Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Mulla on hirveä lapsuuus, väkivaltahullu narsisti vanhempi, häpäisyä ja alistamista.

En ole katkera. Mutta en myöskään enää ikinä suostu ottamaan vanhempieni tarjoamaa paskaa kohtelua.

Joillekin ihmisille vaan sattuu paskat vanhemmat. Jos niitä on nyt vaikka 20% vanhemmista niin ymmärrän ja hyväksyn että mun kohdalle nyt vaan tuli sellaiset. Niin tuli monelle muullekin. Tämä vähentää tai poistaa katkeruuden, kun tietää että näin kävi ja sitä ei voi muuttaa.

Mutta sitä en ymmärrä miten ympäristö (tutut, suku tms) syyllistää ja syyttelee miksen käy vanhemmillani. Siellä on kuulkaas aina tarjolla sitä samaa vanhaa: henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siis oikeasti vanha ukko käy vielä päälle kun raivostuu.

Mulla ei ole mitään velvollisuutta mennä sinne enää ikinä. Mulla on oikeus koskemattomuuteen. Tämä on asia josta en kuuntele keneltäkään länkytystä ”unohda jo menneet ja anna anteeksi”.

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös samaa että vanhemmat vahtii omaisuuttaan kuin haukka, kukaan ei saa mitään käyttää tai lainata, ja eivät suostuisi mistään hinnasta mökkiään vuokraamaan vaikka tarjoaisi 2000e viikosta. Koska ajatuksena on aina se että se on HEIDÄN ja kukaan muu ei saa siitä saada iloa tai hyötyä.

Kaiken ovat saaneet lahjana OMILTA VANHEMMILTAAN, siis myös sen mökin ja tontin... vastaavasti omia lapsiaan eivät ikinä ole auttaneet mitenkään ja siellä mökillä ei saa edes käydä.

Ihan ookoo joo, varmaan ovat onnellisia. Mutta jos mulla olisi mökki niin se ei olisi mikään oikea ihana mökki jos sinne ei voisi tulla omat lapset ja lapsenlapset....

Erehdyin kysymään kerran, voisinko mennä poikaystävän kanssa mökille (siis jo täysi-ikäisenä), niin vastaus oli, että sinne ei tarvitse mennä kutemaan. En kysynyt toista kertaa. Enkä myöskään jatkanut niille työleireille osallistumista.

Sukupolvet ennen ja jälkeen sotien ovat tehneet eniten ja raskaimpia töitä, se on selvä asia. Suurina nälkävuosina ihmisiä kuoli paljon koska ruokaa ei ollut.

Köyhyys pakotti monet antamaan lapsia työvoimaksi muualle.

Usein äitejä kuoli synnytyksiin, eikä isä kyennyt huolehtimaan isosta katraasta.

Ehkäisyä ei ollut ja au-lapsi oli valtava häpeä joka monesti pakotti äidin epätoivoiseen tekoon.

Noista ajoista ollaan tultu helpompaan suuntaan. Aina on kuitenkin ollut alkoholi-, tai mielenterv. ongelmaisia vanhempia, olipa vuosikymmen mikä tahansa. Silloin lapset ovat olleet heitteillä ja ovat sitä tänäkin päivänä.

Onneksi suurin osa kodeista kuitenkin on ihan kunnollisia ja tavallisia koteja, joissa lasten on ollut hyvä varttua pärjääviksi aikuisiksi.

Toivotaan parempia aikoja myös tämän päivän vaikeuksissa oleville lapsille ja nuorille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas arvostettiin sitä ettei välillä tee mitään, ajattelee vaan. Molemmat vanhemmat akateemikkoja ja itsekkin teen parhaillaan väitöskirjaani. Lukemista arvostettiin, kaikenlaista paikasta toiseen ryntäilyä ja tarpeetonta ahertamista taas pidettiin alemman luokan touhuna. "Kerää risut nyt heti/tyhjennä astianpesukone nyt heti" ovat lauseita, joita et vanhempieni suusta kuulisi koskaan. Ikinä ei ollut kiire minnekkään :)

En jaksa uskoa että Suomessa on akateemikkopariskuntaa. 

Ja tämäkin kommentti on saanut runsaasti alanuolia. Akateemikko ei ole sama kuin akateemisen tutkinnon suorittanut. Akateemikko on valtion myöntämä arvonimi ja akateemikko ja ei Suomessa ole pilvin pimein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli 0kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Mun lapsuuden kotona oli juuri samanlaista.

Isäni oli perheen teini, jonka edesottamuksia lasten piti oppia ennakoimaan, usein se oli kylläkin mahdotonta, ja sitten piti korjata jäljet, ihan kirjaimellisesti ja usein myös kuvaannollisesti. Isällä oli oikeudet tehdä mitä halusi, milloin halusi, ja oikeus purkaa tunteensa meihin lapsiin.

Aina emme edes tienneet mitä olimme tehneet, tuskinpa mitään kun tuli tukkapöllyä tai pahempaa.

