Miksi jotkut ei tunnu ymmärtävän, että adoptoidut lapset pitää vanhempiaan niinä ns. oikeina vanhempinaan, ei biologisia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, luulisi aikuisten ainakin ymmärtävän eikä muistuttaa tosta asiasta mistä ei ole mitään hyötyä edes.

Siis nämä aikuiset nimenomaa ovat olleet niitä huomauttelijoita. Lapsille sen sijaan asia tuntui aina olevan ihan ok kertaselityksellä.

Huomauttelijat nykyään ikäluokkaa 70-80+?

Mmm, aika sama kokemus. Kutsun isäkseni isäpuolta, joka adoptoi minut ollessani 3v. ja biologinen isä oli narsistinen kusipää. Yksi kaveri joka aina riiteli oman isäpuolensa kanssa ja kantoi tälle kaunaa vanhempiensa erosta jaksoi aina myös muistuttaa minua siitä, miten isäni ei ole biologinen isäni. Onneksi se kaverisuhde jäi lukion jälkeen.

Minulla oli koulutoveri, joka oli adoptoitu vauvana perheeseensä. Joskus aikuisena tuli asiasta jotain puhetta ja hän kysyi, tiesinkö silloin kouluaikaan, että hän oli adoptoitu, kun en koskaan ilmaissut sitä. Kerroin, että sain tietää asian jo alaluokilla, mutta minulle ei asialla ollut sen suurempaa merkitystä. Hän oli pelkästään hyvä kaveri. Hän ei muuten tiennyt biologisista juuristaan mitään, eivät todennäköisesti hänen vanhempansakaan. Vasta keski-ikäisenä hän sai tietää äitinsä nimen ja missä tämä oli asunut, kun äidin sisar kuoli ja jätti kaverilleni perintöä. Äidiltä ei ollut jäänyt mitään jaettavaa hänen kuollessaan. Äidin hän siis sai tietää, mutta isästä ei ollut kenelläkään mitään tietoa.

Noista asiattomista aikuisten kommenteista tulee mieleeni yksi itseäni koskeva. Olen ns. uusperheen lapsi. Kun toinenkin vanhemmistani oli kuollut, niin joku kaukaisempi tuttava oli kysynyt serkultani, että eikös siinä perheessä ollut jonkunlainen kasvattilapsikin minua tarkoittaen. Kun se kerrottiin minulle (miksi muuten?), riipaisi se uskomattoman syvältä. En olisi etukäteen voinut kuvitellakaan, miten paljon se koski, kun joku minulle täysin tuntematon ihminen laukoo tuollaisia julki. Se oli yllättävää siinäkin mielessä, että olin silloin jo ylemmässä keski-iässä ja saanut kuulla yhtä ja toista itsestäni ja muistakin. Mutta kaikilla ei vain tunnu olevan sitä sydämen sivistystä. Annettakoon heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Eikös adoptiolapsi ole perheessään ihan samassa asemassa kuin biologiset lapset? Ja eikö adoptiossa menetä perintöoikeuden biologisiin vanhempiin?

Miksi toiset ihmiset kuvittelevat, että niillä on oikeus päättää, miksi kuka ketäkin perheessään kutsuu?

Vierailija kirjoitti:

 Myöhäisteini-iässä minulle selvisi sanoisin puolivahingossa biologisten vanhempieni taustat ja henkilöllisyys. Biologinen äiti oli ihan ns. perustyyppi, mutta biologinen isä oli rikollinen, jonka tekemisistä on uutisoitu useampaan kertaan. Pakko sanoa, että olisin mieluusti voinut elää edelleen ilman tätä tietoa ja olin paljon onnellisempi elämässäni, kun en tiennyt tästä aiheesta mitään. Tämän asian selviämisen jälkeen sain aika pahat identiteettikriisit ja kärsin ahdistuksesta. Aluksi tuntui, että en voisi edes elää sen asian kanssa. Nyt parikymppisenä olen tämän noin kymmenen vuoden ajan yrittänyt rakentaa itseäni uudestaan, huolimatta siitä mitä nyt tiedän taustastani. Nyt lähempänä kolmeakymppiä alkaa tuntua, että elämä alkaa vähitellen olle jokseenkin ok. Suurena tukena tässä kaikessa on ollut vanhempani ja sisarukseni. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että olisin ollut paljon onnellisempi tietämättä biologisista vanhemmista yhtään mitään.

Niin, joskus biologisten vanhempien tuntemisesta on vain haittaa. Siksi on erittäin kummallista, miten vahvasti monelta taholta toitotetaan biologisten vanhempien tärkeyttä myös adoptoiduille.