Te jotka olette pidemmässä parisuhteessa, arvostatteko kumppanianne?

Tottakai arvostan. Nuoria ollaan ja oltu yhdessä jo pitkään. Mieheni on minulle elämänkumppani, paras ystävä ja perheenjäsen. Samalla tavalla kunnioitan ja arvostan häntä kuin muitskin perheenjäseniäni. Koen että mieheni tuo elämääni korvaamatonta onnea ja iloa.

En tiedä, lasketko seitsemän vuoden suhteen pidemmäksi parisuhteeksi, mutta tottakai arvostan ja osoitan sen teoillani ja sanoillani, esimerkiksi huomioimalla ja kiittämällä häntä asioista, joita hän on tehnyt yhteiseksi hyväksemme.

Mä tykkään mun miehestä.  Vieläkin .  Vaikka välillä takkuaa yhteiselo.

Tietysti.

Eletään kuin opiskelijana solukämpässä maksellen omat menot. Seksiä lukuunottamatta ollaan omissa oloissa omissa menoissa.

Kyllä. Tietenkin jotkut ominaisuudet hänessä myös ärsyttävät, mutta oikeastaan vielä ärsyttävämpää olisi, jos hän olisi täydellinen, koska en itse ole.

En usko että olisin kenenkään sellaisen miehen kanssa jota en arvostaisi. Ja kyllähän hän tuo elämääni valtavasti kaikkea hyvää. 

Arvostan. Yritän näyttää, mutta en ole varmaonnistunko siinä.

Olen ollut myös aiemmin naimisissa ja eksä valitti erossa, etten arvostanut häntä. Kyllä minä arvostun, enkä koskaan nalkuttanut. En siis tiedä, enkö osannut näyttää, vai enkö vain näyttänyt sitä niin ylitsevuotavasti kuin uusi nainen.

25 ollaan oltu yhdessä. Kyllä arvostus näkyy puolin ja toisin. Pyydetään ja tarjotaan palveluksia ja juostaan asioilla toisen puolesta, huolehditaan ja hoivataan. Ja muistetaan myös kiittää. Puolisoni tekee minulle etätyöpäivänä ruokaa tai noutaa se lähipaikasta, hieroo jumit pois (on hieroja). Kun jompikumpi on kipeä tai äärimmäisen väsynyt, korostuu siinä se huolehtiminen, että silloin toinen jaksaa hoitaa asiat kuntoon ja vähän passata.

Arvostan ja joka päivä rakastan enemmän kuin eilen.

25 vuotta takana, ja joskus on ollut aikoja, etten ole arvostanut. Eikä kaikin ajoin ole ollut aihettakaan, ehkä, mutta kriisin jälkeen tajusin, kuinka paljon hyvää hänessä on, ja mistä jäisin paitsi jos eroaisin. Arvostan kovasti nykyään, kerron joka päivä että on tärkeä minulle, kehun ja kiittelen jos ja kun on aihetta. Hän ei tunnu arvostavan kyllä minua, mutta näillä mennään.

23v. Yhdessä, ja arvostan vaimoani suunnattomasti. Hän on seksikumppanini, ja paras ystäväni. En lähde mihinkään poikien reissuille, ei edes kiinnosta. Teemme ne reissut yhdessä. Osoitan arvostuksen tekoina, ja sanoina. Vaimo on erilainen, eikä kerro aina sanoin arvostuksesta, mutta teoin kyllä. En muista kertaakaan, että olisi kieltäytynyt esim. seksistä, kun haluan. En minäkään kieltäydy tietenkään, jos vaimo jotain pyytää. Arvostuksesta kertoo sekin, että kumpikaan ei pyydä tekemään jotain, jos voi tehdä helposti itsekin. Eli vaikka kotityöt. Kumpikaan ei käytä toista työmiehenään tai naisenaan. Yleensä, kun toinen alkaa jotain tekemään, niin toinen vapaaehtoisesti kysyy, tarvitsetko apua. Omasta halustaan.

Ja ei, emme ole täydellisiä, riidellään kyllä aina välillä. Kun on koko ajan kahden, niin välillä pitää purkaa huono mieli johonkin, ja helposti se tulee purettua siihen tuttuun läheiseen ihmiseen. Onneksi molemmat myös osaavat myöntää omat virheensä, ja pyytää anteeksi.

Ihana hyvän mielen ketju. Olin aiemmin huonossa suhteessa monta vuotta, enkä uskonut että saan parempaa. Nyt suhteessa ihanan miehen kanssa ja voin sanoa että kaikki toimii. Toivottavasti nämä vastaukset antaa huonossa suhteessa oleville voimaa erota tai hakea apua. Minä luulin pitkään, että oikeasti kaikissa suhteissa menee salaa huonosti. Olinpa väärässä!

Viime yönä mieheni nukahti ennen minua ja tuijotin häntä paikaltani. Katsoin miten en enää välitä hänestä. Aiheutti itse tämän omalla käytöksellään. Miten voisin ihailla ja rakastaa henkilöä, joka käyttää minua vastaan henkistä väkivaltaa. Tuhahtelee, pyörittelee silmiään, haukkuu ulkonäöllisiä seikkoja, vaikka tietää, että osasta näistä on psyykkinen trauma aiemmasta kokemuksesta. Lähteminen. Lapset. Mietin milloin voin lähteä. Olemme olleet yhdessä 18-vuotta. Ei naimisissa, koska en ole halunnut. Jostain syystä tuntunut, että en halua hänen kanssaan naimisiin, mutta yhdessä oltu, koska itselläni niin rankkaa tosi pitkään ja siihen ei ole voinut lisätä enää eroa. En arvosta enää miestäni. Luovun siitä. Sydämeni luopui jo.

Tietenkin. Muuten en olisi pitkässä parisuhteessa hänen kanssaan.

Kyllä arvostan ja ajattelen, että olen niin onnekas, kun tavattiin. Näytän sen aina kun voin, autan ja tuen ja otan puolison huomioon valinnoissani jne.

Minusta se on aika tuhoon tuomittu suhde, jos ei syystä tai toistesta arvosta ja kunnioita kumppaniaan. Erityisesti vanhoissa parikunnissa näkee sitä aina toisinaan, ettei kumpikaan selvästi arvosta toista pätkän vertaa, mutta yhdessä ollaan, kun on kerran papin edessä luvattu.

Nimenomaan toistemme arvostus on kaiken pohjana. Näytämme teoillamme ja puheillamme arvostusta päivittäin. 30-viotta naimisissa.

Olemme olleet yhdessä siitä asti, kun olin 22-vuotias, nyt 20 vuotta.  Olemme tunteneet oikeastaan aina. Ja kyllä  , arvostan kovasti. Molemmat olemme valmiita tekemään asioita yhdessä, mutta myös toisen puolesta. Meillä on kivaa yhdessä, mutta luottamus niin että kumpikaan ei stressaannu toisen omistakaan jutuista. Meillä on myös yhteinen iso ystäväpiiri, mikä on myös mukavaa. 

Miess on myös aina ollut hyvä esikuva ja tärkeä aikuinen lapselleni. Nykyäänkin lapseni jo ollessa aikuinen, ovat läheisiä ja vietämme paljon aikaa yhdessä.

Kyllä arvostan. Usein ajattelen, että en tiedä mitä tekisin, jos mieheni kuolisi tai erottaisiin. Näytän sen hänelle päivittäin, niinkuin hän myös minulle. Esimerkiksi jos tulee riitaa sanon, että vaikka en tällä hetkellä tykkää hänestä, rakastan häntä.