Eihän kukaan teini pysty aikuisen parisuhteeseen, vanhemmuuteen tai pitkäjänteiseen vastuunkantoon, ei isänikään pystynyt.

Äitini purki sitten pettymystään ja väsymystään lapsiinsa myös. Mä olin vanhin tytär, joten syyllistämällä äitini valjasti musta oman kuuntelijansa, terapeuttinsa ja perheen vara-äidin. Jouduin vastaamaan asioista, jotka eivät todellakaan olisi kuuluneet lapsen tai nuoren hoidettaviksi.

Oma lapsuus ja nuoruushan jäi siinä välistä.

Olin joskus niin uupunut, että en tiennyt miten olisin itseni kanssa ollut. Kasvaminen ja nuoruuden tavalliset kokemukset jäivät kokematta ja aikuisena on pitänyt itse paikata omaa kasvamistaan.

Olen myös joutunut opettelemaan tuntemaan itseäni ja omia rajojani.

Tuntui ja tuntuu vieläkin ihan ihmeeltä, että mieheni rakastaa minua, koska olen minä. Eikä vaadi minulta hoitamista, itsensä pönkittämistä, vaan on aikuinen oman vastuunsa tunteva mies.

Isäni kanssa välejä ei enää ole. En enää aikuisena jaksanut sitä arvaamattomuutta ja väkivallan uhkaa. En nähnyt enää yhtään syytä altistaa itseäni tai mikä pahempaa omia lapsiani sille käytökselle.

Vanhempani erosivat ollessani jo muualla opiskelemassa, eli tämä kahden teini-ikäisen tunnetasolle jääneen perheleikki oikeilla lapsilla vihdoinkin päättyi. Mutta kumpikin kyllä biletti ja kokeili kaikenlaisia parisuhdevirityksiä monta vuotta eron jälkeen. Sisaruksistani nuorin jäi tuon vaiheen jalkoihin ollessaan itse teini.

Äitini on onnistui syyllistämään mut niin tehokkaasti lapsuudessani, että välejen katkaiseminen kokonaan on vaikeaa. Etääntynyt kyllä olen.

Vieläkään muilla ihmisillä ei ole kauheasti väliä, on vain hänen tarpeensa, enkä enää jaksa terapoida lähes 70-vuotiasta, jolla ei ole kykyä nähdä omaa käytöstään millään tasolla.

Luulin pitkään ettei tällaista sairasta perhe-elämää ole ollut muilla ja kannoin myös syyllistetyn syntipukin taakkaa. Luulin, että olen huono, alempiarvoinen, etten koskaan voi saada hyviä asioita elämääni.

On hyvä että nämä asiat tulevat päivän valoon, vaikka ovatkin vaikeita, vaiettuja ja kertojat saavat myös vähättelyä osakseen.

Jotain kummallista ja toistaiseksi selityämätöntä tapahtui yhteiskunnassa, mutta mitä? Sota yksin ei selitä tätä, eikä ehkä myöskään nopea kaupungistuminen. Ovat osatekijöitä ihan varmasti, mutta minusta tässä on muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Sama! Isä sai myös vitsailla muista, mutta hänestä ei saanut tehdä edes vitsin itua. Kukaan ei tosiaan lohduttanut, vaikka olisi mikä. Myöskään äitiä ei lohdutettu. Isä joutui viemään äidin sairaalaan sappikivien takia. Äiti pystyi hädin tuskin kävelemään tuskalta ja isä vaan pyöritteli silmiään, että kun pitää tästä lähteä, ei yhtään huvita, mitähän tuokin tuossa draamailee.

Olen joutunut elämään taistele tai pakene-moodissa jo lapsuudessa ja huolehtimaan itse itsestäni, tunnetiloistani ja lohdutuksestani, kiitos draamakuningas isän, jonka emotionaaliset taidot ja elämä oli 6-vuotiaan uhmaikäisen tyrannin tasolla. Kroppa alkaa näin keski-ikäisenä osoittaa pahoja hajoamisen merkkejä pelkän kroonistuneen stressin takia.

Kyllä ne lapsuuden kokemukset vaikuttaa. Itse en osaa olla mitenkään päin, jos minua kehutaan vaikka töissä. En keksi mitään, jos työhaastattelussa pyydetään kertomaan hyviä puoliani, huonoista keksin vaikka mitä. Pahaa mieltä ei saa näyttää, sillä toinen voi suuttua siitä. Eniten pelkään, jos teen jotain väärin ja minuun petytään. Töissä virheiden pelko vaikeuttaa työtä.

