Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

En joutunut tekemään oikein mitään, ei paljon vaadittu. Pahoitin mieleni ja itkin, jos joku vähän ärähti, että voisin tehdä jotain. Voin kertoa, että sekään ei ole hyvä asia jos annetaan melkein aina vaan olla möllöttää. Tunnustan olevani nyt aikuisena liian laiska. Varmaan luontaisesti olen sellainen, mutta ehkä olisi auttanut jos olisi laitettu hommiin hieman enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vessassa ei saanut istua rauhassa! Silloin tuli aina jompi kumpi vanhemmista huutelemaan, että ei siellä tartte koko päivää istua.

Kun kiinnostuin meikeistä, vaatteista ja hiustenlaitosta teininä, tämä oli isälleni kauhistus. Jaksoi nälviä asiaa jatkuvasti ja puhui, kuinka paljon parempi on kulkea "luonnonkauniina" eikä keskittyä vaatteisiin. Tuota asiaa paheksuttiin niin, että tuo jotenkin tyrehdytti sen, että en osaa edustaa itseäni aikuisenakaan. On vaan takaraivossa, että turhaa ja tyhmää akkojen hömpötystä. Tuntuu paheksuttavalta ostaa uusia vaatteita, meikata ja laittaa hiukset nätisti, kun siitä sai vain moitteita nuorena.

Huomautan myös, että laittautumiseni oli ihan hillityn rajoissa, siitä vaan taidettiin hämmentyä, etten olekaan enää pikkutyttö.

Omalla kohdallani taas munmini paheksui kun teini-ikäisenä aloin kiinnostua muodista, meikeistä jne. Jaksoi aina kommentoida asiaa. 
Nykyään kun omistan ripsenpidennykset niin olisi varmasti kauhuissaan 😂😂

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuon isovanhempi-ilmiön, tosin meidän suvussa se tuntuu tapahtuneen sukupolvea aikaisemmin kuin monilla muilla. Minun boomeri-äitini sisaruksineen muistelee omia äitinsä puoleisia isovanhempia (jotka olivat syntyneet n. 1910-luvulla) ihanina ja lempeinä ihmisinä, joiden luona lapsilla oli turvallinen olo. Jännää tässä on se, että noiden isovanhempien omat hengissä selvinneet lapset ovat kaikki jotenkin kajahtaneita, se on todellinen luonnevikaisten katras, on narsisteja, ainakin yksi psykopaatti, yksi uskonlahkoon hurahtanut joka elelee irrallaan todellisuudesta. Nämä ovat se sodan kokenut sukupolvi.

Tässä on jotain mystistä, ja narsistiperheessä kasvaneena tuollainen kuvio saa minut varpailleen... Onko kyse vain siitä, että on helpompaa olla isovanhempi kuin vanhempi? Oliko ikä tehnyt heistä parempia kasvattajia kuin mitä he olivat omille lapsilleen olleet? Vai onko kyse jostain pahansuovemmasta? Liittoutuivatko nämä ihanat isovanhemmat lastenlastensa kanssa osana sadistista peliä omaa tytärtään vastaan? Heidän tyttärensä oli siis minun isoäitini, joka oli alkoholisoitunut narsisti, ja kasvatti myöskin hyvin narsistisen äitini, joka on 50-luvun suurta ikäluokkaa.

Vaikea uskoa että kaikki olisi vaan yhtäkkiä itsestään mennyt pieleen yhden sukupolven taitteessa. Minusta on uskottavampaa että lapsenlapset eivät ole saaneet isovanhemmistaan kovin realistista kuvaa, koska heitä on tavattu lomilla, kun taas vanhempien kanssa eletään.

Sekava selitys, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Kulissiperheissä kasvaneiden jos kenen luulisi tajuavan, että niitä varhaisempien sukupolvienkaan kiiltokuvia ei kannata niellä purematta.

Yhdellä ihmisellä voi olla kovin monet kasvot.

