Mitä ajattelette ihmisistä jotka puhuvat avoimesti ongelmistaan, vaikkapa masennuksesta tai ADHD:sta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmien aiheuttama rajattomuus/pidikkeettömyys, ehkä myös huomionhakuisuus tai uhriutumisen tarve. Haluaa erityiskohtelua.

Terve tasapainoinen ihminen ei puhu yksityisistä, kipeistä asioistaan avoimesti kenelle tahansa.

Miksi ei? Miksi niitä pitää pitää salassa?

Sinäkö haluat ehdoin tahdoin hankkia ns. hullun paperit, jota pitää sitten kohdella silkkihansikkain? Jos joku tuntematon ihminen haluaa puhua jostain arkipäivisistä asioista, niin ei hän välttämättä halua kuunnella kun joku avautuu omista ongelmistaan. 

Kyllä se huomio on yleensä enemmän negatiivista, juuri sitä mikä tässäkin ketjussa tulee esille. Mt-ongelmaiselta odotetaan että olisi asiasta hiljaa. Ne jotka uskaltavat puhua, leimautuvat huomionhakuisiksi ja itsekeskeisiksi. 

Ja sitten kun joku tekee itsemurhan, ihmetellään miksei se kellekään kertonut että oli vaikeaa. Se kertomisen kynnys on aika iso, kun suurin osa ihmisistä ei oikeasti halua kuulla, eikä varsinkaan halua auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmien aiheuttama rajattomuus/pidikkeettömyys, ehkä myös huomionhakuisuus tai uhriutumisen tarve. Haluaa erityiskohtelua.

Terve tasapainoinen ihminen ei puhu yksityisistä, kipeistä asioistaan avoimesti kenelle tahansa.

Miksi ei? Miksi niitä pitää pitää salassa?

Sinäkö haluat ehdoin tahdoin hankkia ns. hullun paperit, jota pitää sitten kohdella silkkihansikkain? Jos joku tuntematon ihminen haluaa puhua jostain arkipäivisistä asioista, niin ei hän välttämättä halua kuunnella kun joku avautuu omista ongelmistaan. 

Mikä tämä ajatus "silkkihansikkain kohtelusta" on? Kohteletko muka oikeasti toista sillä tavalla, jos hän kertoo mt-ongelmasta? Kuulostaa että pikemminkin halveksit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmien aiheuttama rajattomuus/pidikkeettömyys, ehkä myös huomionhakuisuus tai uhriutumisen tarve. Haluaa erityiskohtelua.

Terve tasapainoinen ihminen ei puhu yksityisistä, kipeistä asioistaan avoimesti kenelle tahansa.

Miksi ei? Miksi niitä pitää pitää salassa?

Sinäkö haluat ehdoin tahdoin hankkia ns. hullun paperit, jota pitää sitten kohdella silkkihansikkain? Jos joku tuntematon ihminen haluaa puhua jostain arkipäivisistä asioista, niin ei hän välttämättä halua kuunnella kun joku avautuu omista ongelmistaan. 

Enemmän kuin old schoolia linkittää erinäisiä häiriöitä ”hulluuteen”. Niitten kanssa on opittava ja pystyttävä elämään mielellään mahdollisimaan normaalia elämää vieläpä, joten ei se mene niin että kipaiset diagnoosin ja siirryt silkkihansikkain kortistoon. Ennen ehkä usein menikin kun lääkehoidot ja terapiakeinot oli onnettomissa kantimissa, joten oli helpompaa ja halvempaa vaan luovuttaa potilaiden suhteen. Jos ei halua kuunnella myös jonkun ongelmista niin ei sellaista ihmissuhdetta tarvii sit ollakaan, ei elämä ole pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua kenelläkään.

Jos puhuu ystävilleen, sukulaisilleen niin ihan Ok, hyvä että on rehellinen ja rohkea. Jos heti ensimmäisenä kertoo puolituntemattomalle, ajattelen että on vähän yksinkertainen

Riippuu millä tavalla puhuu. Voi esim. kaivata toisilta ymmärrystä ja myötätuntoa ja/tai haluaa tarjota vertaistukea. Molemmat OK ja kunnioitettavaakin.

On monenlaista avoimuutta. Ihmisä neurokirjon ja mt- diagnoosien kanssa on jokaiseen sellaiseen lähtöön, mihin muitakin ihmisiä:

On sellaista, joka tulee siin kun tarvitaan erityistä tai yleistä tukea ja ymmärrystä muille - yksilöille tai ryhmille. Jotkut rohkaistuvat ja kertovat omista kokemuksistaan tutkimuksista, lääkkeistä, terapioista ja selviytymiskeinoista siitä toivossa, että siitä on hyötyä muilla samassa tilanteessa olevilla tai heidän kanssaan tekemisissä oleville. Tämä on kunnioitettavaa ja arvostettavaa. Nämä ihmiset ottavat henkilökohtaisia riskejä - koska negatiivinen suhtautuminen on jo tässäkin ketjussa tullut esiin - muita auttaakseen. Good for everyone.

