Alemmuus ja itsensä häpeäminen ihmiskontakteissa

Olenko ainoa?

Kyllä aina ja jokapäivä.

Et ole ainoa. Minä olen yliherkkä tällaisissakin asioissa. Jälkeenpäin kadun ja häpeän sanomisiani vaikka niissä ei oikeasti olisi mitään häpeämistä.

Häpeän pelkkää olemassaoloani.

Sama

Minulla oli ennen noin. Voisiko sinulla olla OCD? Käy katsomassa ocd:n oireet ja jos vaikuttaa sinulta niin siihen on mahdollista saada lääkitys.

Kyllä on ja johtuu aika takuuvarmasti vuosikymmenten alaspäin painamisesta, naureskelusta,kiusaamisista jne.kouluissa, työpaikoilla ja kotona lapsuudessa.

Tämän vuoksi en ole juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Aina hävettää, kun tuntuu, että mokasin.

Sitten en saa yöllä unta, kun mietin miten noloa. Ahdistun.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ennen noin. Voisiko sinulla olla OCD? Käy katsomassa ocd:n oireet ja jos vaikuttaa sinulta niin siihen on mahdollista saada lääkitys.

Kiitos vinkistä. Tutustuin aiheeseen, mutta en tunnistanut itseäni kuvauksesta. 

ap

Sama täällä. Olen myös kova jännittämään.

Nähtävästi meille joillekin ei vain ihmiskontaktit sovi.

Nykyään kyllä pystyisin esiintymään mutta onneksi ei tarvitse. Ja voi tehdä niitä juttuja jotka luonnistuu.

Itselleni ei ole samoja oireita ja kuulostaa ikävältä.

Jos se yhtään helpottaa näin tunnetilan ulkopuoliselta ihmiseltä, joka on tehnyt virallisia asiakaspalvelun tehtäviä niin me emme ajattele keskustelun aikana, että kuinka sanot asiasi. Meidän tehtävämme olisi kysyä, jos emme ymmärrä, mitä sanot. Riittää, että vastaat viralliseen asiaan liittyviin kysymyksiin sekä olet yhteistyötaitoinen ja kohtelias. Jopa pieni naivius uuden asian yhteydessä on hyvä ilmaista.

Jep. Pitkät piuhat ja lyhyt työmuisti yhdistettynä sosiaaliseen jännitykseen.

Vierailija kirjoitti:

Jep. Pitkät piuhat ja lyhyt työmuisti yhdistettynä sosiaaliseen jännitykseen.

siis huono työmuisti. Vaikeuttaa elämää jonkin verran.

Varmaan 6 vuotta eli koko ala-astee jatkunut ja ammattiopinnoissa toistunut kiusaaminen on muokannut luonnettani näin.

Usein häpeän olemassaoloani.

Nykyinen varsin yksinäinen ammattini ja elämän vastoinkäymiset(vammaisia lapsia) ovat taas pahentaneet ongelmaa.

Tuntuu, ettei minua olisi koskaan pitänyt ollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Pitkät piuhat ja lyhyt työmuisti yhdistettynä sosiaaliseen jännitykseen.

siis huono työmuisti. Vaikeuttaa elämää jonkin verran.

Voisko olla, että stressaat juurikin noiden kognitiivisten haasteiden takia?

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en ole juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Aina hävettää, kun tuntuu, että mokasin.

Sitten en saa yöllä unta, kun mietin miten noloa. Ahdistun.

Minulla on ihan sama. Tunnen itseni paljon huonommaksi kuin muut.

Kerran vuosi sitten istuin Prisman pihassa autossa, kun mieheni oli kaupassa. Katselin kaikkia ohikäveleviä ihmisiä. En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tunsin, että eivät nuo ihmiset ole yhtään sen parempia tai kummempia kuin minäkään, että olen ihan samanlainen ja yhtä hyvä kuin muutkin. Tuli valtavan rauhallinen ja hyvä olo, joka ylti sisimpään asti. Levollisena katselin 10 minuuttia ihmisiä tasavertaisena heidän kanssaan. 

Tunne meni ohi ja ei ole palannut sen jälkeen. Se oli tosi hieno kokemus, ja mietin, että tältäkö muista ihmisistä pääasiassa tuntuu? Että heidän täytyy olla hyvin onnellisia sisältä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en ole juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Aina hävettää, kun tuntuu, että mokasin.

Sitten en saa yöllä unta, kun mietin miten noloa. Ahdistun.

Minulla on ihan sama. Tunnen itseni paljon huonommaksi kuin muut.

Kerran vuosi sitten istuin Prisman pihassa autossa, kun mieheni oli kaupassa. Katselin kaikkia ohikäveleviä ihmisiä. En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tunsin, että eivät nuo ihmiset ole yhtään sen parempia tai kummempia kuin minäkään, että olen ihan samanlainen ja yhtä hyvä kuin muutkin. Tuli valtavan rauhallinen ja hyvä olo, joka ylti sisimpään asti. Levollisena katselin 10 minuuttia ihmisiä tasavertaisena heidän kanssaan. 

Tunne meni ohi ja ei ole palannut sen jälkeen. Se oli tosi hieno kokemus, ja mietin, että tältäkö muista ihmisistä pääasiassa tuntuu? Että heidän täytyy olla hyvin onnellisia sisältä. 

Siis juuri tämä <3

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en ole juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Aina hävettää, kun tuntuu, että mokasin.

Sitten en saa yöllä unta, kun mietin miten noloa. Ahdistun.

Tuttua. Unettomuus ja ahdistus alkaa näkyä jo fyysisessäkin voinnissa, vatsa jatkuvasti kipeä ja hiuksia lähtee tukoittain ):

Minulla on ihan sama, häpeän koko ajan kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni ja oikeastaan ylipäätään itseäni. Minua on kiusattu sekä peruskoulussa että myös aikuisiällä, joten sillä on todennäköisesti ollut vaikutusta asiaan. 

Tunnen myös kaikkialla olevani muita huonompi ja jos esimerkiksi tapaan uusia ihmisiä niin jotenkin tunnen syyllisyyttä siitä, että kaltaiseni luuseri kehtaa ehdottaa tapaamista tai yrittää tutustua muihin. Tuntuu, etten ansaitse olla muiden seurassa vaan minun kuuluisi vain olla yksin. Olen tosi ujo ja hiljainen ja minulle on joskus sanottu, että parempi etten tule paikalle latistamaan muiden tunnelmaa.

Häpeän jatkuvasti myös kaikkia sanomisiani ja mietin miten tyhmästi sanoin, jopa kumppanini kanssa moitin itseäni kaikista "virheistä". Tuntuu usein että olisi paljon helpompaa elää elämäänsä vain yksin ilman ihmiskontakteja, ettei tarvitsisi jatkuvasti tuntea alemmuutta ja mokanneensa jotenkin. Välillä menetän jopa yöunia tai saan päänsärkyä siitä kun stressaan ja häpeän kaikkea niin paljon. 

Kyllä. Joskus välttelen tietoisesti arvostamieni ihmisten seuraa, koska minusta tuntuu sopimattomalta olla heidän läheisyydessään. Vanhoja möläytyksiä muistelen vielä vuosienkin päästä niin että vatsaan sattuu. En pysty antamaan itselleni anteeksi edes tyhmiä tai hassuja asioita, joita olen sanonut lapsena, vaikka muut muistelisivat niitä lämmöllä. Joskus jos en seurassa keksi sanottavaa tai en ymmärrä mitä joku muu sanoo, tekee mieleni itkeä, huutaa tai paeta.

Poden myös huijarisyndroomaa.