Oma narsisti-isäni käyttäytyy oikein mallikelpoisesti lapsenlapsiaan kohtaan. On myös hoitanut heitä pienenä. Varmasti heille ukki on oikein mukava tyyppi.

Itsellä onkin sitten hyvin erilainen kokemus samasta ihmisestä ja väkivallan uhan vuoksi oli pakko laittaa välit poikki.

Epäilen, että moni isovanhempi on ollut vanhempana hyvin erilainen kuin on lapsenlapsilleen. Ja jos eivät käyttäytyisi ok lapsenlapsia kohtaan, niin näkemiset loppuisivat. Ehkä osalla myös ikä tuo järkeä.

Saman perheen sisälläkin voi olla vanhemmista hyvin erilainen kokemus. Kaverini oli ns iltatähti ja hänen vanhemmat oli tosi mukavia ja rentoja. Kun taas keskusteli hänen n. 15v vanhempien sisarusten kanssa, oli kasvatus ja kuri ollut hyvin erilaista.

Luterilaisuutta pahimmillaan tämä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös tämä, että piti viikonloppunakin nuoren herätä aikaisin. Äiti kaahasi huoneeseen sunnuntaiaamuna ja narisi, että ei täällä prinsessoja elätetä. Yleensä vielä luukutti täysillä jotain jumalanpalvelusta radiosta, vaikka ei mikään uskovainen koti meillä ollutkaan. 

Olen nyt 57-v ja yrittäjänä teen pitkää päivää ja hoidan sen ohessa omakotitalon hommat yksin, sekä olin aikanaan lisäksi yksinhuoltaja. Olen iltaihminen, joten teen viikonloppunakin hommat iltapainotteisesti. Ja edelleen, jostain oudosta syystä, jos äiti aloittaa kotihommien tekemisen klo 8 viikonloppuaamuna ja tekee niitä 3 h, se on oikeaa työntekoa ja arvostettavampaa, kuin jos minä aloitan klo 12 ja lopetan vaikka puolilta öin. 

Niin ja tämä sairastaminen...jos lapsena sanoin kotona, että minulla on kurkku kipeänä, olen varmaan tulossa kipeäksi, äiti sanoi että mene hiihtämään, kyllä se siellä lähtee. Kilttinä menin ja oli tosi kurja olo hiihtää kipeänä pakkasessa. 

No tämän paskan siirtäminen eteenpäin loppui minuun tässä sukupolvien ketjussa. 

Naapurina vihaan noita aikaisin aamulla viikonloppuna puuhastelevia. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä alapeukkuja!  Järjestään hirveitä kertomuksia sadistisesta lapsuudesta ja julmista vanhemmista. Terapian avulla hoidettu itsemme joten kuten kuntoon ja koko ajan näkyy alapeukkuja!  Onko täällä joku kermaperse joka ei usko todeksi kokemaamme vai peräti syyllisyyden tuntoinen vanhempi?  Ihmettelen vaan!

Joku sadisti, jonka mielestä tällainen on hyvä perinne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä alapeukkuja!  Järjestään hirveitä kertomuksia sadistisesta lapsuudesta ja julmista vanhemmista. Terapian avulla hoidettu itsemme joten kuten kuntoon ja koko ajan näkyy alapeukkuja!  Onko täällä joku kermaperse joka ei usko todeksi kokemaamme vai peräti syyllisyyden tuntoinen vanhempi?  Ihmettelen vaan!

Ne jotka eläneet ihanan, rauhaisan ja rakastavan lapsuuden eivät ikinä tule käsittåmään näitä kertomuksia, ovat kaikista empatiakyvyttömiä ja mustavalkoisia asioiden suhteen suurin ongelma näille on tyyliin ettei kaupassa ollut myytävänä lempijogurttia tai jokin tärkeä asia unohtui kotiin kun menevät töihin tms. 

