Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Erosta jo muutama vuosi, mutta edelleen rakastan exää.
12.04.2021 |
Ja ei ole kyse mistään mielikuvan rakastamisesta. Tiedostan kai huonon mitä exässä oli. Tiedostan omat virheeni.
Exä vaan ei rakastanut minua ikinä. 4 vuotta säädettiin ja minä rakastin. Ja rakastan. Hän ei ikinä. Ei ollut ikinä varma mitä tuntee.
Onko tästä pakko päästä yli edes? Tapailen uutta miestä ja hän on mukava, pidän hänestä. En usko, että ikinä tulen tuntemaan ketään kohtaan kuten exää (ensi rakkaus), mutta onko sillä edes väliä?
Keneltä se on pois jos rakastan exää lopun elämää, mutta rakastun myös johonkuhun uuteen.
Onko muilla kokemuksia asiasta?
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Voisitko ajatella elämäsi tyytyväisenä sen tiedon kanssa, että hän on onnellinen jossain ja sinulla on lupa rakastaa häntä etäältä ja olla onnellinen hänen puolestaan?
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Mikä teki juuri hänestä parhaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, minulla lopullisesta erosta aikaa noin vuosi, mutta pelkään samalla tavalla jämähtäväni. Suhde oli niin intohimoinen (hyvässä ja pahassa!), ehdittiin suunnitella koko loppuelämä yhdessä ja luulin vihdoin löytäneeni sen ihmisen, jonka kanssa rakentaa koti ja perhe.
Miehen päihdeongelma sai kuitenkin lopulta päätymään todella vaikeaan ratkaisuun. Kumpikaan ei olisi aidosti halunnut erota, mutta minä koin, ettei ollut enää muuta tietä ulos, vaikka rakkautta ja intohimoa oli vielä paljon jäljellä. Siinä vierellä oli liian raskasta olla, ja suhde alkoi vähitellen muodostua uhkaavaksi ja haitata henkistä hyvinvointia.
Mutta kun tunteita ei käsketä. Ennen häntä ehdin tapailla paljonkin, eikä kukaan heistä tuntunut oikealta. Tämä tuntui, pienen hetken ajan ehdin elää siinä onnessa, että nyt ei tarvitse enää ahdistuneena miettiä, onko tyydyttävä johonkuhun väärältä tuntuvaan, jos haluaa vakaan parisuhteen ja perheen.
Ja tässä sitä ollaan. Lähtöpiste.
Jotenkin kuitenkin vielä tässä vaiheessa haluan uskoa tai ainakin elää siinä kuvitelmassa, että kun eroa työstää ja työstää ja työstää, siitä pääsee yli. Ja vasta kun pääsee yli, on valmis rakastumaan kehenkään muuhun (koska en ole polyamorinen). Niinpä istun kotona miettimässä ja miettimässä, punnitsemassa eron syitä, palaamassa mielessäni vaikeisiin hetkiin ja etsimässä syy-seuraussuhteita. Yritän muodostaa hänestä omaa vaaleanpunaista kuvaani realistisempaa mielikuvaa päähäni sen sijaan, että vaalisin ajatusta täydellisestä kumppanista (paino sanalla 'yritän').
Ehkä me kaikki vielä selvitään!
Taidatte kirjoittajat olla vielä aika nuoria? Kyllähän ensirakkaus jää mieleen ja sitä tavallaan se ensirakkauden kohde tulee ”siivellä” sen tunteen kanssa. Siitä oli aikoinaan vaikea päästä irti. Ensirakkauden kanssa tuli koettua paljon yhdessä ensimmäistä kertaa - enkä tarkoita vain ”sitä”. Niihin liittyy tosi paljon hyviä muistoja ja se on varmasti tietyllä tavalla rakentanut mieleen sen kuvan myös siitä ihmisestä. Järjellä kun kuitenkin ajattelee, niin millään tavalla toimiva kahden aikuisen ihmisen liitto se ei ollut, vaan nuorten hölmöilyä monessakin mielessä.