Kun sitä itsetuntoa ei ole saanut eikä osaa ajatella olevansa millään tavalla arvokas, niin päätyy kynnysmatoksi. Osa ihmisistä käyttää tilannetta hyväksi ja vielä moittii, että oma vikasi, kun et osaa pitää puoliasi. Sitten, jos näistä erehtyy kertomaan nimettömästi, niin siitäkin tulee moitteita. Miksi teidän pitää vähätellä, ettekö edes joskus voisi olla kommentoimatta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Sama! Isä sai myös vitsailla muista, mutta hänestä ei saanut tehdä edes vitsin itua. Kukaan ei tosiaan lohduttanut, vaikka olisi mikä. Myöskään äitiä ei lohdutettu. Isä joutui viemään äidin sairaalaan sappikivien takia. Äiti pystyi hädin tuskin kävelemään tuskalta ja isä vaan pyöritteli silmiään, että kun pitää tästä lähteä, ei yhtään huvita, mitähän tuokin tuossa draamailee.

Olen joutunut elämään taistele tai pakene-moodissa jo lapsuudessa ja huolehtimaan itse itsestäni, tunnetiloistani ja lohdutuksestani, kiitos draamakuningas isän, jonka emotionaaliset taidot ja elämä oli 6-vuotiaan uhmaikäisen tyrannin tasolla. Kroppa alkaa näin keski-ikäisenä osoittaa pahoja hajoamisen merkkejä pelkän kroonistuneen stressin takia.

Ai nuo sappikivet. Äiti kärsi niistä vuosia ja kohtausten katsominen vierestä oli lapsena ihan kamalaa. Isä kiukutteli äidille, kun tämä ei tehnyt mitään moneen tuntiin. Minnekään lääkäriin äitiä ei viety. Sitten, kun isä sai ensimmäisen sappikohtauksen, lääkäriin lähdettiin liukkaasti. Isän sairaudet oli aina niitä kaikista pahimpia, muut vaan teeskenteli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli 0kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Mun lapsuuden kotona oli juuri samanlaista.

Isäni oli perheen teini, jonka edesottamuksia lasten piti oppia ennakoimaan, usein se oli kylläkin mahdotonta, ja sitten piti korjata jäljet, ihan kirjaimellisesti ja usein myös kuvaannollisesti. Isällä oli oikeudet tehdä mitä halusi, milloin halusi, ja oikeus purkaa tunteensa meihin lapsiin.

Aina emme edes tienneet mitä olimme tehneet, tuskinpa mitään kun tuli tukkapöllyä tai pahempaa.

Eihän kukaan teini pysty aikuisen parisuhteeseen, vanhemmuuteen tai pitkäjänteiseen vastuunkantoon, ei isänikään pystynyt.

Äitini purki sitten pettymystään ja väsymystään lapsiinsa myös. Mä olin vanhin tytär, joten syyllistämällä äitini valjasti musta oman kuuntelijansa, terapeuttinsa ja perheen vara-äidin. Jouduin vastaamaan asioista, jotka eivät todellakaan olisi kuuluneet lapsen tai nuoren hoidettaviksi.

Oma lapsuus ja nuoruushan jäi siinä välistä.

Olin joskus niin uupunut, että en tiennyt miten olisin itseni kanssa ollut. Kasvaminen ja nuoruuden tavalliset kokemukset jäivät kokematta ja aikuisena on pitänyt itse paikata omaa kasvamistaan.

Olen myös joutunut opettelemaan tuntemaan itseäni ja omia rajojani.

Tuntui ja tuntuu vieläkin ihan ihmeeltä, että mieheni rakastaa minua, koska olen minä. Eikä vaadi minulta hoitamista, itsensä pönkittämistä, vaan on aikuinen oman vastuunsa tunteva mies.

Isäni kanssa välejä ei enää ole. En enää aikuisena jaksanut sitä arvaamattomuutta ja väkivallan uhkaa. En nähnyt enää yhtään syytä altistaa itseäni tai mikä pahempaa omia lapsiani sille käytökselle.

Vanhempani erosivat ollessani jo muualla opiskelemassa, eli tämä kahden teini-ikäisen tunnetasolle jääneen perheleikki oikeilla lapsilla vihdoinkin päättyi. Mutta kumpikin kyllä biletti ja kokeili kaikenlaisia parisuhdevirityksiä monta vuotta eron jälkeen. Sisaruksistani nuorin jäi tuon vaiheen jalkoihin ollessaan itse teini.

Äitini on onnistui syyllistämään mut niin tehokkaasti lapsuudessani, että välejen katkaiseminen kokonaan on vaikeaa. Etääntynyt kyllä olen.

Vieläkään muilla ihmisillä ei ole kauheasti väliä, on vain hänen tarpeensa, enkä enää jaksa terapoida lähes 70-vuotiasta, jolla ei ole kykyä nähdä omaa käytöstään millään tasolla.

Luulin pitkään ettei tällaista sairasta perhe-elämää ole ollut muilla ja kannoin myös syyllistetyn syntipukin taakkaa. Luulin, että olen huono, alempiarvoinen, etten koskaan voi saada hyviä asioita elämääni.

On hyvä että nämä asiat tulevat päivän valoon, vaikka ovatkin vaikeita, vaiettuja ja kertojat saavat myös vähättelyä osakseen.

Jotain kummallista ja toistaiseksi selityämätöntä tapahtui yhteiskunnassa, mutta mitä? Sota yksin ei selitä tätä, eikä ehkä myöskään nopea kaupungistuminen. Ovat osatekijöitä ihan varmasti, mutta minusta tässä on muutakin.

