratkoo sillä asioista, mutta en ymmärrä miten, kun eihän siinä yleensä edes puhuta niistä ratkottavista asioista ja niiden vaihtoehdoista, vaan kiukutellaan ja huudetaan ihan toisarvoisista jutuista. Ja ylipäänsä rationaalisempi keskustelu ratkoisi ongelmia tehokkaammin.

Kolmas ongelma on se, että mä en vaan pysty pahoittamaan tahallaan toisten mieltä. Se käy kyllä vahingossa, mutta ei tahallaan. Ja kun huimaan että joku hakuaa tahallaan pahoittaa mun mielen, sen vaikutus on sille ihmissuhteelle aika tuhoisa, enkä ehkä koskaan pääse sen yli. Miksi haluaisin olla tekemisissä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa että mulla olisi paha mieli? Ei kiitos, elämässä on riittävästi pahaa mieltä aiheuttavia tekijöitä ilmankin.

Joten vältän riitelyä, enkä edes osaa riidellä. Minä yritän sopeutua kaikkien vaatimuksiin niin pitkkään kuin voin ja sitten kun en enää voi, minä vain väistän. Riitelemään en pysty.

Täydellinen vastaus. Jos osaisin kertoa miten ajattelen, se olisi tässä.

Kyllä mun aspergermies haastaa riitaa. Yleensä koska on itse omassa päässään päättänyt, että asia on nyt tavalla x. Sitten suuttuu kun muut eivät ole ajatusten lukijoita. Samoin lasten kanssa on ihan mahdoton, kun ei siedä sitä pikkulasten arvaamattomuutta ollenkaan. Hänen riitelynsä ei myöskään ole ensinkään rakentavaa, vaan pikemminkin sellaista uhmaikäisen kiukuttelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. Assit vihaavat kaikkea, mikä poikkeaa normaalirutiinista ja riitely poikkeaa pahasti. Me emme halua mitään muuta kuin tasaista mukavaa samanlaista elämää. Me menemme sekaisin moneksi päiväksi muusta. Riitely ei ole tasaista eikä mukavaa eikö samanlaista. Se vie voimat ja energian, jota tarvitsisin muuhun päivittäiseen selviytymiseen.

Lisäksi mä en ymmärrä riitelyn pointtia. Jotkut muka ratkoo sillä asioista, mutta en ymmärrä miten, kun eihän siinä yleensä edes puhuta niistä ratkottavista asioista ja niiden vaihtoehdoista, vaan kiukutellaan ja huudetaan ihan toisarvoisista jutuista. Ja ylipäänsä rationaalisempi keskustelu ratkoisi ongelmia tehokkaammin.

Kolmas ongelma on se, että mä en vaan pysty pahoittamaan tahallaan toisten mieltä. Se käy kyllä vahingossa, mutta ei tahallaan. Ja kun huimaan että joku hakuaa tahallaan pahoittaa mun mielen, sen vaikutus on sille ihmissuhteelle aika tuhoisa, enkä ehkä koskaan pääse sen yli. Miksi haluaisin olla tekemisissä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa että mulla olisi paha mieli? Ei kiitos, elämässä on riittävästi pahaa mieltä aiheuttavia tekijöitä ilmankin.

Joten vältän riitelyä, enkä edes osaa riidellä. Minä yritän sopeutua kaikkien vaatimuksiin niin pitkkään kuin voin ja sitten kun en enää voi, minä vain väistän. Riitelemään en pysty.

Täydellinen vastaus. Jos osaisin kertoa miten ajattelen, se olisi tässä.

Sopii myös täydellisesti minunkin ajatusmaailmaan. Riitelyä en ymmärrä, enkä siihen kykene. Ennemmin vaikka kävelen lopullisesti ovesta ulos ja totean "tämä oli nyt tässä", jos tapahtuu jotain ylipääsemätöntä. Riitely ei ratkaise yhtään mitään. Täysin turhaa, sillä lopputulos pitäisi saavuttaa keskustelemalla tai joustamalla. Tai sitten tosiaan "luovuttamalla ja lopettamalla".

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Minä en riitele.

Jos suutun, saan simpanssiraivarin.

Samma här. Ja jos suutun toiseen, se on sitten siinä. Anteeksi ei pyydetä eikä anneta. Tämä oli tässä, hyvää loppuelämää.

Minä kyllä annan anteeksikin.

Ja pyydän anteeksi, jos(hyvin epätodennäköistä, hehheh...) olen väärässä.

Näin siis ainakin läheisten kanssa.

Mutta jos minut saa suututettua, tahtoo reaktio nennä yli.

Parisuhteeni alkuaikoina oli riitoja, jotka päättyivät siihen, että iskin tuolin keittiön pöytään tms.

Piti lopettaa siis riitely kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. Assit vihaavat kaikkea, mikä poikkeaa normaalirutiinista ja riitely poikkeaa pahasti. Me emme halua mitään muuta kuin tasaista mukavaa samanlaista elämää. Me menemme sekaisin moneksi päiväksi muusta. Riitely ei ole tasaista eikä mukavaa eikö samanlaista. Se vie voimat ja energian, jota tarvitsisin muuhun päivittäiseen selviytymiseen.