Mutta kun sitä nuoruusvuosistaan kasvaa aikuiseksi, niin kyllä ihminen muuttuu. Tajuaa sen, että parisuhde pitää olla muutakin kuin vastuutonta hölmöilyä. Ei loppuelämä voi mennä niin. Jokaisella on oma tarinansa ja syyt. Meillä se oli miehen saamattomuus. Opinnot ei edenneet ja sitä kautta työelämä ei olisi edennyt. Viihteellä viihtyi vaikka ”fuksibileet meni jo”. Rahaa käytti (se vähä mitä oli) huonosti: osti elektroniikkaa ja pelejä jne. Hän ei ikinä oikein aikuistunut. Tuntui että jopa jutut jäi sinne teinivuosien tasolle pariin kymmeneen, kun olisi pitänyt jo siirtyä eteen päin. Eli ei tuossa ollut tulevaisuutta. Teimme oikein kun suhteen lopetimme. Mitä facebookista seuraan, hän on edelleen samassa jumissa ”väärässä iässä”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidatte kirjoittajat olla vielä aika nuoria? Kyllähän ensirakkaus jää mieleen ja sitä tavallaan se ensirakkauden kohde tulee ”siivellä” sen tunteen kanssa. Siitä oli aikoinaan vaikea päästä irti. Ensirakkauden kanssa tuli koettua paljon yhdessä ensimmäistä kertaa - enkä tarkoita vain ”sitä”. Niihin liittyy tosi paljon hyviä muistoja ja se on varmasti tietyllä tavalla rakentanut mieleen sen kuvan myös siitä ihmisestä. Järjellä kun kuitenkin ajattelee, niin millään tavalla toimiva kahden aikuisen ihmisen liitto se ei ollut, vaan nuorten hölmöilyä monessakin mielessä.
Mutta kun sitä nuoruusvuosistaan kasvaa aikuiseksi, niin kyllä ihminen muuttuu. Tajuaa sen, että parisuhde pitää olla muutakin kuin vastuutonta hölmöilyä. Ei loppuelämä voi mennä niin. Jokaisella on oma tarinansa ja syyt. Meillä se oli miehen saamattomuus. Opinnot ei edenneet ja sitä kautta työelämä ei olisi edennyt. Viihteellä viihtyi vaikka ”fuksibileet meni jo”. Rahaa käytti (se vähä mitä oli) huonosti: osti elektroniikkaa ja pelejä jne. Hän ei ikinä oikein aikuistunut. Tuntui että jopa jutut jäi sinne teinivuosien tasolle pariin kymmeneen, kun olisi pitänyt jo siirtyä eteen päin. Eli ei tuossa ollut tulevaisuutta. Teimme oikein kun suhteen lopetimme. Mitä facebookista seuraan, hän on edelleen samassa jumissa ”väärässä iässä”.
Olen tuon viestin nro 7 kirjoittaja ja ikää mittarissa päälle 30v. Se nuoruuden ensirakkaus on koettu, asuimme vuosia yhdessäkin. Siitä erosta pääsin kyllä yli, sillä ehdimme jo suhteen loppuaikoina kasvaa erillemme. Olimme tavanneet hyvin nuorina, ja aikuistuessa se erillistyminen oli ehkä väistämätöntä. Tämä päihdeongelmaan kaatunut myöhempi suhde ei siis ollut todellakaan mikään ensimmäinen vakava suhdeviritelmä. Se oli kuitenkin ensimmäinen aikuinen suhde - hän oli ensimmäinen aikuisena, nuoruuden kasvun jälkeen rinnalleni valitsema mies, johon rakastuin ja jonka koin kaltaisekseni. Ensirakkaudella on edelleen oma erityisasemansa mielessäni, mutta oli huomattavasti helpompi hyväksyä aikuistumisen johtaneen siihen, että kumpikin arvosti/tarvitsi muita asioita kuin ne, joita toinen pystyi antamaan.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Jaa-a. Hyvin sanottu.
Kysyisin sinulta, että milloin meinaat ruveta itse ottamaan vastuun omasta elämästäsi?
Helppo heittäytyä pulkkaan.
Ja aapee. Miksi haluat rakastaa, jos sinua ei rakasteta?
Tuohan on ihan idolirakkkautta.
Olisi mahdollisuus kasvaa sellaiseen suhteeseen, jossa rakastaa kummatkin.
Jos päätät valita tuon, että rakastat haavekuvaa, niin sehän on sinun valintasi. Ei siitä muut kärsi. Saa haavekuvia olla.
Toisaalta, jos haluat rakkaussuhdetta, niin siinä olisi hyvä
Olla tässä hetkessä eikä menneessä. Varmaan hyvä sitten miettiä, että mitä haluat itse.