Välien katkaiseminen vanhempiin on tabu josta pitäisi päästä eroon. Aikuisena ei enää tarvitse hoitaa  vanhempiaan eikä kenenkään vanhemman pitäisi elää siinä uskossa että lasten on pakko pitää hänestä huolta....EI OLE PAKKO, vanhempien ON PAKKO pitää huolta alaikäisistä lapsistaan.

Olen 75 vuotias, hyvät välit lapseen mutta en ole koskaan ajatellut että hän joutuisi minua hoitamaan. Vanhempien tehtävä on antaa lapselle juuret ja siivet, niillä he pärjäävät. Lapsilla on oma perhe joka on hänelle tärkein.

Tämä näkyy kirkkaasti ja selvästi työelämässä. Olen hallintojohtaja isossa organisaatiossa vastaten muiden hommien ohella työsuhdeasioista. Näen heti ja nopeasti millainen lapsuus ihmisellä on ollut. Osin siksi että olen itse myös kurjan lapsuuden väkivallalla höystettynä elänyt. Mutta puhun nyt muista, tilastollisesti merkittävällä lailla. Olen siis tehnyt tällaisia töitä yli 20v ajan joten kokemusta on.

N. 20% ihmisistä on loistokodeista, rakastettuja, hellittyjä, näillä on hyvä itsetunto, kehtaavat pyytää palkankorotusta, neuvottelemaan etuja itselleen, mutta tekevät sen kohteliaasti ja ymmärtäen ja kunnioituksella.

N. 15% on myös jokseenkin hyvästä kodista mutta jotenkin liian korkean ja omahyväisen itsetunnon omaavia. Nämä vaativat röyhkeästi itselleen kaikkea, raivoavat jos ei saa, ovat pöyristyneitä jos vaatimuksiinsa ei suostuta. Melko paljon narsistisia piirteitä.

N. 35% on keskivertokodeista, ei väkivaltaa, hyvät vanhemmat, mutta tunneköyhää ja estynyttä, osaavat kyllä pitää puolensa ja neuvotella mutta huomaan että on tunnetasolle jotkut asiat vaikeita. Näiden kanssa on yllättävän paljon kolmikantaneuvottelua, hoitoonohjausta jne työnantajan interventiota.

N.30% on surkeista kodeista ja näistä erittäin iso osa loistqvia työntekijöitä, ahkeria, tunnollisia ja vähään tyytyväisiä. Eivät ikinä pyydä palkankorotusta, eivät koskaan vaadi mitään itselleen, jäävät aina palkassa jälkeen. Minä yritän näille kohdentaa jakoeriä että ei ihan näin paljon jäisi jälkeen palkassa. Näissä on yllättävän VÄHÄN mt-ongelmaisia, näen kyllä että stressiä on mutta se ei yleensä purkaudu juopotteluun tai masennukseen.

Näen kaikkien saikkulaput ja muut tiedot mitä työnantaja saa, ja on toki niinkin että jokunen näistä kovia kokeneista sairastelee paljon. Enin osa on kuitenkin unelmatyöntekijöitä, vaatimattomia puurtajia.

Nämä lapsuuden vaikutukset näkyy kaikessa. Työelämässä, harrastuksissa, verkostoissa, ihmissuhteissa. Tietenkään kaikki eivät huomaa tai osaa nähdä millainen koti kelläkin on, mutta olen pitkään rekrytoinut ja arvioinut ihmisiä ja tunnistan melko nopeasti tietyt ominaisuudet kustakin ihmisryhmästä.

Olisi kiva jos täällä olisi joku työterveyslääkäri tai työpsykologi, olisi kiva kuulla ovatko samoissa johtopäätöksisä oman arvioni kanssa.

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli 0kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Mun lapsuuden kotona oli juuri samanlaista.

Isäni oli perheen teini, jonka edesottamuksia lasten piti oppia ennakoimaan, usein se oli kylläkin mahdotonta, ja sitten piti korjata jäljet, ihan kirjaimellisesti ja usein myös kuvaannollisesti. Isällä oli oikeudet tehdä mitä halusi, milloin halusi, ja oikeus purkaa tunteensa meihin lapsiin.

Aina emme edes tienneet mitä olimme tehneet, tuskinpa mitään kun tuli tukkapöllyä tai pahempaa.

Eihän kukaan teini pysty aikuisen parisuhteeseen, vanhemmuuteen tai pitkäjänteiseen vastuunkantoon, ei isänikään pystynyt.

Äitini purki sitten pettymystään ja väsymystään lapsiinsa myös. Mä olin vanhin tytär, joten syyllistämällä äitini valjasti musta oman kuuntelijansa, terapeuttinsa ja perheen vara-äidin. Jouduin vastaamaan asioista, jotka eivät todellakaan olisi kuuluneet lapsen tai nuoren hoidettaviksi.

