Mitä ajattelette ihmisistä jotka puhuvat avoimesti ongelmistaan, vaikkapa masennuksesta tai ADHD:sta?

Näistä pitäis mun mielestä pystyä puhumaan  enemmän. On vähän outoa, että masennuksesta ei muka voisi puhua samalla tavalla kuin vaikka jostain fyysisestä krempasta. Suurin osa masennuksista kai kuitenkin on ohimeneviä sairauksia. Eikä sekään mitään, jos joku pystyy kertomaan kroonisesta sairaudesta.

Puhuminen auttaa ymmärtämään, ettei tyyppi tahallaan ole keskittymiskyvytön, tai että asioitten aloittaminen voi olla sille oikeesta vaikeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Näistä pitäis mun mielestä pystyä puhumaan  enemmän. On vähän outoa, että masennuksesta ei muka voisi puhua samalla tavalla kuin vaikka jostain fyysisestä krempasta. Suurin osa masennuksista kai kuitenkin on ohimeneviä sairauksia. Eikä sekään mitään, jos joku pystyy kertomaan kroonisesta sairaudesta.

Puhuminen auttaa ymmärtämään, ettei tyyppi tahallaan ole keskittymiskyvytön, tai että asioitten aloittaminen voi olla sille oikeesta vaikeaa. 

Ongelmissa vellominen ei myöskään auta ketään. Joskus on parempi unohtaa ongelmansa ja keskittyä siihen mitkä asiat ovat hyvin.

Lähipiirille asiasta avautuminen todellakin ok. Mutta somessa asian esilletuonti on lähinnä itseään jalkaan ampumista. Monet työnantajat/asiakkaat/yhteistyökumppanit saattavat päättää toisin kuullessaan mahdollisesta diagnoosista, joka vaikuttaa työn laatuun.

Normaalia. Toivon, että kukaan ei salailisi tai joutuisi salailemaan sairauksiaan, ongelmiaan tai murheitaan.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmien aiheuttama rajattomuus/pidikkeettömyys, ehkä myös huomionhakuisuus tai uhriutumisen tarve. Haluaa erityiskohtelua.

Terve tasapainoinen ihminen ei puhu yksityisistä, kipeistä asioistaan avoimesti kenelle tahansa.

Mitä kukakin laskee kipeiksi asioiksi.

Ovatko esim. syöpä, katkennut jalka tai diabetes myös jonkun mielestä sellaisia yksityisiä ja kipeitä asioita, joista vain huomiohakuiset puhuvat?

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirille asiasta avautuminen todellakin ok. Mutta somessa asian esilletuonti on lähinnä itseään jalkaan ampumista. Monet työnantajat/asiakkaat/yhteistyökumppanit saattavat päättää toisin kuullessaan mahdollisesta diagnoosista, joka vaikuttaa työn laatuun.

Tämän lisäksi vielä 60-luvulla syntyneet kiusaavat estoitta erilaisuudesta ja sairauksista, kuten esimerkiksi Aspergerista. Vaikutti sitten työn laatuun tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistä pitäis mun mielestä pystyä puhumaan  enemmän. On vähän outoa, että masennuksesta ei muka voisi puhua samalla tavalla kuin vaikka jostain fyysisestä krempasta. Suurin osa masennuksista kai kuitenkin on ohimeneviä sairauksia. Eikä sekään mitään, jos joku pystyy kertomaan kroonisesta sairaudesta.

Puhuminen auttaa ymmärtämään, ettei tyyppi tahallaan ole keskittymiskyvytön, tai että asioitten aloittaminen voi olla sille oikeesta vaikeaa. 

Ongelmissa vellominen ei myöskään auta ketään. Joskus on parempi unohtaa ongelmansa ja keskittyä siihen mitkä asiat ovat hyvin.