Psykologia suosittelen. Ja lue Seksuaalisuuden portaat- teoria. Olet jumahtanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidatte kirjoittajat olla vielä aika nuoria? Kyllähän ensirakkaus jää mieleen ja sitä tavallaan se ensirakkauden kohde tulee ”siivellä” sen tunteen kanssa. Siitä oli aikoinaan vaikea päästä irti. Ensirakkauden kanssa tuli koettua paljon yhdessä ensimmäistä kertaa - enkä tarkoita vain ”sitä”. Niihin liittyy tosi paljon hyviä muistoja ja se on varmasti tietyllä tavalla rakentanut mieleen sen kuvan myös siitä ihmisestä. Järjellä kun kuitenkin ajattelee, niin millään tavalla toimiva kahden aikuisen ihmisen liitto se ei ollut, vaan nuorten hölmöilyä monessakin mielessä.
Mutta kun sitä nuoruusvuosistaan kasvaa aikuiseksi, niin kyllä ihminen muuttuu. Tajuaa sen, että parisuhde pitää olla muutakin kuin vastuutonta hölmöilyä. Ei loppuelämä voi mennä niin. Jokaisella on oma tarinansa ja syyt. Meillä se oli miehen saamattomuus. Opinnot ei edenneet ja sitä kautta työelämä ei olisi edennyt. Viihteellä viihtyi vaikka ”fuksibileet meni jo”. Rahaa käytti (se vähä mitä oli) huonosti: osti elektroniikkaa ja pelejä jne. Hän ei ikinä oikein aikuistunut. Tuntui että jopa jutut jäi sinne teinivuosien tasolle pariin kymmeneen, kun olisi pitänyt jo siirtyä eteen päin. Eli ei tuossa ollut tulevaisuutta. Teimme oikein kun suhteen lopetimme. Mitä facebookista seuraan, hän on edelleen samassa jumissa ”väärässä iässä”.
Kuka sen määrittelee, ettei ensirakkaus voisi olla juuri se oikea rakkaus ja toinen se ihminen, joka eniten tuntuu omalta läpi elämän. Olen ollut lähes 20 vuotta ensirakkauteni kanssa yhdessä. Onko tämä siksi jotenkin vähempiarvoisempaa kuin toisella rakastumiskierroksella olisi?
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Niin ja nyt sitten vaan kaljaostoksille itsesääliin. Onhan sinulla hyvä syy.
Vaihtoehtoisesti Sinulla on hyvä syy pitää itsestäsi hyvää huolta.
... koska olet kokemuksesi perusteella saanut mahdollisuuden ymmärtää, että voit rakastaa. Ja, että on hyvä syy uskoa, että on se sinulle just hyvä tyyppi olemassa, jossa kumpikin rakastaa ja haluaa olla ja kehittyä yhdessä.
Ole utelias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Voisitko ajatella elämäsi tyytyväisenä sen tiedon kanssa, että hän on onnellinen jossain ja sinulla on lupa rakastaa häntä etäältä ja olla onnellinen hänen puolestaan?
Kovasti yritän ja periaatteessa tietenkin haluan hänelle pelkkää hyvää, mutta vaikea olla onnellinen kun menetyksen tuska jyllää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Mikä teki juuri hänestä parhaan?
Ei sitä pysty rajaamaan. Tuhat pientä ja isoa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Jaa-a. Hyvin sanottu.
Kysyisin sinulta, että milloin meinaat ruveta itse ottamaan vastuun omasta elämästäsi?
Helppo heittäytyä pulkkaan.
Ja aapee. Miksi haluat rakastaa, jos sinua ei rakasteta?
Tuohan on ihan idolirakkkautta.
Olisi mahdollisuus kasvaa sellaiseen suhteeseen, jossa rakastaa kummatkin.Jos päätät valita tuon, että rakastat haavekuvaa, niin sehän on sinun valintasi. Ei siitä muut kärsi. Saa haavekuvia olla.
Toisaalta, jos haluat rakkaussuhdetta, niin siinä olisi hyvä
Olla tässä hetkessä eikä menneessä. Varmaan hyvä sitten miettiä, että mitä haluat itse.Psykologia suosittelen. Ja lue Seksuaalisuuden portaat- teoria. Olet jumahtanut.
Miten muka en ota vastuuta omasta elämästäni? Eihän sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että tunnepuoli junnaa tietyssä ihmisessä. Se ei ole järjen komenneltavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidatte kirjoittajat olla vielä aika nuoria? Kyllähän ensirakkaus jää mieleen ja sitä tavallaan se ensirakkauden kohde tulee ”siivellä” sen tunteen kanssa. Siitä oli aikoinaan vaikea päästä irti. Ensirakkauden kanssa tuli koettua paljon yhdessä ensimmäistä kertaa - enkä tarkoita vain ”sitä”. Niihin liittyy tosi paljon hyviä muistoja ja se on varmasti tietyllä tavalla rakentanut mieleen sen kuvan myös siitä ihmisestä. Järjellä kun kuitenkin ajattelee, niin millään tavalla toimiva kahden aikuisen ihmisen liitto se ei ollut, vaan nuorten hölmöilyä monessakin mielessä.