Oma lapsuus ja nuoruushan jäi siinä välistä.

Olin joskus niin uupunut, että en tiennyt miten olisin itseni kanssa ollut. Kasvaminen ja nuoruuden tavalliset kokemukset jäivät kokematta ja aikuisena on pitänyt itse paikata omaa kasvamistaan.

Olen myös joutunut opettelemaan tuntemaan itseäni ja omia rajojani.

Tuntui ja tuntuu vieläkin ihan ihmeeltä, että mieheni rakastaa minua, koska olen minä. Eikä vaadi minulta hoitamista, itsensä pönkittämistä, vaan on aikuinen oman vastuunsa tunteva mies.

Isäni kanssa välejä ei enää ole. En enää aikuisena jaksanut sitä arvaamattomuutta ja väkivallan uhkaa. En nähnyt enää yhtään syytä altistaa itseäni tai mikä pahempaa omia lapsiani sille käytökselle.

Vanhempani erosivat ollessani jo muualla opiskelemassa, eli tämä kahden teini-ikäisen tunnetasolle jääneen perheleikki oikeilla lapsilla vihdoinkin päättyi. Mutta kumpikin kyllä biletti ja kokeili kaikenlaisia parisuhdevirityksiä monta vuotta eron jälkeen. Sisaruksistani nuorin jäi tuon vaiheen jalkoihin ollessaan itse teini.

Äitini on onnistui syyllistämään mut niin tehokkaasti lapsuudessani, että välejen katkaiseminen kokonaan on vaikeaa. Etääntynyt kyllä olen.

Vieläkään muilla ihmisillä ei ole kauheasti väliä, on vain hänen tarpeensa, enkä enää jaksa terapoida lähes 70-vuotiasta, jolla ei ole kykyä nähdä omaa käytöstään millään tasolla.

Luulin pitkään ettei tällaista sairasta perhe-elämää ole ollut muilla ja kannoin myös syyllistetyn syntipukin taakkaa. Luulin, että olen huono, alempiarvoinen, etten koskaan voi saada hyviä asioita elämääni.

On hyvä että nämä asiat tulevat päivän valoon, vaikka ovatkin vaikeita, vaiettuja ja kertojat saavat myös vähättelyä osakseen.

Jotain kummallista ja toistaiseksi selityämätöntä tapahtui yhteiskunnassa, mutta mitä? Sota yksin ei selitä tätä, eikä ehkä myöskään nopea kaupungistuminen. Ovat osatekijöitä ihan varmasti, mutta minusta tässä on muutakin.

Välien katkaiseminen vanhempiin on tabu josta pitäisi päästä eroon. Aikuisena ei enää tarvitse hoitaa  vanhempiaan eikä kenenkään vanhemman pitäisi elää siinä uskossa että lasten on pakko pitää hänestä huolta....EI OLE PAKKO, vanhempien ON PAKKO pitää huolta alaikäisistä lapsistaan.

Olen 75 vuotias, hyvät välit lapseen mutta en ole koskaan ajatellut että hän joutuisi minua hoitamaan. Vanhempien tehtävä on antaa lapselle juuret ja siivet, niillä he pärjäävät. Lapsilla on oma perhe joka on hänelle tärkein.

Tämä on täysi 10 pisteen vastaus ahkera-Liisalta, vaikken kaikissa hänen kanssaan olekaan samaa mieltä. Todella hyvin kirjoitettu. Juuri näin!

Juuri näin on minullakin. Ei kai kukaan teini halua nousta aamulla johonkin marjametsään. Mutta täysijärkisessä kodissa opetaan asenne työhön. Tylsätkin hommat pitää tehdä. Ihmettelen kyllä näitä kommentteja. Minustä ne vaikuttaa aivan siltä, kuin kirjoittajat olisivat edelleen teinejä.[/quote]

Sinä varmaan osaat kertoa minulle sen, miksi niitä puolukoita piti kerätä pakolla saavikaupalla, kun keväällä isä kaatoi saavikaupalla syömättömiä marjoja tunkiolle? Niitä puolukoita kuitenkin syötiin ihan joka ikinen päivä muodossa jos toisessa. Sama toistui vuodesta toiseen. Ensin on kova työ poimia marjoja, ja sitten ne heitetään pois. Onko opetus se, että työtä pitää tehdä työn tekemisen vuoksi vaikkei siitä ole mitään hyötyä?[/quote]

Kuullostaa tutulta. Meillä vain kerättiin / keräytettiin lapsilla marjoja pakastimeen ja ehkä kerran niitä sai syödä heti poiminnan jälkeen tuoreena. Muuten oli kiire laittaa ne säilöön, josta niitä käytettiin säästellen. Ja sitten 10 vuoden jälkeen roskiin, kun piti saada uusia tilalle odottamaan "ei käyttöä". Edelleen on pakastimessa äitini keräämiä marjoja, Äidin, joka kuoli jo 2014. Ja isä haluaa ne siellä säilyttää, mutta ei itse niitä syö. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä näkyy kirkkaasti ja selvästi työelämässä. Olen hallintojohtaja isossa organisaatiossa vastaten muiden hommien ohella työsuhdeasioista. Näen heti ja nopeasti millainen lapsuus ihmisellä on ollut. Osin siksi että olen itse myös kurjan lapsuuden väkivallalla höystettynä elänyt. Mutta puhun nyt muista, tilastollisesti merkittävällä lailla. Olen siis tehnyt tällaisia töitä yli 20v ajan joten kokemusta on.

