Lapsi olisi tervetullut. Mikä sen saannissa kuitenkin yllätti?

Minut yllätti se, kuinka älyttömän ihanaa niiden pikkuihmisten kanssa eläminen olikaan. Uusien asioiden opettaminen, käytöstapojen opettaminen, miten oppivat toimimaan yhdessä. Lomiin ja reissuihin tulikin satsattua paljon, että saatiin yhdessäkin oppia paljon uutta.

Vierailija kirjoitti:

Helppous, se että elämässä niin kovin vähän muuttui. Kun aina oli ympärillä hoettu, että kaikki muuttuu, mikään ei säily, nauti nyt elämästä, kun ei ole lapsia. Ja sitten se lapsi nukkui ja söi, minulla oli enemmän vapaata aikaa kuin lomilla yleensä. Jotain tehdäkseni suoritin avoimen yliopiston kursseja.

Sama minulla. Ei minulla koskaan ole ollut ongelmia lasten kanssa. Aikuisten kanssa ne hankaluudet tulee. Pienillä lapsilla on helppoa. Sen kuin vaan tyhjensi lelukorin lattialle, niin lapset alkoi leikkimään itsekseen. Se on ihan itsestä kiinni, miten suhtautuu. Pitääkö kaikki olla täsmälleen tiptop ja pedagogisesti oikein? Vai ottaako vähän rennommin ja antaa lasten leikkiä siten kuin itse haluavat? Isänä usein ihmettelin, miksi naiset stressaavat aivan mahdottomasti niiden lasten kanssa. Kielletään asioita koko ajan ja puututaan lasten leikkeihin jatkuvasti. Totta kai se on aikuisellekin rasittavaa, kun koko ajan hyysää lasten perässä. Itse tein usein niin, että leikkipuistossa annoin lasten tehdä mitä huvittaa ja itse luin esim. kirjaa penkillä. En ohjannut heidän leikkejä enkä alituiseen opastanut, ohjannut, kieltänyt, varoittanut, huolestunut, kysellyt ja ylipäätään hössöttänyt mistään. Lapset ovat omatoimisia, jos heidän antaa olla omatoimisia.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ollaan vastaavassa tilanteessa kuin ap, ehkäisyn käyttö lopetetaan toukokuussa. Ikää löytyy jo reippaasti yli 30v ja sekin huolettaa. Tunnen olevani kaikinpuolin valmis äidiksi, mutta silti pelottaa etten tiedä yhtään mihin olen mahdollisesti ryhtymässä. En usko, että katuisin koskaan lapsen saamista, mutta sitäkin pelkään.

Aivan turhaan pelkäät. Mikä siinä on, että naiset ottaa niin hirveän vakavasti maailman luonnollisimman asian? Lasten kanssa on helppoa. Ruokaa sisään yläpäästä ja kakkaa ulos alapäästä. Näiden toimintojen välillä leikitään tai nukutaan. Tällä tavalla menee ensimmäiset pari kolme vuotta.

t.isä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ollaan vastaavassa tilanteessa kuin ap, ehkäisyn käyttö

lopetetaan toukokuussa. Ikää löytyy jo reippaasti yli 30v ja sekin huolettaa. Tunnen olevani kaikinpuolin valmis äidiksi, mutta silti pelottaa etten tiedä yhtään mihin olen mahdollisesti ryhtymässä. En usko, että katuisin koskaan lapsen saamista, mutta sitäkin pelkään.

Aivan turhaan pelkäät. Mikä siinä on, että naiset ottaa niin hirveän vakavasti maailman luonnollisimman asian? Lasten kanssa on helppoa. Ruokaa sisään yläpäästä ja kakkaa ulos alapäästä. Näiden toimintojen välillä leikitään tai nukutaan. Tällä tavalla menee ensimmäiset pari kolme vuotta.

t.isä

Väitän, että jotenkin kovin paljon on tuotu liikaa lähivuosina esiin sitä, kuinka lapsiperhe-elämä on kiireistä ja ylidramatisoitu lapsen vaikutusta aikuisen elämään, erityisesti negatiivispainotteisesti. Nykyajan yksilökeskeisyyden aikana ei ole enää yhtä vahvaa sosiaalista normia perheen perustamiseksi, vaan päätös tästä on hyvin henkilökohtainen ja päätöstä pohditaan pitkään. Näiden asioiden vuoksi asia lienee huolettavan helpommin kuin aikaisemmin, kun lasten yrittäminen on ollut se ylivoimainen oletus ja sitä ei ehkä ole sen enempää mietitty. En kyllä sinänsä näe tätä naisten tai miesten asiana, koska on myös aika paljon miehiä, jotka lykkäävät lasten yrittämistä erinäisistä syistä, vaikka vakaa parisuhde jo löytyisikin.