Mutta kun sitä nuoruusvuosistaan kasvaa aikuiseksi, niin kyllä ihminen muuttuu. Tajuaa sen, että parisuhde pitää olla muutakin kuin vastuutonta hölmöilyä. Ei loppuelämä voi mennä niin. Jokaisella on oma tarinansa ja syyt. Meillä se oli miehen saamattomuus. Opinnot ei edenneet ja sitä kautta työelämä ei olisi edennyt. Viihteellä viihtyi vaikka ”fuksibileet meni jo”. Rahaa käytti (se vähä mitä oli) huonosti: osti elektroniikkaa ja pelejä jne. Hän ei ikinä oikein aikuistunut. Tuntui että jopa jutut jäi sinne teinivuosien tasolle pariin kymmeneen, kun olisi pitänyt jo siirtyä eteen päin. Eli ei tuossa ollut tulevaisuutta. Teimme oikein kun suhteen lopetimme. Mitä facebookista seuraan, hän on edelleen samassa jumissa ”väärässä iässä”.
Kuka sen määrittelee, ettei ensirakkaus voisi olla juuri se oikea rakkaus ja toinen se ihminen, joka eniten tuntuu omalta läpi elämän. Olen ollut lähes 20 vuotta ensirakkauteni kanssa yhdessä. Onko tämä siksi jotenkin vähempiarvoisempaa kuin toisella rakastumiskierroksella olisi?
No, katsotaan jos olette yhdessä vielä eläkeiässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Jaa-a. Hyvin sanottu.
Kysyisin sinulta, että milloin meinaat ruveta itse ottamaan vastuun omasta elämästäsi?
Helppo heittäytyä pulkkaan.
Ja aapee. Miksi haluat rakastaa, jos sinua ei rakasteta?
Tuohan on ihan idolirakkkautta.
Olisi mahdollisuus kasvaa sellaiseen suhteeseen, jossa rakastaa kummatkin.Jos päätät valita tuon, että rakastat haavekuvaa, niin sehän on sinun valintasi. Ei siitä muut kärsi. Saa haavekuvia olla.
Toisaalta, jos haluat rakkaussuhdetta, niin siinä olisi hyvä
Olla tässä hetkessä eikä menneessä. Varmaan hyvä sitten miettiä, että mitä haluat itse.Psykologia suosittelen. Ja lue Seksuaalisuuden portaat- teoria. Olet jumahtanut.
Miten muka en ota vastuuta omasta elämästäni? Eihän sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että tunnepuoli junnaa tietyssä ihmisessä. Se ei ole järjen komenneltavissa.
Kyllä noihin voi jumittua epäterveellä tavalla - kokemusta on. Minäkin haikailin liian pitkään yksipuolisen rakkauteni perään. Ainakin itsellä tuossa on taustalla taipumusta läheisriippuvuuteen ja turvattomaan kiintymyssuhdemalliin. Kun tiedostan nuo asiat, osaan suhtautua myös omiin tunteisiini rationaalisemmin, enkä vain ajelehdi niiden armoilla vuodesta toiseen. Ne tunteet eivät ole "rakkautta" sitä toista kohtaan, vaan kumpuavat omista psykologisista ongelmista.
Yksipuolisen rakkauden kanssa pitää tehdä töitä, että se vähitellen haalistuu mielessä. Muiden ihmisten tapaaminenkin auttaa kyllä, kunhan osaa lähestyä avoimin mielin. Itse tapasin hyvän ihmisen, jonka kanssa oli mahdollista rakentaa molemminpuoliseen rakkauteen perustuva parisuhde. Enää tuo entinen "rakkaus" on pieni kipeä kohta sydämessä, joka joskus muistuttaa olemassaolostaan, mutta ei määrää mitä tunnen ja koen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Niin ja nyt sitten vaan kaljaostoksille itsesääliin. Onhan sinulla hyvä syy.
Vaihtoehtoisesti Sinulla on hyvä syy pitää itsestäsi hyvää huolta.
... koska olet kokemuksesi perusteella saanut mahdollisuuden ymmärtää, että voit rakastaa. Ja, että on hyvä syy uskoa, että on se sinulle just hyvä tyyppi olemassa, jossa kumpikin rakastaa ja haluaa olla ja kehittyä yhdessä.
Ole utelias.