N. 20% ihmisistä on loistokodeista, rakastettuja, hellittyjä, näillä on hyvä itsetunto, kehtaavat pyytää palkankorotusta, neuvottelemaan etuja itselleen, mutta tekevät sen kohteliaasti ja ymmärtäen ja kunnioituksella.

N. 15% on myös jokseenkin hyvästä kodista mutta jotenkin liian korkean ja omahyväisen itsetunnon omaavia. Nämä vaativat röyhkeästi itselleen kaikkea, raivoavat jos ei saa, ovat pöyristyneitä jos vaatimuksiinsa ei suostuta. Melko paljon narsistisia piirteitä.

N. 35% on keskivertokodeista, ei väkivaltaa, hyvät vanhemmat, mutta tunneköyhää ja estynyttä, osaavat kyllä pitää puolensa ja neuvotella mutta huomaan että on tunnetasolle jotkut asiat vaikeita. Näiden kanssa on yllättävän paljon kolmikantaneuvottelua, hoitoonohjausta jne työnantajan interventiota.

N.30% on surkeista kodeista ja näistä erittäin iso osa loistqvia työntekijöitä, ahkeria, tunnollisia ja vähään tyytyväisiä. Eivät ikinä pyydä palkankorotusta, eivät koskaan vaadi mitään itselleen, jäävät aina palkassa jälkeen. Minä yritän näille kohdentaa jakoeriä että ei ihan näin paljon jäisi jälkeen palkassa. Näissä on yllättävän VÄHÄN mt-ongelmaisia, näen kyllä että stressiä on mutta se ei yleensä purkaudu juopotteluun tai masennukseen.

Näen kaikkien saikkulaput ja muut tiedot mitä työnantaja saa, ja on toki niinkin että jokunen näistä kovia kokeneista sairastelee paljon. Enin osa on kuitenkin unelmatyöntekijöitä, vaatimattomia puurtajia.

Nämä lapsuuden vaikutukset näkyy kaikessa. Työelämässä, harrastuksissa, verkostoissa, ihmissuhteissa. Tietenkään kaikki eivät huomaa tai osaa nähdä millainen koti kelläkin on, mutta olen pitkään rekrytoinut ja arvioinut ihmisiä ja tunnistan melko nopeasti tietyt ominaisuudet kustakin ihmisryhmästä.

Olisi kiva jos täällä olisi joku työterveyslääkäri tai työpsykologi, olisi kiva kuulla ovatko samoissa johtopäätöksisä oman arvioni kanssa.

Loistava analyysi! Kuulun itse tuohon surkeissa kodeissa kasvaneisiin, ja työpaikoilla tilanne on juuri noin! Olisinpa päässyt sun firmaan töihin!  : )  : )   

Vierailija kirjoitti:

Tuo vanhoissa rypeminen on typerä myytti. Väkivaltaöapsuus muuttaa aivoja, ihan tomografiakuvassa näkee muutokset. Ei se ole valinta tai asia minkä voi päättää, että ryvenkö vain enkö. Joka tapauksessa se lapsuus seuraa läpi elämän joka sekunnissa ja hetkessä. Se on jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta ja muokkaa ihmistä pysyvästi.

Vain hyvän lapsuuden omaavalla on mahdollisuus valita rypeekö vai ei. Muilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Pelkkää puppua koko juttusi, jokainen voi muuttua jos haluaa.

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo vanhoissa rypeminen on typerä myytti. Väkivaltaöapsuus muuttaa aivoja, ihan tomografiakuvassa näkee muutokset. Ei se ole valinta tai asia minkä voi päättää, että ryvenkö vain enkö. Joka tapauksessa se lapsuus seuraa läpi elämän joka sekunnissa ja hetkessä. Se on jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta ja muokkaa ihmistä pysyvästi.

Vain hyvän lapsuuden omaavalla on mahdollisuus valita rypeekö vai ei. Muilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Pelkkää puppua koko juttusi, jokainen voi muuttua jos haluaa.

No laiskimus, kokeilepa googlata, löytyy helposti lukemattomia tutkimuksia miten lapsuuden kaltoinkohtelu muuttaa aivoja rakenteellisesti.

Sinun kirjoitus on silkka paskaa. Piti vaan päästä pätemään? Ilman että olisi taustatyöt tehtynä? Sillälailla taas.