Lisäksi mä en ymmärrä riitelyn pointtia. Jotkut muka ratkoo sillä asioista, mutta en ymmärrä miten, kun eihän siinä yleensä edes puhuta niistä ratkottavista asioista ja niiden vaihtoehdoista, vaan kiukutellaan ja huudetaan ihan toisarvoisista jutuista. Ja ylipäänsä rationaalisempi keskustelu ratkoisi ongelmia tehokkaammin.

Kolmas ongelma on se, että mä en vaan pysty pahoittamaan tahallaan toisten mieltä. Se käy kyllä vahingossa, mutta ei tahallaan. Ja kun huimaan että joku hakuaa tahallaan pahoittaa mun mielen, sen vaikutus on sille ihmissuhteelle aika tuhoisa, enkä ehkä koskaan pääse sen yli. Miksi haluaisin olla tekemisissä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa että mulla olisi paha mieli? Ei kiitos, elämässä on riittävästi pahaa mieltä aiheuttavia tekijöitä ilmankin.

Joten vältän riitelyä, enkä edes osaa riidellä. Minä yritän sopeutua kaikkien vaatimuksiin niin pitkkään kuin voin ja sitten kun en enää voi, minä vain väistän. Riitelemään en pysty.

Ai kauheeta! Siis mä olen pitkään miettinyt, että mulla voisi olla joku tälläinen autismin kirjon häiriö. Tunne voimistui kun lapsellani oli jotain "häikkää" näissä asioissa ja vein sen psykologille. Kysymykset, joita psykologi kysyi oli jotenkin silmiä avaavia. Huomasin hyvin usein vastaavani: "ei, mutta mä olin ite tollanen" tai "ei, mutta vanhin lapsistani on tollanen". Vanhin lapsistani aloittaakin nyt kesällä testit.

Mutta siis tämä riitelyasia menee juuri niin kuin lainaamassani tekstissä kuvaillaan. En lapsena riidellyt siskoni kanssa koskaan. Sisko kyllä meuhkasi ja tappeli, mutta en osallistunut siihen ollenkaan. Parisuhteessa en ole koskaan riidellyt. Olen eronnut kyllä sen vuoksi, että miesystäväni sanoi mulle rumasti enkä voinut millään ymmärtää miten se pystyi loukkaamaan niin pahasti vaikka sen piti mua rakastaa. En päässyt siitä yli. Luottamus meni aivan totaalisesti.

Mä en myöskään ymmärrä, että joku riitelee jo taipailuvaiheessa ja aloittaa silti parisuhteen. Siis mitä hittoa. Jos vihaa sitä kumppaniehdokasta jo muutaman kuukauden tapailun jälkeen niin paljon, niin miksi aloittaa suhdetta.

Mua myöskin häiritsee ihan suunnattomasti jos on joku tilanne josta haluaisi puhua ja kumppani ei halua asiaa selvittää. Kun ottaa jonkun asian esille ja se kuitataan vaan sanomalla yksi lause. Haluaisin tietää enemmän miksi näin kävi ja haluaisin sopia jotain asioita, ettei näin kävisi uudestaan. Ja kun kumppani ei pidäkkään asian käsittelyä tärkeänä ja sen vuoksi minulle ikävä tilanne toistuu ja toistuu, niin se kuluttaa ihan hirveästi. Kasaantuessaan asiat alkavat vaikuttaa siltä, että kumppani ei välitä musta ollenkaan kun ei halua lopettaa minua häiritsevää käytöstä tai edes puhua siitä. Ehkä onkin vaan niin, että pikkujutut ei häiritse muita ollenkaan.

Kokevat tunteet liian kovana. Riitely tuntuu sietämättömältä.

Mä en sinänsä välttele riitelyä, mutta mun kanssa on hankala riidellä koska hyväksyn jos toinen on oikeassa, ja jos taas tiedän olevani oikeassa eikä toinen osoita että olisin väärässä, en näe syytä hermostua. Jos riitelen jonkun kanssa jostain, se johtuu siitä että koen että jotakuta on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Kumppanini kanssa ei sellaisia tunteita ole.

 

Muutenkaan parisuhteiden asiat on minusta harvoin sellaisia että niistä voisi riidellä. Olen lukenut, että raha, kotityöt ja yhteisen ajan puute aiheuttavat eniten riitoja parisuhteessa. En oikein ymmärrä, minusta nuo kaikki ovat vain asioita, joista voi sopia. Meillä on esimerkiksi säännöllisesti keskusteluja rahasta ja budjetista, jos toivoo muutoksia niin silloin on hyvä hetki puhua ja tuoda esille jos on tyytymätön johonkin. 

Meillä mieheni on asperger ja kyllä hän riitelee ..Asioiden pitää mennä aina samalla tavalla ja hänen ajatuksensa mukaan.Totta on,ettei meillä riidellä usein ääneen.Olen oppinut olemaan sanomatta mielipidettäni,siitä tämä varmasti johtuu.Harkitsen eroa 15vuoden jälkeen..