Mutta eihän joitain ongelmia vaan pysty unohtamaan! Vellominen on eri asia kuin täysi silmien sulkeminen niiltä ongelmilta. Mietitään vaikka jotain kaksisuuntaista sairastavaa. Tämän on pakko olla tietoinen ongelmistaan eli siitä, milloin on maniakausi käynnissä ja milloin masennus. Jos tämä ottaa ne normaaleina mielialanmuutoksina ja menee halujensa perässä samalla tavalla kuin ei-bipo pystyy menemään, tällä on käsissään kohta kasa isompia ongelmia.

nykyään konsultit keksii uusia nimityksiä että saavat uusia asiakkaita. HULLU TAI LAISKA SIINÄ NE DIAKNOOSIT. ruuan puute auttaa kummasti noihin KEKSITTYIHIN TAUTEIHIN 

Osalla ne eivät ole ohimeneviä haasteita vaan loppuelämän kumppaneita.

Tuntuu tosiaan, että joka toisella on nykyisin masennus ja joka toisella ADHD. Moni ennen ns. "normaali" kaveri tai työkaveri on yhtäkkiä ADHD-potilas, vaikka koulut on mennyt hyvin ja on päästy akateemselle uralle.

Varmaan nuokin diagnoosit ovat yksi tapa selittää kaikkia omia ongelmia ja hölmöä käytöstä tai jaksamattomuutta.

Mitkähän ovat ensi vuosikymmenen diagnoosit?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu tosiaan, että joka toisella on nykyisin masennus ja joka toisella ADHD. Moni ennen ns. "normaali" kaveri tai työkaveri on yhtäkkiä ADHD-potilas, vaikka koulut on mennyt hyvin ja on päästy akateemselle uralle.

Varmaan nuokin diagnoosit ovat yksi tapa selittää kaikkia omia ongelmia ja hölmöä käytöstä tai jaksamattomuutta.

Mitkähän ovat ensi vuosikymmenen diagnoosit?

Ne testataan nykyisin aika vahvasti ennen diagnooseja. Mutta kaltaisesi vanhakantaiset kiusaajat ovat aina keskellämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, jos hänen kanssaan voi puhua muustakin kuin hänen ongelmistaan, niin silloin se on ymmärrettävää. Muuten olisi rasittavaa jos hän aina jauhaisi samoista asioista. Kumma muuten että ADHD:tä ei ollut edes olemassa 1980-luvulla.

Oli olemassa. Silloin vaan nimillä kuten häirikkö ja hulivili. Saatesanoina myös tyhmä, laiska ja saamaton.

Niin, nyt ollaan jo sovistikoituneita kansalaisia ja keksitty sivistyneempi neurologinen sairaus niille tyhmille, laiskoilla ja häiriköille.

Haha, hauska kuulla olevansa tyhmä, laiska ja häirikkö vain siksi, että on ADHD.

ADHD ei ole mielialasairaus, äo:ni 130 (15), mulla on korkeakoulututkinto käyty läpi melkein lukematta (pl. ne, mitkä kiinnosti) sekä se vakituinen työpaikka ja tasapainoinen parisuhde.

Se, missä se näkyy niin on alisuoriutuminen ilman lääkkeitä. Mielessä onkin vain kysymys: Jos olisin lukenut paremmin opiskeluaikanani, mitenkähän hyvät paperit mulla vois olla?

