Lue keskustelun säännöt.
Pitäisikö lapsia kohtaan tuntea samoin kuin lemmikkejä?
25.04.2021 |
Olen lapseton, kohta kolmekymppinen nainen, ja en vain voi sietää lapsia. Niistä lähtevä ääni, hajut, kaiken tahmaaminen, lässyttäminen, kiljuminen on ehkä vastenmielisintä mitä tiedän. Omistan itse kissan, ja sitä kohtaan taas olen tosi rakastava: kissan häsläys, äännähtely, lasipintojen tökkiminen nenällä, jaloissani kiehnääminen, jopa esineiden tiputtelu, on mielestäni söpöä, hellyyttävää, jne. Tajusin viime aikoina että vaikka kyseessä olisi täysin sama asia, vaikka likaiseksi tökitty ikkunalasi, niin kissan kohdalla miettisin että onpa kissa söpösti taas tuijottanut lintuja ikkunassa, mutta lapsen jäljiltä eka ajatus olisi että pakkoko äpärän lähmätä kaikki pinnat paskakäsillään.
Olen miettinyt johtuuko suhtautumiseni lapsuudestani. Kasvoin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, ja itsekin lapsena halusin vain olla hajuton, mauton ja näkymätön. Voiko olla että nuo negatiiviset ajatusmallit lapsia kohtaan on perua omasta lapsuudesta? Lemmikkiäni kohtaan mitään samanlaista ei ole. Pitäisikö normaalin ihmisen kokea noita kuvailemiani hellyyden tunteita lapsia kohtaan? Itse osaan vain inhota lapsia ja niiden tekemisiä. Tiedostan miten empaatiakyvyttömältä ja tunnekylmältä tämä kuulostaa, joten en ole ikinä kertonut asiasta kenellekään.
Kommentit (12)
Ei lapselle tarvitse niin kuuluvasti kirota
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi mä oon ihan samanlainen. En voi sietää lapsia. En sietänyt muita lapsia edes sillon kun itse olin lapsi, koska ne oli niin lapsellisia. Ja kissoja rakastan ja yleensäkin eläimiä. Niillä on niin ihana energia. Pieniä enkeleitä. Suurin osa ihmislapsista taas on ainoastaan ilkeitä, typeriä, rumia... kerrassaan vastenmielisiä!
Vastasit itekin kysymykseesi. Omat menneisyyden haamut siellä vaan kummittelee. Joku terapia voisi auttaa?
Samoja tunteita ja ajatuksia minullakin. En voi yleensä sietää lapsia (ja koiria) koska ne ovat usein äänekkäitä, haisevia ja impulsiivisia. Ja itse olen aistiyliherkkä. Syy on ihan hermostollinen joten ei minulla ole syytä pitää itseäni huonona ihmisenä.
Kissan jätökset hiekkalaatikkossa tai sen ulkopuolella. Uloste tai virtsa ei haise kukkasilta, hiekkalaatikon hiekkaa lattialla, kissan karvaoksennukset, kissan takamuksen pyyhintä lattiaan tai mattoon, kun uloste on tarttunut takamukseen.
Pidän silti kissoista, mutta ei pitäisi olla niin vieraantunut reaalimaailmasta että inhoaa kategorisesti kaikkia ihmisiä.
Ehkä lapsuuden traumoihin saisi apua terapiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi mä oon ihan samanlainen. En voi sietää lapsia. En sietänyt muita lapsia edes sillon kun itse olin lapsi, koska ne oli niin lapsellisia. Ja kissoja rakastan ja yleensäkin eläimiä. Niillä on niin ihana energia. Pieniä enkeleitä. Suurin osa ihmislapsista taas on ainoastaan ilkeitä, typeriä, rumia... kerrassaan vastenmielisiä!
Millainen sinä olit? Terve lapsi on lapsellinen.
Itsekin kasvoin isän puolesta väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, ja olen silti aina halunnut saada omia lapsia..äiti on ollut aina rakastava ja suojeleva, sellainen tukipilari,joka auttaa aina. Erosivat kun olin 13.v, nyt ikää 35.v ja omia lapsia kohta 3.kpl.
Se, miten lapsuuden perheolot on vaikuttaneet omaan ajatusmalliin, niin...no pidän sitä ajoittain tylsää, mutta turvallista arkea erittäin tärkeänä. Ja sitä että työt ei ole meidän vanhempien koko elämä, vaan ollaan läsnä lapsille. Ei eletä kuitenkaan täysin lasten ehdoilla, vaan kuunnellaan ja jutellaan ja tehdään tavallisia asioita yhdessä.
Kyllä muakin ärsyttää toisten ihmisten lapset, varsinkin jos ne on sellasia koheltajia, mitkä ei osaa katsoa silmiin..tai jos katsovat, niin niissä ei näy älyn häivän pilkahdustakaan.
Ennen lapsia tykkäsin eläimistä enemmän, nykyään vain omasta 16.v kissasta ja 14.v koirasta..muitten lemmikit on ärsyttäviä, koska ihmiset inhimillistää lemmikkejään ja puhuvat niistä ”he” ja ”hän” muodossa. Kumpikin kuitenkin loppupelissä nuolee omaa arsea ja ovat lihansyöjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset ovat eläin-sekä lapsirakkaita ja sössöttävät molemmille. Toiset eivät välitä kummastakaan ja toisaalta jotkut tykkäävät vain toisista. Itse pidän enemmän eläimistä muutenkin kuin ihmisistä. Lapsihan on vain pieni ihminen. Kasvaa samanlaiseksi koulukiusaajaksi ja työpaikkapäsmäriksi kuin muutkin ihmiset. Eli kallistun itse lemmikkeihin. Toisaalta en myöskään siedä jos joku koko ajan hössöttää koirastaan. Tyyliin puheenaiheetkin pelkästään lemmikeistään.
Ei toisten lapsia kohtaan tarvitse kenenkään tuntea yhtään mitään. Jos sulla olisi omia lapsia joita kohtaan tuntisit noin, uskaltaisin sanoa että terapia olisi paikallaan.
Olen itsekin lapseton 29 v nainen jolla on kissa. Lapset eivät kiinnosta tippaakaan (poislukien veljenpojat ja muut sukulaislapset), kissaani palvon maasta taivaaseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaan mustattuun ostikkoon vain, koska en halua ottaa kantaa lapsuuden perheoloihisi..
Ei missään nimessä pidä tuntea samoin, koska mieti esim. ett lemmikin voisin lopettaa samantien, jos se jäisi auton alle ja loukkaantuisi vakavasti. Päällimmäiseksi syyksi sitten kerrotaan suuret hoitokulut ja kärsimyksen lopettaminen.
Se on hyvä jos tiedostaa itsekin mistä ongelma johtuu, onneksi vanhemmuus ei ole pakollista, traumaattinen lapsuus saa paljon ongelmia aikaan, jo se että hyväksyy itsensä on suuri suoritus.
Ei pitäisi. Toki hätääntynyttä lasta voi lohduttaa jos osuu kohdille, tuskin usein osuu.