Kaiken muun kurjuuden, työleirin ym. ym.olisin kestänyt, mutta oliko pakko henkisellä väkivallalla alistaa ja nujertaa toisen itsetunto niin, että ahdistaa vielä aikuisenakin ja usko itseen on aivan olematon? Oliko ihan pakko huutaa, raivota ja pitää kamalaa mykkäkoulua, kertoa jo pienenä, että olin ei-toivottu? Oliko ihan pakko antaa vanhempien sisarusten terrorisoida ja haukkua ja retostella ulkomuotoa? Oliko ihan pakko mennä yhteen hullun pervon ukon kanssa, joka henkisellä väkivallalla yms.aiheutti minulle syömis- ja ahdistushäiriön ja pilasi kaikkien elämää? Oliko pakko kääntyä minua vastaan ja mennä sen puolelle?

Ilmeisesti oli.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti näissä dysfunktionaalisissa orjuuttakaperheissä se ainoa lapsi oli perheen ISÄ. Lasten piti olla ja toimia kuin aikuiset ja kantaa aikuisen vastuu ja velvollisuudet. Sitten se isä sai mielinmäärin kiukutella, raivota, tiuskia, tehdä just mitä halusi, ja muiden piti kantaa vastuu sen isän tunnetilasta ja tehdä kaikkensa että isä olisi hyvällä tuulella. Ja eihän se tietenkään kauaa ollut hyväntuulinen vaan taas raivosi ja antoi selkään, mielivaltaisesti ilman syytä, omaa tunnetilaansa purkaakseen.

Tästä kirjoitetaan myös kumman vähän. Että miten moni isä oli kiukkuisen uhmaikäisen tasolla koko elämänsä.

Mun isä on just tällainen ja yli 70v ikäinen, ja se kiukuttelu ja raivo vaan PAHENEE kun ikää tulee lisää.

Aivan ! Olen omille sisaruksilleni usein sanonut, että isä oli meillä ainoa, jolla sai olla tunteita. Meidän lasten tunteet piti tukahduttaa ihan pienestä asti. Jos itkin, menin omaan loukkooni vaikka ulos, en kuvitellutkaan, että joku lohduttaisi. Samoin iloisuus, riehakkuus ja leikinlasku oli 0kiellettyä paitsi silloin harvoin, kun isä itse sen aloitti. Sekin kyllä saattoi päättyä lyhyeen tai muuttua raivoksi, kun isän mitta täyttyi. Koko lapsuuteni seurasin isä mielialoja, naamanilmeitä ja niiden muutoksia valmiudessa riittävästi ennakoiden häipyä paikalta. Aika pitkät varjot se jätti, joskin myös valmisti minua ammattiini terapeutiksi, ironista kyllä.

Mun lapsuuden kotona oli juuri samanlaista.

Isäni oli perheen teini, jonka edesottamuksia lasten piti oppia ennakoimaan, usein se oli kylläkin mahdotonta, ja sitten piti korjata jäljet, ihan kirjaimellisesti ja usein myös kuvaannollisesti. Isällä oli oikeudet tehdä mitä halusi, milloin halusi, ja oikeus purkaa tunteensa meihin lapsiin.

Aina emme edes tienneet mitä olimme tehneet, tuskinpa mitään kun tuli tukkapöllyä tai pahempaa.

Eihän kukaan teini pysty aikuisen parisuhteeseen, vanhemmuuteen tai pitkäjänteiseen vastuunkantoon, ei isänikään pystynyt.

Äitini purki sitten pettymystään ja väsymystään lapsiinsa myös. Mä olin vanhin tytär, joten syyllistämällä äitini valjasti musta oman kuuntelijansa, terapeuttinsa ja perheen vara-äidin. Jouduin vastaamaan asioista, jotka eivät todellakaan olisi kuuluneet lapsen tai nuoren hoidettaviksi.

Oma lapsuus ja nuoruushan jäi siinä välistä.

Olin joskus niin uupunut, että en tiennyt miten olisin itseni kanssa ollut. Kasvaminen ja nuoruuden tavalliset kokemukset jäivät kokematta ja aikuisena on pitänyt itse paikata omaa kasvamistaan.

Olen myös joutunut opettelemaan tuntemaan itseäni ja omia rajojani.

Tuntui ja tuntuu vieläkin ihan ihmeeltä, että mieheni rakastaa minua, koska olen minä. Eikä vaadi minulta hoitamista, itsensä pönkittämistä, vaan on aikuinen oman vastuunsa tunteva mies.

Isäni kanssa välejä ei enää ole. En enää aikuisena jaksanut sitä arvaamattomuutta ja väkivallan uhkaa. En nähnyt enää yhtään syytä altistaa itseäni tai mikä pahempaa omia lapsiani sille käytökselle.

Vanhempani erosivat ollessani jo muualla opiskelemassa, eli tämä kahden teini-ikäisen tunnetasolle jääneen perheleikki oikeilla lapsilla vihdoinkin päättyi. Mutta kumpikin kyllä biletti ja kokeili kaikenlaisia parisuhdevirityksiä monta vuotta eron jälkeen. Sisaruksistani nuorin jäi tuon vaiheen jalkoihin ollessaan itse teini.