No, oma viestisi ei kyllä osoita paljoa empatiaa. Itse olen elänyt hyvän lapsuuden, mutta pystyn silti varsin hyvin eläytymään näihin kokemuksiin. Sitä kutsutaan juurikin empatiaksi. Mustavalkoinen ei ole kukaan näillä ikävuosilla. 

Kaikenlaisia palstasadisteja täältä löytyy, mutta tuollainen yleistäminen ja päätelmien teko muista ihmisistä ei ole musta ok. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä alapeukkuja!  Järjestään hirveitä kertomuksia sadistisesta lapsuudesta ja julmista vanhemmista. Terapian avulla hoidettu itsemme joten kuten kuntoon ja koko ajan näkyy alapeukkuja!  Onko täällä joku kermaperse joka ei usko todeksi kokemaamme vai peräti syyllisyyden tuntoinen vanhempi?  Ihmettelen vaan!

Ihan salettiin kyseessä joku tyranni mamma joka ei anna lastensa maata eikä istua eikä varsinkaan nukkua viikonloppu aamuna kun on niin tärkeä pitää säännöllinen vuorokausirytmi josta ei saa ikinä poiketa tai taivas putoaa. Jokaisen pyhä päivänkin pitää tuntua ankealta kuin arki. Sitten ihmettelee muutaman vuoden päästä kun ei lapset pidä yhteyttä

Näitä kun lukee, alan ymmärtää näitä työttömiin kohdistuvia kommentteja. Tästä ajatusmaailmastahan ne lähtee. 

Vierailija kirjoitti:

..jatkoa..

Sääntöjä oli ihan loputtomasti ja monet niistä kirjoittamattomia. Kotiintuloajat olivat minuutilleen, enkä uskaltanut myöhästyä niistä yhtään. Jos kaverin luona sai olla tunnin, niin sitten olin minuutilleen sen ja näin toimin ihan pienestä saakka. Joskus kun tulin kotiin, niin ulos asti kuului mäiskintä ja pauke kun äiti raivosi siellä jostain.

Tietenkin äitini takia minulle tuli myös ongelmia ihmisuhteissa, käyttäytymismalleissa ja niin poispäin. Kotiolot näkyivät tietysti kaverisuhteissa, ensimmäisissä seurustelusuhteissa ja huonostihan niissä kävi. Elämässä sattui myös kamalia asioita myöhemminkin, mutta onneksi verenperintönä saadut älynlahjat auttoivat ymmärtämään omaa tilannettani ja opiskelemaan paljon. Minusta tulikin aikuisena aivan mieletön suorittaja ja kympin oppilas. Olen edennyt työelämässä aika pitkälle ja nykyisin tienaan melko hyvin mutta vasta viime vuosina tajusin, että minua käytettin pitkään hyväksi. Olen töissä se tyyppi, joka tekee ne vaikeat työt ja keksii ratkaisut ongelmiin. Teen myös hyvin pitkää päivää mutta tietysti loppuunpalamisiakin on ollut jo useita, joskin viime vuosina olen painanut jarrua terapian ansiosta. Tällä hetkellä olen taas loppuunpalamisen partaalla, aiempaan erona on se, että tunnistan tilanteen.

Erilaisia terapioita on tullut käytyä jaksoissa 20 vuotta viisinumeroisella summalla. Se on auttanut valtavasti ja sen takia myös avioliitto on kestänyt ja elämä on parantunut paljon. Persoonallisuushäiriötä ei enää onneksi ole.

Ahdistusta on kuitenkin aina enkä todennäköisesti pääse siitä koskaan täysin eroon. Itsemurha-ajatukset pyörivät myös mielessä säännöllisesti. Onneksi äiti kuoli jo kauan sitten, mutta edelleen mielessäni asustaa se ankara naispuolinen tuomari ja häntä saa olla vaientamassa jatkuvasti. Viimeksi itkin, kun katsoin itselleni mieleistä autoa ja sisäinen tuomari kielsi sitä hankkimasta koska rahat pitäisi laittaa perheen hyväksi. Ja varaa olisi. Luoja, että olen kateellinen kavereilleni, jotka ostavat mitä huvittaa ilman tunnontuskia, harrastavat ja ovat ihmisten kanssa täysin vapautuneesti ja tekevät sitä mikä heille itselleen on tärkeää.