On niitä, jotka kokevat tarpeelliseksi selittää omaa kåyttäytymistäöön ja olemistaan muille. Se on rohkeaa, vaikka on surullista että se on välttämätöntä ja että me muut emme kelpuuta ja ymmärrä heitä ilman selityksiä. Pitäisi kelpuuttaa ja ymmärtää. Shame on us.

On niitä, jotka kaipaavat huomiota ja savat sitä puhumalla diagnooseidtaan. Se ei ole hyvä eikä huono juttu, enkö ajattele heistä mitäön. Huomiota eri syistä tarvitsevia ihmisiä on, ei se sinänsä ole hyvä eikä paha, eikä sekään että he löytävät jonkun keinon saada huomiota. What ever floats their boats.

Ja on niitä, jotka käyttävät tätä hyväkseen ja vaativat sillä sellaistenkin tapojen hyväksymistä, jotka eivät oikeasti kuulu kyseisen ongelman piiriin ja jolle he oikeasti voisivat jotain jos haluaisivat. Mutta näitäkin ihmisiä on ja kaikilla ka—päillä ei edes ole mitään selitystä. Vältän jos voin, diagnoosista tai sen puutteesta riippumatta.

Minä puhun niistä ihan samalla tavalla kuin muut puhuu esim. migreenistä tai selkäkivusta. Sairaus kuin sairaus. En kovinkaan paljoa välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelee.

Itselläni on autismi, joka on sen verran "huomaamaton", että harva uskoo, jos siitä kerron. Olen silloin tällöin tämän maininnut esim. työkavereille, ja sieltä on tullut hyvin monenlaista reaktiota. Ne, jotka eivät usko, unohtavat tämän pian, joka on oikeastaan mukavaa, ja he jotka uskovat, muuttavat käyttäytymistään siten, kuin uskovat autistisen tarvitsen. Minulta kysymättä. Minua varten ei tarvitse käyttää yksinkertaisia lauseita tai tulkata minulle, mitä asiakas tarkoittaa. 

Mutta usein kerron diagnoosistani vain ja ainoastaan siksi, että en todellakaan halua kuulla mitään autsimivitsejä tai diagnoosini käyttämistä haukkumasanana. Minua ei kiinnosta, mitä nämä ihmiset minusta ajattelevat.

Riippuu miten ja miksi haluaa tuoda asian ilmi. Jos kuvittelee sen avulla saavansa erityiskohtelua tai että katsotaan häneen liittyviä asioita läpi sormien, niin en tykkää. Sairaus voidaan ottaa huomioon, mutta et saa sillä erikoiskohtelua. Sitten on ne joilla on olevinaan sitä tätä ja tuota mitkä on itse itselleen diagnosoineet. Ennen oli häpeä jos oli päässä häikkää ja sitä peiteltiin kaikin voimin. Nyt keksitään vaikka mitä häiriöitä itsellä tai lapsella olevan kunhan ei vaan tarvitse olla "tavallinen" ja ollaan niin lumihiutaletta.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu miten ja miksi haluaa tuoda asian ilmi. Jos kuvittelee sen avulla saavansa erityiskohtelua tai että katsotaan häneen liittyviä asioita läpi sormien, niin en tykkää. Sairaus voidaan ottaa huomioon, mutta et saa sillä erikoiskohtelua. Sitten on ne joilla on olevinaan sitä tätä ja tuota mitkä on itse itselleen diagnosoineet. Ennen oli häpeä jos oli päässä häikkää ja sitä peiteltiin kaikin voimin. Nyt keksitään vaikka mitä häiriöitä itsellä tai lapsella olevan kunhan ei vaan tarvitse olla "tavallinen" ja ollaan niin lumihiutaletta.

Huoh. Ensinnäkin, mielestäni avoimuus on älyttömän hyvä juttu, koska se helpottaa henkilön itsensä olemista. Toisekseen, se vähentää stigmaa ja madaltaa kynnystä hakea apua. Masennus on pahimmillaan tappava sairaus. Adhd on pahimmillaan monin tavoin elämänlaatua ja toimintakykyä haittaava ominaisuus. Luuletko ihan tosiaan, että näistä kärsivät eivät mieluummin olisi ihan "tavallisia"?

Estottomuus ei kuulu normaaliin käytökseen. Toiset ovat silloin estottomia kun saavat alkoholia, joillakin vaan muuten suodatin ei toimi. Sairauksistaan tai perheasioistaan ei ole sovelias tuutata kaikelle kansalle ellei halua huomiotasääliä tai ole jotenkin poikkeava.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu miten ja miksi haluaa tuoda asian ilmi. Jos kuvittelee sen avulla saavansa erityiskohtelua tai että katsotaan häneen liittyviä asioita läpi sormien, niin en tykkää. Sairaus voidaan ottaa huomioon, mutta et saa sillä erikoiskohtelua. Sitten on ne joilla on olevinaan sitä tätä ja tuota mitkä on itse itselleen diagnosoineet. Ennen oli häpeä jos oli päässä häikkää ja sitä peiteltiin kaikin voimin. Nyt keksitään vaikka mitä häiriöitä itsellä tai lapsella olevan kunhan ei vaan tarvitse olla "tavallinen" ja ollaan niin lumihiutaletta.