Exä oli sellainen ettei ymmärtänyt tunteita, tai siis ymmärsi ne tasolla rakkaus on aivoissa tapahtuvaa kemiaa, tunteet ylipäätänsä on joku tapahtuma kehossa ja näin ollen loogisesti pääteltävissä oleva tapahtuma. Riitely oli turhaa koska ei kyennyt ymmärtämään mun pahaa mieltä asiasta x koska ei hänellä ollut asiasta x paha mieli, ei ole mitään loogista syytä olla asiasta x pahalla mielellä.

Asia saattoi olla että autististen tapaan saattoi jostain innostua ja sitten kun kiinnostus loppuu niin asia loppuu. Ja aika isoa asia kun se kiinnostus on tyyliin siivoaminen, ruuan laitto yms normaali asia. Koska asia ei vaivannut häntä ei ollut mitään syytä että muita vaivaisi. Hän nyt on tälläinen, ei ole mitään ratkaistavaa tai työstettävää. Eikä ilkeyttään koskaan tälläisiä sanonut, sanoi vain miten asiat hänen todellisuudessaan on. Ja ymmärrän ettei kykene autismin vuoksi ymmärtämään muita todellisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Päinvastoin, ovat kaavoihin kangistuneita ja hankalia ja hermostuvat helposti.

Ap tarkoittanee ettei riitele oikein vaan tuollaisella hankalalla tavalla.

Ei tässä ole mitään yhtä, tyypillistä käyttäytymismallia aspergereilla. Joillakin aspergeriin kuuluu konfliktien välttelyä, joillakin ei. Toisaalta taas ylikuormittunut asperger voi olla hyvinkin räjähtelevä - tai joku voi tulkita aspergerin meltdownin henkilökohtaisesti, ja siitä tulee riitaa. 

Turha kaunistella asiaa: autistit eivät ole riidellessä aina rauhallisia ja ymmärtäväisiä. Autistit usein vain itse kokevat ja selittelevät näin. Eivät ymmärrä toisten ihmisten kokemuksia ja tunteita ja siksi usein vähättelevät aikaansannoksiaan. Oma lapsuus autistivanhemman kanssa oli kaiken lamaavaa sietämätöntä pelkoa. Vanhempi oli suuttuessaan tuijottava, jääkylmä ja etäinen. Riidellä tai vastustaa ei uskaltanut, koska väkivaltaiselle autistille oli olemassa vain hänen oma mielipide ja omat joustamattomat lähes pakkomielteiset tavat toimia ja ajatella. Oltiin hiljaa. Ja pelättiin. 

Autisti voi olla piittaamaton. Toinen ihminen ja sen ongelmat ei kiinnosta niin paljon, että asia olisi riitelyn väärti.

Minun kokemukseni on aivan päinvastainen ja assut jää helposti kiinni asioihin jotka aiheuttaa närää eli haastavat riitaa.

Autisteista puhutaan joskus siihen sävyyn, että ikään kuin heillä ei voisi olla persoonallisuushäiriöitä. Voi olla ja jos on, niin lopputulos on sietämätön. Sellainen ihminen sekä haastaa jatkuvasti riitaa että ei kykene riitelemään.

Terve autisti ei ehkä ymmärrä, miten tällainen voi olla edes mahdollista. Mutta tutustu pers häiriöihin.

Monet autistit kehuvat omia ihmissuhdetaitojaan. Kertovat ja kokevat olevansa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Pystyvätko autistit objektiivisesti ja realistisesti arvioimaan, miltä niistä ulkopuolisista ihmisistä tuntuu joiden päälle meltdownit kaadetaan? 

Vierailija kirjoitti:

Monet autistit kehuvat omia ihmissuhdetaitojaan. Kertovat ja kokevat olevansa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Pystyvätko autistit objektiivisesti ja realistisesti arvioimaan, miltä niistä ulkopuolisista ihmisistä tuntuu joiden päälle meltdownit kaadetaan? 

No en pysty arvioimaan, koska mun meltdownin ei kaadu kenenkään muun päälle. 

Eiköhän ne autistit, jotka sanoo olevansa ymmärtäväisiä ja ystävällisiä, ole ero autisteja kuin ne, jotka ei oo ymmärtäväisiä ja ystävällisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Minun kokemukseni on aivan päinvastainen ja assut jää helposti kiinni asioihin jotka aiheuttaa närää eli haastavat riitaa.

Tällainenkin on joillekin ihan tyypillistä. Monen autistin kokemus kuitenkin on myös se, että autisti vain kysyy tarkentavia kysymyksiä voidakseen ymmärtää jonkin asian, ja tämä tulkitaan negatiivisen kautta. Eli neurotyypillinen pitää riitelynä, kun autisti yrittää kysyä jotain mitä ei ymmärrä. Se on sitä kommunikaatio kuilua eri neurotyyppien välillä.