Ihmisten pitää puhua avoimesti otsikon kaltaiset asiat.lähisuvulle ja ystäville. En tiennyt mikä on panikki?Luulin aikoinaan siskoni aikuinen poika on juoppo hullu.Keksien krapulassa panikki. Otti viikonloput rankasti kalja.Toinen asia en tiennyt mikä on raskauden aikainen masenus ja sen jälkeinen, tytäreläni oli.Salasi :söi nappeja niihin.Autoin kyllä häntä,lapset usein minulla, tutelia vaan ja vatsa vivoja.Mummona hoitelin yötkin.Itsekseni ajatelen voi mitä mamiksia nyky äidit on,mihinkään ei kyetä.Siivosin pyykäsin niiden kodissa ymm.En sanonut omaa mielipide,kun ajatelin herran pieksut sentään. 2 meni vauva ikäisenäkin, enemän minulla kuin hänellä.Kolmatta kun odotti kiitti riitti. Eläkeeni ei kestä taas vaippoja tuteleita yö herämistä, kolikki vauvan kanssa kenties taas?Sanoin en hoida 3 lata ja piste!Joten otti ja lähti 11 vuotta sitten ovet paukkuen.Kaikeen olisin suhtautunut toisin jos puhuttu kerrottu suoraan asiat. Hänen puolisokin kärsi joku masenus? Kun valo lisäänty,alko muutokset eli jo tämä aika vuodesta..Samoin elokuu kun pimeät illat,kohti syksyä.Unohdin ne,kun aivoimesti ei puhuttu asiat.Eihän selvännäkiä ja tietäjä ole noi asiat läheiset tai ystävät.Ovat siinä missä vesirokko,sikotauti.Miksi hävetään puhua?

Mt-ongelmat ja ADHD on 2 täysin eri asiaa. Itse kerron ADHD:sta avoimesti, koska se on iso osa mun persoonallisuutta. Se on vahvuus eikä vamma tai haitta. Ilman ADHD-ihmisiä olisi moni asia jäänyt historiassa tapahtumatta.

Sairastan myös masennusta, siitä puhumista en myöskään välttele, mutta se on puhtaasti pois hoidettavissa oleva sairaus kun taas ADHD on pysyvä ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmien aiheuttama rajattomuus/pidikkeettömyys, ehkä myös huomionhakuisuus tai uhriutumisen tarve. Haluaa erityiskohtelua.

Terve tasapainoinen ihminen ei puhu yksityisistä, kipeistä asioistaan avoimesti kenelle tahansa.

Miksi ei? Miksi niitä pitää pitää salassa?

Sinäkö haluat ehdoin tahdoin hankkia ns. hullun paperit, jota pitää sitten kohdella silkkihansikkain? Jos joku tuntematon ihminen haluaa puhua jostain arkipäivisistä asioista, niin ei hän välttämättä halua kuunnella kun joku avautuu omista ongelmistaan. 

Ootko ikinä miettinyt, että mikset kykene empatiaan? Pelkäätkö jotain?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu tosiaan, että joka toisella on nykyisin masennus ja joka toisella ADHD. Moni ennen ns. "normaali" kaveri tai työkaveri on yhtäkkiä ADHD-potilas, vaikka koulut on mennyt hyvin ja on päästy akateemselle uralle.

Varmaan nuokin diagnoosit ovat yksi tapa selittää kaikkia omia ongelmia ja hölmöä käytöstä tai jaksamattomuutta.

Mitkähän ovat ensi vuosikymmenen diagnoosit?

Voi sua raukkaa. Itsellänikin on jonkinlainen keskittymishäiriö, vaikka opiskelen yliopistossa. ADHD ei ilmene kaikilla samalla tavalla ja siitä on olemassa variaatioita.

Joten kyllä, myös koulut käyneellä voi olla ADHD ja se voi selvitä vasta paljon myöhemmin.

Ihan tavallisia ihmisiä, joilla on tämä sairaus. Miksei siitä voisi kertoa ja hälventää asiaan liittyvää häpeää. Arvostan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu tosiaan, että joka toisella on nykyisin masennus ja joka toisella ADHD. Moni ennen ns. "normaali" kaveri tai työkaveri on yhtäkkiä ADHD-potilas, vaikka koulut on mennyt hyvin ja on päästy akateemselle uralle.

Varmaan nuokin diagnoosit ovat yksi tapa selittää kaikkia omia ongelmia ja hölmöä käytöstä tai jaksamattomuutta.

Mitkähän ovat ensi vuosikymmenen diagnoosit?