 

Tsemppiä, mutta missä vaiheessa tulee se kohta, että poikia vaaditaan tekemään asioita?

Vierailija kirjoitti:

Muutamissa vastauksissa on näkynyt, ettei pojilta vaadittu niin paljoa kuin tytöiltä. No, meillä vaadittiin, joten nauttikaa tarinasta. 

Itsellä ei siskoja ollut, mutta veljiä kyllä ja esikoisena sain ankaran kasvatuksen. Pelkäsin kuollakseni, että äiti antaa piiskaa, jos teen jonkin virheen. Joskus sitä tulikin ja se häpeän määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Opin peittelemään ja valehtelemaan joissain tilanteissa, vaikka en ollut tehnyt mitään pahaa. Kodin asioista ei saanut missään tapauksessa puhua kenelläkään ulkopuolisille eli kulissit olivat kaikkein tärkein asia. Minulle asetettiin myös aina porttikielto sinne missä meidän perheemme ongelmat havaitiin. Kerran muistan kuin äitini haki minut aivan raivona kotiin naapurista jonne oli kiellettyä mennä. En käynyt siellä enää koskaan, en uskaltanut. Toisen kerran taas toiset porttikiellossa olleet naapurit tulivat meille kylään ja hän heitti kaikki pihalle. Se oli aivan kamalaa. 

Olipa kerran myös tapaus kun haimme mummolasta kissanpentuja. Ne olivat ihan käsittämättömän suloisia ja sellaisia kirjavia pikkuruisine häntineen. Leikin niiden kanssa autossa kotimatkan. Kotiin tullessamme äiti laittoi kissanpennut muovipussiin, pisti kepin nokkaan roikkumaan ja ampui ne silmieni edessä. Muovipussi kissanpentuineen haudattiin yhdessä. Taisin olla 5-vuotias enkä vieläkään voi olla kyynelehtimättä kun tätä muistelen.

Jouduin huolehtimaan veljestäni jo lapsesta saakka, asunnon siivouksesta sekä tiskauksesta jo 11-vuotiaasta eteenpäin. Muistan vieläkin ne valtavat jättiläistiskit ja siivoukset, joita kaverini ihmettelivät miten minä tuollaista joudun tekemään. Ei heidän tarvinnut ja nauroivat vaan päälle kun äitinsä siivosivat heidän huoneensakin. Oli ihan omituista mennä kavereiden luokse kylään kun siellä tarjottiin mehua ja keksejä ja heillä oli tietokone ja sai pelata vapaasti.

Kavereiden vanhemmat hymyilivät ja olivat muutenkin ystävällisiä. Meillä ei sellaista voinut kuvitellakaan. Meille kun kutsui kavereita kylään, niin kävivät kerran ja kun kysyin uudelleen kylään, niin vastaus oli että "kuudes aistini varoittaa äidistäsi" tai "äitisi on pelottava" tai jotain muuta. Kerran äiti jopa sanoi yhdestä kaveristani, että se on niin vittumainen pentu että antaisi sille selkään joka päivä. Ihan tavallinen poika. Siten pyörinkin mahdollisimman paljon kavereiden luona, jopa riesaksi asti mutta kotiolot olivat mitä olivat enkä lapsena niille mitään mahtanut. Kaverit tietysti kiusasivat kun en uskaltanut laittaa vastaan ja alistuin.

.. jatkuu ..

Kuulostaa siltä, että äitisi oli psykopaatti ja sadisti. En tiedä miten tuollaista muuten voi selittää. 

Vierailija kirjoitti:

Herranjestas, mitä luettavaa. Ihan kamalaa kuulla teidän kokemuksia.