En koe itsesääliä, enemmänkin olen pettynyt itseeni koska tiedän että olisin voinut olla parempi kumppani. Turhaudun itseeni ja siihen, että uutta yritystä ei ole mahdollista saada. Otan sen myös opetuksena, joka ei unohdu.
On minulla senkin jälkeen ollut suhde ja pienempiä virityksiä ja ahdistus on toki väistynyt kun on saanut iloa uudesta ihmisestä. Mutta eron jälkeen mieli palaa aina siihen yhteen.
Kun tämä korona tästä väistyy, niin yritän toki vielä löytää jotain. Kuka tietää, vaikka löytyisi parasta ikinä. En minä niin paha tyyppi ole, ettenkö sellaista ansaitsisi.
Minun erostani on jo 40 vuotta ja silti rakastan yhä sitä miestä. Meillä on myös yhteinen lapsi. Hän asuu ulkomailla, mutta puhumme lähes viikottain skypessä ja viihdymme yhä keskenämme. yhteinen arki ei vain sujunut. Olen seurustellut ja ollut jopa naimisissa hänen jälkeensä ja kokoajan rakastanut myös häntä. Keneltäkään se ei ole poi niin kuin joku täällä totesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. On lisäksi ahdistava tunne, että hän oli paras nainen jota elämässäni tulen saamaan, tästä se on pelkkää alamäkeä.
Jaa-a. Hyvin sanottu.
Kysyisin sinulta, että milloin meinaat ruveta itse ottamaan vastuun omasta elämästäsi?
Helppo heittäytyä pulkkaan.
Ja aapee. Miksi haluat rakastaa, jos sinua ei rakasteta?
Tuohan on ihan idolirakkkautta.
Olisi mahdollisuus kasvaa sellaiseen suhteeseen, jossa rakastaa kummatkin.Jos päätät valita tuon, että rakastat haavekuvaa, niin sehän on sinun valintasi. Ei siitä muut kärsi. Saa haavekuvia olla.
Toisaalta, jos haluat rakkaussuhdetta, niin siinä olisi hyvä
Olla tässä hetkessä eikä menneessä. Varmaan hyvä sitten miettiä, että mitä haluat itse.Psykologia suosittelen. Ja lue Seksuaalisuuden portaat- teoria. Olet jumahtanut.
Miten muka en ota vastuuta omasta elämästäni? Eihän sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että tunnepuoli junnaa tietyssä ihmisessä. Se ei ole järjen komenneltavissa.
Kyllä noihin voi jumittua epäterveellä tavalla - kokemusta on. Minäkin haikailin liian pitkään yksipuolisen rakkauteni perään. Ainakin itsellä tuossa on taustalla taipumusta läheisriippuvuuteen ja turvattomaan kiintymyssuhdemalliin. Kun tiedostan nuo asiat, osaan suhtautua myös omiin tunteisiini rationaalisemmin, enkä vain ajelehdi niiden armoilla vuodesta toiseen. Ne tunteet eivät ole "rakkautta" sitä toista kohtaan, vaan kumpuavat omista psykologisista ongelmista.
Yksipuolisen rakkauden kanssa pitää tehdä töitä, että se vähitellen haalistuu mielessä. Muiden ihmisten tapaaminenkin auttaa kyllä, kunhan osaa lähestyä avoimin mielin. Itse tapasin hyvän ihmisen, jonka kanssa oli mahdollista rakentaa molemminpuoliseen rakkauteen perustuva parisuhde. Enää tuo entinen "rakkaus" on pieni kipeä kohta sydämessä, joka joskus muistuttaa olemassaolostaan, mutta ei määrää mitä tunnen ja koen.
No ei tälläinen varmaan pitkittyessään hyvää tee, se on selvää. Mutta ei kai tässä muutakaan voi kuin jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti. Tapani käsitellä asiaa on ollut poistaa elämästäni kaikki hänestä muistuttava, en tiedä onko se sitten väärä tapa. Minulla ei ole kyse läheisriippuvuudesta ainakaan, olen päinvastoin äärimmäisen itsellinen ja yksin viihtyvä tyyppi. Yleensä en tunne tarvitsevani muita ihmisiä kovinkaan voimakkaasti, mutta joku koukku tähän yhteen naiseen on sitten jäänyt.
Olen minäkin sen huomannut, että jos tulee uutta rakastumista niin se peittää vanhan alleen. Pitää siis löytää sellaista ja vielä sitä kestävää sorttia.
Alue: Aihe vapaa
Sama .hirveetä se on, muuta en ehdi sanoa