Lue keskustelun säännöt.
Muut jotka olette nyt noin 30 vuotiana perheettömiä ja ette aio enää hankkiakaan niin...
14.04.2021 |
...millaista uskotte elämänne olevan 50 vuotiaana? Harmittaako siinä vaiheessa kun ei mennytkään naimisiin ja hankkinut lapsia? Onko sitten elämä tyhjää, vai onko se ihanan vapaata kun ei tarvitse kenestäkään olla huolissaan paitsi korkeintaan omista vanhemmista? Voi vaikka lähteä maailmanympärysmatkalle.
Mulle oma äitini jankuttaa että, nyt minusta voi tuntua siltä että en halua perhettä, mutta viimeistään 50 vuotiaana kadun etten tehnyt lapsia ja sit tuntuu yksinäiseltä ja kurjalta. Äitini on toisaalta sellainen valittaja, hänellä tuntuu yksinäiseltä ja kurjalta aina vaikka onkin lapset ja mies ja vaikka miten paljon kavereita. Äitini mielestä myös tulen katumaan tatuointejani 80 vuotiaana, mikä on aika hupaisa väitös.
Kommentit (10)
Minä totesin vähän alle 30-vuotiaana, etten halua lapsia. Nyt olen 50-vuotias, enkä ole tullut katumapäälle. Minulla on hyvä parisuhde ja olen elänyt itseninäköistä elämää. Olen asunut ulkomailla, matkustanut ja harrastanut. Ei ole elämä tuntunut tyhjältä tai merkityksettömältä. Siitä on pitänyt huolen mainitsemani parisuhde, ystävät, työ ja harrastukset.
Ihmisillä on kova usko, että muut tulevat elämässään onnelliseksi samoista asioista kuin itse. Vaan kun ei ihmiset niin samanlaisia keskenään ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo että äitisi valittaa kurjuutta ja yksinäisyyttä vaikka on lapsia ja avioliitto todistaa sen, etteivät ne ole mikään avain loppuelämän onneen. Ihminen voi olla yksin, muttei yksinäinen. Voi myös olla yksinäinen ja onneton vaikka olisi kokonainen armeija perhettä ja kavereita ympärillä.
Uskon ja toivon että 50+ vuotiaana ole rakentanut itselleni uran josta nautin. Olen kunnianhimoinen mutta en ylisuorittaja ja haluaisin omistautua työlleni, en jälkikasvulle. Haluan että minulla olisi myös puoliso jolla on samat tavoitteet...
Olen jo lapsesta asti tuntenut etten halua äidiksi, eikä se ole muuttunut vaikka vuosien varrella olenkin pohtinut asiaa monesti. Lopputulema on aina sama, en halua lapsia. Avomieheni (jonka kanssa pian yli 10v yhteiseloa) on ollut kanssani alusta asti samoilla linjoilla, mutta nyt kuluvan vuoden aikana mieli on muuttunut. Olen luvannut muuttaa ajattelutapaani "ei ikinä lapsia" -> "ei nyt lapsia", mutta en tule muuttamaan mieltäni ja tiedän että tämä saattaa johtaa eroon.
Joskus ajatus lapsettomuudesta vanhempana pelottaa, mutta ainahan tulevaisuus ja sen epävarmuus ahdistaa.
Haaveilen perheestä, mutta en tiedä ehdinkö enää (vakava suhde kariutui juuri ja perheenperustamisikä alkaa valua ohi...).
Tällä hekellä ajatus lapsettomuudesta tuntuu kuitenkin ihan ok-vaihtoehdolta. On siinäkin puolensa vapauksineen.
Olen myös ajatellut, että ei tässä maassa ja maailmassa ole rakkautta ja välittämistä ainakaan liikaa, ja vaikken minä koskaan saisi pitää omaa biologista lasta sylissäni, täällä on paljon lapsia "jo valmiina". Sellaisia, joilta puuttuu rakkautta ja välittämistä. Voisin siis hyvin nähdä itseni osallistumassa jonkin muotoiseen perhetoimintaan ja kanavoivani niitä välittämisen ja läheisyyden tarpeitani sillä tavalla.
"Lapset on vanhuuden turva" ei pidä paikkansa, omat lapset voivat myös koitua kohtaloksesi, ryöstää sinut jne. kun olet vanha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meistä kukaan ei satavarmaksi voi tietää sitä, mitä päätöksiä tulee katumaan ja missä iässä mahdollinen katumus iskee. Äitisi on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että eivät puoliso ja lapset takaa mielekästä elämää ja vanhuutta. Jos asia näin olisi, ei hän tuntisi tarvetta valittaa kurjuuttaan ja vetää sinunkin mieltäsi matalaksi. Krooninen negatiivari mielellään levittää surusanomaansa muillekin valittamisen, projisoinnin ym. negatiivisen käytöksen muodossa.
Kolmekymppisenä ihminen alkaa olla kuitenkin siinä mielessä "valmis", että peruspersoonallisuus on ehtinyt muodostua ja kypsyä ja ihminen on aika hyvin selvillä siitä, mitä hän haluaa/ei halua ja miksi. Eli jos olet tähän asti elänyt tyytyväisenä perheettömänä ja olet luonteeltasi sellainen, että kaipaat omaa tilaa ja vapautta, en näe mitään syytä sille, miksi alkaisit yhtäkkiä katua valintojasi viisikymppisenä. Se, että hankkisit "varmuuden vuoksi" lapsia, joita et oikeasti halua vain välttääksesi ehkä jossain vaiheessa iskevän katumuksen, ei kuulosta hyvältä. Päin vastoin se voi vain katkeroittaa sinut ja, ironista kyllä, saa sinut katumaan valintojasi viisikymppisenä. Vähän eri syystä vain, kuin millä sinua on peloteltu.
Lapsia ei tehdä laastariksi pelastamaan kurjuudelta, piste. Niitä tehdään, koska niitä aidosti halutaan itse ja niitä halutaan rakastaa ja huolehtia loppuelämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei tehdä laastariksi pelastamaan kurjuudelta, piste. Niitä tehdään, koska niitä aidosti halutaan itse ja niitä halutaan rakastaa ja huolehtia loppuelämä.
Länsimaissa aikuiset lapset kyllä vastaavat itsestään. Köyhissä maissa ne lapset hoitavat vanhempansa vanhuksina.
Näin mielenterveysongelmaisena pitkäaikaistyöttömänä en osaa kuvitella elämää edes parin vuoden päähän, saatika parin vuosikymmenen.
Viisikymppisenä olen toivottavasti löytänyt edes jonkinlaisen sisäisen rauhan ja tasapainoa elämään. Se riittäisi.
Olisit jättänyt tuon tatuointilopetuksen pois...