Olen niin pahoillani tästä :(

 

Hienoa on, että monet ketjussa eivät ole laittaneet näitä eteenpäin. 

Jotkut sitten taas ovat. Viha kanavoidaan esimerkiksi "laiskoihin työttömiin". Kehtaavatkin nukkua aamulla pitkään, kyllä kunnon ihminen herää viimeistään seitsemältä puuhastelemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, minusta tuli tohtori lapsuuden ja nuoruuden lukukiellosta huolimatta. Ei kaikki ole niin yksiviivaista. 

Vierailija kirjoitti:

Huhhuh. Ilmankos tässä maassa on niin paljon persuja.

Oli omassakin lapsuudenkodissa hullutuksia, mutta että lukeminen oli kiellettyä, tsiisus kraist.

Kielletty hedelmä houkuttelee - omakin ammattini liittyy kirjallisuuteen.

Jari Tervo sanoi joskus,  että kodeissa toimitaan ihan väärin. Kannattaisi pitää viinakaappi auki ja kirjahylly lukossa.

Koska kaikki kielletty vetää lapsia puoleensa. 

Ei ollut noin paha, sain lojua ja lukea tai tehdä paljon mitä lystäsin. Joskus jopa olisin kaivannut, että vanhemmat olisivat patistaneet tai ottaneet mukaan johonkin hommaan. Semmoinen yhtäläisyys kuitenkin että ainoana tyttönä minulle sälytettiin aina vastuu ruoanlaitosta tai jostain muusta vastaavasta siinä missä veljeni huitelivat jossain omissa jutuissaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja juttuja. Varsinkin pihatöiden tekeminen oli erityisen tärkeää. 7-kymppiset vanhempani ovat edelleen samanlaisia. Eivät he minua enää käskytä, mutta ainakin isä varmasti paheksuu mun joutilaisuutta, vaikkei mitään sanokaan. Asun ulkomailla ja käyn Suomessa kerran tai kaksi vuodessa. Onhan se vähän hämmentävää, kun en ole nähnyt vanhempiani vuoteen ja saavuttuani isä painelee ulos 10 minuutin jälkeen. "Mä meen nyt tonne pihahommiin." En edes tiedä, mitä se siellä kaiket päivät tekee. Kerää varmaan risuja.

Nyt ymmärrän tätä miksi työttömät pitää saada keräämään vaikka risuja joidenkin mielestä "sieltä laiskana makaamasta". Luterilaisuuttahan se. 

Ei siinä tietenkään mitään järkeä ole, mutta ei asiaa järjellä kommentoidakaan vaan tunteella. 

Minun kontollani oli 14-vuotiaasta lähtien kirjaimellisesti kaikki kotityöt, isä vain kylvi sotkua ympäriinsä ja rääkyi jos en tarpeeksi nopeasti siivonnut perässä. Koulusta kun tulin kotiin niin oli aina välittömästi alettava tehdä ruokaa, sitten siivota, leikittää pikkusisaruksia ja lopuksi huolehtia heidät iltatoimien kautta nukkumaan. Ja aina silloin kun he olivat vuorostaan äidillään minun piti yleensä toimia isäni seuraneitinä: katsoa elokuvia yhdessä, hieroa häntä, lähteä uimaan tai katsomaan vierestä hänen valokuvaamistaan, aivan sama minun haluistani. Jos olisin enemmin halunnut tehdä koulujuttuja, sain keuhkoja täydeltä huutoa ja joskus väkivallallakin uhkailua. Silti olisi jollain ilveellä pitänyt tahkota hyviä numeroita lukiossa, vaikka opiskeluajan lisäksi en saanut häneltä senttiäkään tarvittavia koulukirjoja varten eikä aina kirjastostakaan löytynyt. Vika oli tietenkin vain minussa kun olin niin hirveän tyhmä ja ruma ja lihavakin ja kiittämätön kaikesta vaivasta minkä hän eteeni näki. Se, että minulla oli sänky jossa sain nukkua, vaatteet ylläni (hänen määräämänsä, vitut minun mielipiteistäni) ja vatsassa ruokaa (jota "kammottavan läskin" 170cm/52kg ei olisi kuulemma pitänyt syödä) olisi pitänyt saada minut pakahtumaan kiitollisuudesta. Kyllähän se oli vähintäänkin kohtuullista, että minun piti hypätä hänen jokaisesta käskystään.