Äitini on onnistui syyllistämään mut niin tehokkaasti lapsuudessani, että välejen katkaiseminen kokonaan on vaikeaa. Etääntynyt kyllä olen.

Vieläkään muilla ihmisillä ei ole kauheasti väliä, on vain hänen tarpeensa, enkä enää jaksa terapoida lähes 70-vuotiasta, jolla ei ole kykyä nähdä omaa käytöstään millään tasolla.

Luulin pitkään ettei tällaista sairasta perhe-elämää ole ollut muilla ja kannoin myös syyllistetyn syntipukin taakkaa. Luulin, että olen huono, alempiarvoinen, etten koskaan voi saada hyviä asioita elämääni.

On hyvä että nämä asiat tulevat päivän valoon, vaikka ovatkin vaikeita, vaiettuja ja kertojat saavat myös vähättelyä osakseen.

Jotain kummallista ja toistaiseksi selityämätöntä tapahtui yhteiskunnassa, mutta mitä? Sota yksin ei selitä tätä, eikä ehkä myöskään nopea kaupungistuminen. Ovat osatekijöitä ihan varmasti, mutta minusta tässä on muutakin.

Välien katkaiseminen vanhempiin on tabu josta pitäisi päästä eroon. Aikuisena ei enää tarvitse hoitaa  vanhempiaan eikä kenenkään vanhemman pitäisi elää siinä uskossa että lasten on pakko pitää hänestä huolta....EI OLE PAKKO, vanhempien ON PAKKO pitää huolta alaikäisistä lapsistaan.

Olen 75 vuotias, hyvät välit lapseen mutta en ole koskaan ajatellut että hän joutuisi minua hoitamaan. Vanhempien tehtävä on antaa lapselle juuret ja siivet, niillä he pärjäävät. Lapsilla on oma perhe joka on hänelle tärkein.

Tämä on täysi 10 pisteen vastaus ahkera-Liisalta, vaikken kaikissa hänen kanssaan olekaan samaa mieltä. Todella hyvin kirjoitettu. Juuri näin!

Arvostan henkilöä joka on eri mieltä kanssani. Kaikki mielipiteet ovat arvokkaita. Etenkin lapsen tulee olla eri mieltä vanhempiensa kanssa. Olisi kamalaa jos lapseni olisi kopio minusta ilman omia mielipiteitä.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo vanhoissa rypeminen on typerä myytti. Väkivaltaöapsuus muuttaa aivoja, ihan tomografiakuvassa näkee muutokset. Ei se ole valinta tai asia minkä voi päättää, että ryvenkö vain enkö. Joka tapauksessa se lapsuus seuraa läpi elämän joka sekunnissa ja hetkessä. Se on jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta ja muokkaa ihmistä pysyvästi.

Vain hyvän lapsuuden omaavalla on mahdollisuus valita rypeekö vai ei. Muilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Pelkkää puppua koko juttusi, jokainen voi muuttua jos haluaa.

No laiskimus, kokeilepa googlata, löytyy helposti lukemattomia tutkimuksia miten lapsuuden kaltoinkohtelu muuttaa aivoja rakenteellisesti.

Sinun kirjoitus on silkka paskaa. Piti vaan päästä pätemään? Ilman että olisi taustatyöt tehtynä? Sillälailla taas.

Ok kiitos googlailen vai onko sulla joku linkki

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo vanhoissa rypeminen on typerä myytti. Väkivaltaöapsuus muuttaa aivoja, ihan tomografiakuvassa näkee muutokset. Ei se ole valinta tai asia minkä voi päättää, että ryvenkö vain enkö. Joka tapauksessa se lapsuus seuraa läpi elämän joka sekunnissa ja hetkessä. Se on jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta ja muokkaa ihmistä pysyvästi.

Vain hyvän lapsuuden omaavalla on mahdollisuus valita rypeekö vai ei. Muilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Pelkkää puppua koko juttusi, jokainen voi muuttua jos haluaa.

No laiskimus, kokeilepa googlata, löytyy helposti lukemattomia tutkimuksia miten lapsuuden kaltoinkohtelu muuttaa aivoja rakenteellisesti.

Sinun kirjoitus on silkka paskaa. Piti vaan päästä pätemään? Ilman että olisi taustatyöt tehtynä? Sillälailla taas.

Ok kiitos googlailen vai onko sulla joku linkki

Melkeinpä kaikki tieteelliset tutkimukset on englanniksi mutta tässä hyvä linkki jossa on tiivistelmää ja viitataan hyviin (luotettaviin) tutkimuksiin. Tämä olisi hyvää luettavaa kaikille meille orjalapsuuden eläneillekin;

https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/lapsuudessa-karsitty-vakiva…

Kyllä pistää todella ihmettelemään kun näitä lukee.... ja kyllä saa kiittää kädet kyynärpäitä myöten ristissä hyvää tuuriaan, isovanhempiaan, luojaansa(??) ettei omat vanhemmat olleet tuollasia vinksahtaneita kusipäitä...