Ohis, eri

Noh...

Ensinnäkin se, että kun oli varautunut ihan kamalasti kaikkeen kauhuun ja valvomiseen ja kaikkeen, niin voipi olla, ettei sellaista olekaan ollenkaan. Ja toisaalta voi olla että on.

Esikoisen kanssa kun tultiin laitokselta kotiin, oltiin varauduttu siihen, että koko ajan on jotain hässäkkää ja vauva vaatii jotain. No sehän nukkui. Lähdettiin sitten vuokraamaan leffoja, että olisi tekemistä :D Kyllähän lapsi heräili öisin paljonkin, mutta ei tarvinnut kuin se tissi suuhun, niin unet jatkui taas. Öisin saa kyllä itselleen puuhaa, jos alkaa vaihdella vaippoja sun muuta turhaa. Tai sitten voi nukkua ja pitää sitä vauvaakin nukkumismoodissa, vaikka se valvoisikin. TOki asia erikseen, jos vauvalla on kipuja tms. siihen ei tietty auta vain pötköttely ja hyssyttely.

Se yllätti, miten kivoja ja hyvää seuraa jo ihan pienet lapset voi olla. Mä muistan ajatelleeni ollessani 1-vuotiaan esikoiseni kanssa kahdestaan ravintolassa syömässä, että kuinkahan moni voi sanoa, että tämä on oikeasti kivaa, ja seura hyvää. Mä pystyin, lapsi oli iloinen, seurallinen, mutta ei riehuva ruoanheittelijä.

Tuli toinenkin lapsi, taas suht rauhallinen ja kiltti. Olin varma, että olen vaan niin hiton erinomainen kasvattaja, että lapseni ovat kuin oppikirjasta.

Sitten tuli kolmas lapsi. Hieman erilainen. Lähti juoksemaan 10 kk ikäisenä. JO maata kohti laskiessa jalat alkoi viuhtoa, kun osuivat maahan, juoksi pari metriä, kaapaisi maasta suuhun ihan mitä vaan, ja nieli ne. Keinuun kun laittoi, ja antoi vauhtia, niin jo keinun palatessa seisoi siinä ja yritti olla pitämättä kiinni.

Yritti hypätä parvekkeelta, poltti itsensä grillissä, söi legoja, hämähäkkejä, liituja... aina oli ylläreitä vaipassa. Kun olin suihkussa, kuulin kun ovi kävi, ja ei muuta kuin pyyhe päällä perään, kun nappula juoksee alasti pakoon minkä jaloistaan pääsee...

Joo, kolmannella on ADHD. Tuonut aika paljon väriä meidän elämäämme. Jos lasten syntymäjärjestys olisi ollut toinen, meillä ei välttämättä olisi kolmea lasta. Mutta kyllähän karisi itseltä ne kuvitelmat, että lapset olisi just sellaisia, miten ne kasvattaa.  Toki siis tärkeimmät asiat voi ja pitää kasvattaa, eli empatiakyky, peruskäytöstavat jne. Mutta esim. se, miten vilkas tai äänekäs tms. lapsi on, niin joissain tapauksissa sille ei vaan voi mitään, ellei sitten halua lastaan murskata.

Mun lapset on jo isoja. Ja sekin, jonka kanssa lapsena oli välillä vähän epätoivoista, onkin osoittautunut omalla alallaan melkoisen lahjakkaaksi. 

Ja se mikä on yllättänyt, on ajan kuluminen. Sanotaan että se menee niiin nopeaan... no eihän sitä silloin oikeasti tajua, kun lapset on pieniä. Että ne hetket on niin arvokkaita ja ainutkertaisia. Nyt kun jo toka lapsi on lähdössä armeijaan, sitä vaan toivoo, että edes hetkeksi pääsisi taas elämään sitä aikaa, kun he olivat pieniä. Kun nyt siitä osaisi niiin nauttia.

Lapset on parasta elämässä. Ja kun ne kasvaa, jos ne kasvattaa hyviksi tyypeiksi, niin niistä on koko elämän ajalle mahtavaa seuraa.