Isä suuttui jos minulla oli käytännössä minkäänlaista omaa aikaa. Jos hän huomasi minun olevan vessassa alkoi hirveä huuto. Jos huoneeni ovi oli kiinni kun esim. vaihdoin vaatteita, hän rymysi koputtamatta sisään. Kun hän raahasi minua sisaruksineni uimaan, hän suuttui kun menin pikkusiskoni kanssa naisten puolelle kun siellä hän ei voinut vahtia mitä tein tai sanoin. Hän jopa yritti löytää läheltämme sellaista uimahallia jossa olisimme kaikki neljä olleet samassa perhepukuhuoneessa ja suihkutilassa. Se, että minua teinityttönä ahdisti pelkkä ajatuskin oli tietenkin pelkkää turhaa sananhelinää. Jos yritin katsoa suosikkisarjaani tallenteelta telkkarista niin yhden 40 minuutin jakson aikana minun piti laittaa paussi keskimäärin kymmenen kertaa kun hän alkoi käskyttää tekemään sitä sun tätä aina muutaman minuutin välein. Mutta sitten jos hän halusi minun katsovan elokuvia kansssan niin niitähän katsottiin kunnes tuli lupa poistua. Pahin tapaus on kun hän pakotti minut katsomaan Kummisetä-trilogian leffat peräkanaan, hirveä päänsärkyhän siitä tuli.

Nyt aikuisena nautin ihan suunnattomasti siitä, että kenellekään ei ole oikeutta pakottaa minua asioihin huutamalla ja väkivallalla uhkailemalla. Saan levätä kun väsyttää, jopa kieltäytyä asioista, vetää rajoja ja omata mielipiteitä. En ole enää keneenkään räsynukke, kenen piti pienentää itseään mahdollisimman paljon ja olla koko ajan nöyrän alistuva. Elämäni paras päätös oli lähteä pakoon ja laittaa välit isääni kerrasta poikki vähän ennen 18-vuotispäivääni.

Mullekin tulee näistä mieleen tämä hallituksen kohtelu työttömiä kohtaan. Onkohan nämä jotkut päättäjät eläneet lapsuutensa työleirillä, tunnollisina ja suorittajina edenneet pitkälle, ja nyt "hyvä" kiertämään? Työttömät vaan ilmaisiin töihin keräämään risuja niin ei laiskistuta! Mitään oikeaa ja ketään hyödyttävää työtä ei sitten kuitenkaan ole tarjota.

Muistan, että tuolloin 1984 (olin 8-vuotias ja koululaisena sen verran kodin ulkopuolisia vaikutteita pienessä kyläkoulussa saanut ;-)) että kuulin radiouutisista, että lasten ruumiillinen kuritus muuttuu rangaistavaksi. Vaikka olin arka tyttölapsi, ilmoitin vanhemmilleni, että jos vielä piiskaatte tai tukistatte minua, soitan poliisit! Yllättäen se tehosikin, ainoastaan ollessani teini isäni kuristi minua, kun kolhin kallista harrastusvälinettäni.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, että tuolloin 1984 (olin 8-vuotias ja koululaisena sen verran kodin ulkopuolisia vaikutteita pienessä kyläkoulussa saanut ;-)) että kuulin radiouutisista, että lasten ruumiillinen kuritus muuttuu rangaistavaksi. Vaikka olin arka tyttölapsi, ilmoitin vanhemmilleni, että jos vielä piiskaatte tai tukistatte minua, soitan poliisit! Yllättäen se tehosikin, ainoastaan ollessani teini isäni kuristi minua, kun kolhin kallista harrastusvälinettäni.

