Auttaako vääristyneeseen kehonkuvaan muu kuin terapia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palasin lukemaan tätä ketjua. Tuli mieleen ap, että onko olemassa joku julkkis, jolla olisi samanlainen kroppa kuin sinulla? Voisit ottaa hänet esikuvaksi. :)

Minun nuoruudessani 1990-luvulla hoikka ja "poikamainen" kroppa oli muotimaailman ihanne. Taidat olla vielä melko nuori? Voin sanoa, että 90-luvulla olisit varmaan ollut ihailun ja kateuden kohde. 

- tuo ketjuun aiemmin kirjoittanut entinen finninaama

Tässä on juurikin se ongelma, että mulla ei oikeasti enää ole mikään poikamainen vartalo vaan E-kupin rinnat ja metrinen lantio ja siltikin koen olevani jotenkin litteä epänainen. Enkä oikeastaan tiedä onko jollain julkkiksella samanlainen vartalo kuin minulla, kun en hahmota sitä millainen se on.

Ap

Ahaa. Et kyllä kuulosta "litteältä epänaiselta" - ja tunnut tiedostavan sen itsekin. En tiedä, mikä auttaisi. Itse kamppailen päivittäin ulkonäköristiriitojen ja itseinhon kanssa, joten olen valitettavan huono neuvomaan. :( Minulla auttaa jonkin verran liikunta, työnteko ja muihin asioihin keskittyminen, mutta siitä huolimatta usein ulkonäköasiat pyörivät mielessä pakkoajatusten lailla. 

- "huono iho"

Tiedostan jossain määrin itsekin, että mussa ei ole mitään vikaa. Kyse on vaan siitä, että näen itseni jotenkin ihan väärin ja viallisena suurimman osan aikaa. Ja nyt kun tarkemmin mietin niin sitä huonommuuden tunnetta esiintyy oikeastaan vaan muiden ihmisten läsnäollessa. Tunnen siis olevani ruma suhteessa muihin.. Hirveä ongelmavyyhti :(

Ap

Up

Ainakin MBTQ-vaimikä se nyt ole - hörhöt kertovat, että sukupuolen vaihdos vaikka johonkin keksittöön päänsisäiseen auttaisi kovasti.

Jos oikeasti haluaa voida paremmin suosittelisin kuitenkin terapiaa.

Kokeile psykofyysistä fysioterapiaa! Se on tarkoitettu juuri siihen, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Siinä myös käydään läpi kuinka vääristyneesti voi itsensä nähdä. Tästä hyötyy erityisesti syömishäiriöiset. Syömishäiriöinenhän, varsinkin anorektikko, näkee itsensä suhteettoman suurena todellisuuteen verrattuna.

"Keho on sun temppeli. Voit kunnioittaa sitä vaikka liikunnalla. Liikunta, normaali ruoka, eikä vääränlaista kosketusta limaäijiltä."

Komppaan tätä. 

Vierailija kirjoitti:

Kokeile psykofyysistä fysioterapiaa! Se on tarkoitettu juuri siihen, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Siinä myös käydään läpi kuinka vääristyneesti voi itsensä nähdä. Tästä hyötyy erityisesti syömishäiriöiset. Syömishäiriöinenhän, varsinkin anorektikko, näkee itsensä suhteettoman suurena todellisuuteen verrattuna.

Kiitos tästä vinkistä, kuulostaa sellaiselta mistä mulle voisi olla apua! En tiennyt, että tällaista on edes olemassa.

Ap

Tuttu plastiikkakirurgi sanoi että siihen ei auta yhtään mikään. Ja puhui varmasti kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu plastiikkakirurgi sanoi että siihen ei auta yhtään mikään. Ja puhui varmasti kokemuksesta.

Puhui varmaan kokemuksesta, että PLASTIIKKAKIRURGIA ei auta. Vai onko ko. henkilö muidenkin erikoisalojen ammattilainen?

Ulkonäkökomplekseista itsekin kärsivänä voin todeta, että niihin ei auta kehotukset "ottaa itseään niskasta kiinni", olla iloinen terveestä toimintakykyisestä kehosta jne. Ei auta. 

Siinä on takana ainakin minulla, ja uskoisin kyllä että aika monella muullakin, jokin sellainen todella tuskallinen ja raskas kokemus, kun herkässä iässä joku/jotkut tärkeät henkilöt ovat aiheuttaneet häpeää ulkonäöstä. Tämä on tavallisempaa kuin luullaan. Ei vain koulukiusauksen yhteydessä, vaikka koulussa se on hyvin yleistä ja pidetään jopa melkein itsestäänselvyytenä, ei ymmärretä vertaisten nuorten arvostelun vakavuutta.... Vaan läheisimmissä ihmissuhteissa. Kotona. Vanhempien, sisarusten, ystävien taholta.

Ihmisen mielihän toimii niin että tuskalliset kokemukset suljetaan tietoisuudesta pois. Oman ulkonäön mollaaminen ja halveksiminen sellaisten taholta, joilta olisi tärkeää saada hyväksyntää, on vakava ja vaarallinen asia lapsen ja nuoren psyykkiselle kehitykselle. Valitettavasti ihmiset ovat julmia joskus ihan tahallaankin. 