Voi sua raukkaa. Itsellänikin on jonkinlainen keskittymishäiriö, vaikka opiskelen yliopistossa. ADHD ei ilmene kaikilla samalla tavalla ja siitä on olemassa variaatioita.

Joten kyllä, myös koulut käyneellä voi olla ADHD ja se voi selvitä vasta paljon myöhemmin.

Adhd: n yksi hyvistä ominaisuuksista on Flow, mistä useimmat neuronormatiivit puhuvat vain 8km ylittävien juoksulenkkien jälkeen. Arvaa, kun saat sen päälle maanantaiaamuna omassa työssäsi, josta valmistumisesi jälkeen pidät, koska opit tunnistamaan jo opintojesi aikana vahvuutesi ja mielenkiinnonkohteesi.

Alisuoriutuminen näkyi itsellä lähinnä opinnoissa, mutta työelämässä olen tehokas, motivoitunut ja työmoraalin on korkea, koska pidän työstäni ja se on minulle mielenkiintoista.

Meillä on supervoimia, joista neuronormatiivi voi vain unelmoida.

Olen tuo sama nro 52 kommentoija.

Niin ja diagnoosin jälkeen käyn psykiatrilla vain lääkityksen vuoksi vuosittain seurantakäynnillä, joten ADHD on hyvin yksilöllinen, ei mt-sairaus (en ole masentunut tai muutakaan) eikä kerro mitään yksilön älykkyydestä.

Kotonakin me on miehen kanssa jaettu kotityöt molempien mielenkiinnon mukaan niin ei me koskaan niistä riidelläkään ja kaikki sujuu.

Ap: lle: Olen avoin diagnoosistani niille henkilöille ja ihmisille, joiden se tulee syystä tai toisesta tietää avoimuuden vuoksi. En kuitenkaan huutele sitä, koska kuten tämäkin keskustelu kertoo niin paljon on vielä ennakkoluuloja, jotka vaikuttaa heti, jos kerron olevani ADHD. Suurin este on ennakkoluulo, en minä itse, koska en oikeuta omaa käytöstäni diagnoosilla. Diagnoosi on auttanut itseäni antamaan tietoa siihen liittyvistä hyvistä ja huonoista ominaisuuksista, joiden tiedostaminen auttaa minua kehittymään niissä. Et minut tavatessani edes tietäisi ADHD :ni. Saatan jopa olla työkaverisi, joka on "poikkeuksellisen iloinen ja reipas suomalaiseksi".

Vierailija kirjoitti:

Jos väität mt-ongelmia "uhriutumiseksi", olet empatiakyvytön ja kylmä. Kapeakatseiset ihmiset on tosi outoja, ei jatkoon.

Samaa mieltä. Kun kasvaa siitä nuoruuden naiivista kupladta ulos ja näkee mitä kaikkea kamalaa ympärillä tapahtuu niin en ihmettelekkään. Jos joku joutuisi julmasti kaltoinkohdelluksi, tai kamalaan onnettomuuteen tai joku läheinen kuolee yms. Tämmöisiä voi tulla elämässä eteen ja uskon, että masentuminen on luonnollinen reagtio tällöin traumaattiseen kokemukseen jota ei pysty käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirille asiasta avautuminen todellakin ok. Mutta somessa asian esilletuonti on lähinnä itseään jalkaan ampumista. Monet työnantajat/asiakkaat/yhteistyökumppanit saattavat päättää toisin kuullessaan mahdollisesta diagnoosista, joka vaikuttaa työn laatuun.

Kyllä tuon autsimini esille julkisesti somessa. Toin sen myös esille työpaikallani. En haluaisi olla töissä sellaisessa paikassa, joka ei hyväksy minua. Näen, että kun kerron itsestäni rehellisesti niin samalla karsin kaikki mul*erot ja huonot työpaikat elämästäni pois. Se on heidän menetyksensä, ei minun; meillä autisteilla on monesti niin paljon annettavaa.