Ilmoititko poliisille?

Vierailija kirjoitti:

Sairasta armeijameininkiä. Luppoaika leputtaa kehoa ja mieltä ja edistää luovuutta. Haaveilu ja kiireettömyys on tärkeää kaiken työn ja touhun vastapainoksi.

Sitä liiallista luovuutta ne työväenluokkaisiksi aivopestyt vanhemmat juuri pelkäsivätkin. 

Ettei vain lapsi alkaisi kuvittelemaan itsestään mitään liikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Samaa oli minunkin lapsuuden kodissani.

Harrastukset ja lukeminen ja ihan koulutyökin olivat turhuutta ja herrojen kakaroiden juttuja.

Aina piti tehdä ns. kotihommia, joita vanhemmat ihan keksimällä keksivät. Meillä oli myös näitä älyttömiä perunamaa-urakoita, risusavottoja ja marjanpoimimista pakolla, jumalattomat saavit täyteen.

Isäni oli kotoisin Lapista, kirjaumellisesti korvesta, eikä sopeutunut kaupunkiin, johon oli ollut pakko tulla tehdastöiden perässä. Ei myöskään ymmärtänyt aikojen muuttuneen, joten 80-luvun tiilitalossa, pienellä kaupunkilaistontilla elettiin kuin 60-luvun lappilaisen pientilan elämää keskellä korpea.

Kuri oli myös kova, koirat ja lapset olivat kovassa koulussa. Isäni koirista on jäänyt ikävät muistot, ne eivät olleet lemmikkejä, mutta eivät oikein työkoiriakaan.

Kohtelu oli sadistista, ja välillä lapsiakin kohdeltiin niin, kova kuri liukui pahoinpitelyn ja sadismin puolelle.

Omaa rauhaa ei ollut koskaan, ei omaa aikaa, ei omaa rahaa. Vaikka teininä olin kesätöissä, rahoja en saanut itse pitää.

Lukion kävin sinnillä, vaikka se vanhempieni mielestä oli turhuutta ja jälleen kerran herrojen kakaroiden hommia. Silti olisi pitänyt menestyä, mutta lukea ei olisi saanut. Ihan silkkaa hulluutta.

Kirjoitin ällän paperit.

Ja lukion jälkeen lähdin kauas opiskelemaan. Mutta opinnot takkuilivat, ihmettelin kun mikään ei huvita ja energiaa ei ole.

Nyt aikuisena ymmärrän, että koin kunnon burnoutin.

Pitkän ulkomaan keikan ja hanttihomma- ja biletyskauden jälkeen sain opinnot valmiiksi ja olen alani töissä. Mutta jäätävä suorittaja on minustakin kuoriutunut ja aikuisenakin olen ajanut itseni burnoutiin parikin kertaa.

Lapsuudesta on jäänyt sellainen tunne, että mikään tekeminen ja suoriutuminen ei ole koskaan tarpeeksi ja mitään, kertakaikkiaan mitään, ei koskaan voi jättää tekemättä.

Omat teinini, jotka osaavat jättää tekemättä ja joiden suhteen olen opetellut olemaan myötäelävä, tukeva, kuunteleva ja läsnäoleva vanhempi, sanovat usein, äiti chillaa, ja äiti pidä jo taukoa.

Ja kyllä, olen myös suorittanut vanhemmuutta, jotta varmasti omilla lapsillani olisi parempi lapsuus kuin minulla.

Toi on just niin tyypillistä työväenluokan touhua. 

Sama asenne näkyy yhä edelleen vahvasti työväenluokkaisissa suvuissa. 

Korkean koulutuksen ysärillä ja nollarilla hankkineiden oli turha odottaa valmistuttuaan suvultaan mitään kannustusta tai onnitteluja. Valmistumista ei juhlittu, eikä onniteltu. Milloin menet "oikeisiin töihin", oli ainut onnittelu.