Ihminen on laumaeläin, ja tuleminen suljetuksi pois omasta laumasta on aina kuolemanvaara. Nykyään se kuoleman uhka on useimmiten psyykkistä. Ulossulkua tapahtuu koko ajan meidän yhteiskuntamme eri yhteisöissä. Ulkonäkö on yksi peruste tähän, muitakin on. Ihminen pelkää aivan h*tisti sitä, ettei kelpaa toisille, ja vielä jos hylkäämisen peruste on jokin mille ei mahda mitään kuten ulkoinen ominaisuus, se on vielä pahempi tilanne kuin jos se on jotain toimintaa tai käytöstä mihin voi muuttaa, tai kyky jota voi kehittää. 

Minä uskoisin että terapia auttaa parhaiten, jos vain onnistuu. Terapia ei onnistu, jos on väärä terapeutti (kemiat, koulutus jne.) Terapia on ihmissuhde, joka voi parantaa hyvinkin vaikeita haavoja. Moni hakeutuu tai tyytyy väärään terapeuttiin. Jos terapeuttina on ihminen jonka kanssa ei synkkaa tai ei koe itseään hyväksytyksi, siitä voi pahentaa ongelmia. Omien kokemusten perusteella suosittelen, oli terapiaan hakeutumisen syy sitten mikä tahansa, valitsemaan tarkkaan terapeutin ja vaihtamaankin tarvittaessa. Terapia ei ole lääketieteellistä hoitoa, jonka voi odottaa tehoavan kuin jokin toimenpide tai lääke, vaan kahden ihmisen inhimillinen, toisinaan mystinenkin suhde. 

Jollekin voi tulla kokemus parantavasta ihmissuhteesta jonkin muunkinlaisen suhteen kuin terapian kautta. Eräällä ystävälläni oli paljon komplekseja, mm. pienistä rinnoistaan (minusta ihan hölmöä, hänellä oli kauniit rinnat). Sitten hän tapasi nykyisen miehensä, ja kompleksit lensivät taivaan tuuliin ja nykyään hän nauraa niille. 

Minulla on myös kiusaaminen vaikuttanut asiaan paljon. Ennen sitä ajattelin olevani ihan ok. Nyt olen hyvin epävarma ja vaatteitakaan ei ole kiva ostaa, kun tuntuu ettei mikään sovi. Ihmisillä on niin iso vaikutus kaikkeen. Minäkään en silti pidä mistään kehumisestakaan tai halua sellaista huomiota, mutta paremman nuoruuden olisin halunnut ja kohdata erilaisia ihmisiä. Olin vielä lukiossakin se jota pilkattiin ja jos jotain yritin sanoa niin kaikki paheni. Jäin myös ihan yksin ja ei ketään ystävää. Nämä vuodet olivat aika kamalia ja jättivät jälkiä. Samalla olen vasta nyt tajunnut tuon toisessa viestissä mainitun asian eli ihminen pyrkii unohtamaan ikävät asiat. Niin minäkin, mutta kun tarpeeksi kauan niin tekee niin olen huomannut silläkin vaikutuksensa. Minulle on tuo vuosien kestäminen ja pyrkimys unohtaa on tuonut myös dissosiaatio oireita sekä depersonalisaatiota. Ne hankaloittava kehokuvan määritystä vielä enemmän

Pahoittelut kappalejakojen puuttumisesta, kun en puhelimella saa.

Mua on parhaiten auttanut sellaisissa tilanteissa, kun on ollut kiusaus verrata itseään johonkin muuhun se, että muistutan itseäni, että mikä minä tai kukaan muukaan on Luojan luomistyötä arvostelemaan! Mummuni joskus minulle tuon ajattelutavan opetti.

Hyvä ryhti ja ongelmasta pois kävely konkreettisesti, kuten edellä on tuotu esiin, ovat myös hyviä keinoja saada sisälle taas tasapaino epäilyksen hetkissä. On myös sellainen voimaannuttavan valokuvan menetelmä, josta voisi olla apua.

http://www.voimauttavavalokuva.net/menetelma.htm

Hienoa, että haluat olla itsellesi ystävällinen etsiessäsi apua: opi näkemään itsesi kauniina, tarkoituksellisena ja arvokkaana Luojalleen rakkaana luomistyönä!

Tärkeä aihe, nostan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks kuvittelet että terapia automaattisesti auttais.

Eikö se nyt auta melkein kaikkeen?

Ap

ainakin se parantaa terapeuttien taloudellista tilannetta

Sen voi vaan hyväksyä. Tarpeeks monta kertaa kun kuullut eri yhteyksissä että minulla on leveät ja miehekkäät hartiat pakko alkaa uskomaan vaikka omasta mielestä ne on aina olleet kaikkea muuta. Vai mitä muuta tuo voi olla kuin vääristynyttä kehonkuvaa?

lähes kaikkien naisten elämä pyörii pääasiassa oman ulkonäön ja peilin ympärillä. erityisesti niiden, joilla on suuri tarve todistella muille, että ovat tyytyväisiä omaan ulkonäköönsä

kuinka hienoksi maailma olisikaan kehittynyt, jos puolet ihmisistä (naiset) keskittyisivät joskus johonkin muuhunkin kuin omaan ulkonäköönsä