Ei se ole mitään lumihiutaleena oloa vaan sitä, että ollaan tietoisia omista erityispiirteistä. Sitä kautta elämästä tulee helpompaa ja myös lähipiirin elämä helpottuu. Tulos on, että kaikki ovat onnellisempia. Mikäli olet tällaisille henkilöille kateellinen voi olla, että itsekin tarvitsisit huomiota ja erityistukea. Pitäisikö hankkiutua terapiaan tai tutkimuksiin?

Entä lapsensa huumeidenkäytöstä? Perheensä perintöriidoista? Sairauslomasta? Terapiasta? Nämäkö on sitä hienoa avautumista?

Mutta ADHD, se on tosi sairasta ja rajatonta ja hullua ja keksittyä ja...

Joku on kyllä päästään vialla tehtaillessaan näitä autismivihaketjuja!

Vierailija kirjoitti:

Entä lapsensa huumeidenkäytöstä? Perheensä perintöriidoista? Sairauslomasta? Terapiasta? Nämäkö on sitä hienoa avautumista?

Mutta ADHD, se on tosi sairasta ja rajatonta ja hullua ja keksittyä ja...

Joku on kyllä päästään vialla tehtaillessaan näitä autismivihaketjuja!

Epäilen, että näillä haukkujilla on jotain henkilökohtaisia kaunoja/vihaa jotain ADHD-nepsyä kohtaan. Tosi sirullista maalittamista ja kiusaamista.

* surullista kiusaamista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu miten ja miksi haluaa tuoda asian ilmi. Jos kuvittelee sen avulla saavansa erityiskohtelua tai että katsotaan häneen liittyviä asioita läpi sormien, niin en tykkää. Sairaus voidaan ottaa huomioon, mutta et saa sillä erikoiskohtelua. Sitten on ne joilla on olevinaan sitä tätä ja tuota mitkä on itse itselleen diagnosoineet. Ennen oli häpeä jos oli päässä häikkää ja sitä peiteltiin kaikin voimin. Nyt keksitään vaikka mitä häiriöitä itsellä tai lapsella olevan kunhan ei vaan tarvitse olla "tavallinen" ja ollaan niin lumihiutaletta.

Ei se ole mitään lumihiutaleena oloa vaan sitä, että ollaan tietoisia omista erityispiirteistä. Sitä kautta elämästä tulee helpompaa ja myös lähipiirin elämä helpottuu. Tulos on, että kaikki ovat onnellisempia. Mikäli olet tällaisille henkilöille kateellinen voi olla, että itsekin tarvitsisit huomiota ja erityistukea. Pitäisikö hankkiutua terapiaan tai tutkimuksiin?

Tämä just! Vaihtoehto avoimuudelle ja erityispiirteiden huomioon ottamiselle on vain ja ainoastaan ongelmien lopullinen eskaloituminen ja syrjäytyminen yhteiskunnasta. Tässä ei puhuta mistään pikku nuhasta vaan koko elämän ja persoonan määrittävistä asioista. Parhaiten häiriöistä ymmärretty lienee on lukihäiriö, kuka haluaisi poistaa heiltä mukautukset opiskeluissa tai autokoulun kirjallisissa? Miksi eri tavalla oireilevien, muiden häiriöiden huomioiminen onkin yhtäkkiä huomionhakuisuutta ja erityiskohtelun vaatimista?

Todella rohkeita, koska heitä tullaan aina kiusaamaan siitä. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Todella rohkeita, koska heitä tullaan aina kiusaamaan siitä. Aina.

No ei minua kukaan ole kiusannut neuropsykiatrisesta poikkeamasta. Päinvastoin!

Kaikilla ihmisillä on jotain ongelmia, mutta suurin osa ymmärtää pitää suunsa kiinni niistä. En mä ainakaan halua leumautua koulukiusatuksi koko loppu ikääni. Haluan unohtaa ikävät asiat, joita mulle on sattunut joskus lapsuudessa. Ei ne ongelmat rakenna mun identiteettiä enää. Olen menestyvä ihminen, enkä voi sille mitään, että joku lapsuudessani on ollut henkisesti niin sairas ja persoonallisuushäiriöinen, että kiusasi minua. Siksi mä jotenkin ajattelen, että typerää ottaa itse leima otsaansa kertomalla jo selätetyistä vaikeuksista. Vähän samalla tavalla ajattelen mielenterveyden ongelmista, ADHD:sta jne. Jos olet selättänyt ongelmat, niin unohda koko asia.