Lue keskustelun säännöt.
Vääriä käsityksiä eroamisesta lapsiperheissä
01.04.2021 |
Jo pidemmän aikaa on ollut silmiinpistävän korostuneesti esillä pari väärää käsitystä, joita huolestuttavan monella nykyvanhemmalla on. Vastakkaisia mielipiteitä ei suvaita, eikä lasten tilanteesta puhumista katsota hyvällä, mutta tahdon silti yrittää, jos edes yhdelle vanhemmalle tulisi mieleen miettiä eroa vielä kerran.
1. LAPSI ON ONNELLINEN, JOS VANHEMMAT OVAT ONNELLISIA
Olisi niin mahtavaa, jos tämä olisi totta. Mutta luonnollisestikaan tämä ei pidä paikkaansa. On itse asiassa melko narsistista kuvitella, että kunhan perheessä jahtaa omia unelmiaan ja täyttää omia tarpeitaan, se riittää tekemään myös kaikki muut perheenjäsenet onnellisiksi.
Tämä lausahdus on kaksiteräinen miekka, mutta monet itsekeskeiset nykyvanhemmat ovat omineet tämän omaksi puolustuksekseen milloin mihinkin tilanteeseen. Isä jättää perheen ja lähtee bilettämään teini-ikäisen nyksän kanssa, koska hei, jos vanhempi on onnellinen niin lapsikin on onnellinen! Äiti harrastaa 5 päivää viikossa ja skumppailee kavereiden kanssa viikonloput ja lapset ovat tarhassa 12h/vrk ja viikonloput mummolassa, koska hyvinvoivalla ja onnellisella äidillä on onnelliset lapset.
Todellisuudessa tämä lausahdus pätee vain niihin tervepäisiin ja perhekeskeisiin aikuisiin, jotka löytävät onnen yleensä arjesta ja perheestä. Kaikki muu onnellisuuden tavoittelu ja itsensä etsiminen on todella usein suoraan pois puolison ja lasten onnesta.
Ja yhden onni ei ole toiselta pois? Samaa käsittämätöntä itsekeskeistä sontaa, jolla yritetään perustella omaa narsismia.
2. PAREMPI KAKSI ONNELLISTA JA TASAPAINOISTA VANHEMPAA ERILLÄÄN, KUIN JATKUVAA RIITELYÄ YHTEISEN KATON ALLA.
Tämäkin on sitä kaunista satua, jolla yritetään hiljentää kirkuvaa omaatuntoa. Todellisuus on toinen; hyvin harvassa perheessä tilanne on sellainen, että ennen eroa kotona riidellään koko ajan ja kaikkien on paha olla, ja eron jälkeen taas ollaan parhaita kavereita, lapset kiittävät vanhempia erosta, asiat rullaavat ja linnut laulavat. (Tässä kohtaa tulee lauma mammoja todistamaan, miten heillä meni juuri näin ja muuta väittävät ovat katkeria akkoja.)
Todellisuudessa hyvin monissa perheissä, joissa suhde on väljähtänyt, ei juurikaan riidellä, vaan korkeintaan nahistellaan välillä jostain mitättömästä. Elämä on itse asiassa hyvinkin seesteistä, joskin usein tylsää rutiinia. Vaikka tuntuu kuinka pahalta uskoa, niin tämä on se lapsille paras ja turvallisin kasvuympäristö. Elämän ei kuulukaan olla jatkuvaa ilotulitusta ja ravintolaillallisia. Onnellisimmat ja tervepäisimmät lapset eivät tule perheistä, joissa vanhemmat "elävät omaa ainokaista elämäänsä ja ovat onnellisia". Ne tulevat juuri niistä tavallisen tylsistä perheistä, joissa vanhemmat ovat yhdessä ja ärsyyntyvät viikonloppuna, kun toinen unohti tuoda appelsiineja kaupasta.
Ja ero hyvin harvoin tuottaa kahta onnellista ja tasapainoista vanhempaa! Kun yksi vanhempi lähtee tavoittelemaan onneaan muualta kuin perheestään, jää jäljelle usein hyvin surullinen ja murtunut toinen puoliso ja hämmentyneet ja peloissaan olevat lapset, jotka usein joko jäävät keskellä tapaamis- ja elatusriitoja, tai sitten tulevat pitkiksi ajoiksi hylätyksi sen "onnellisen" vanhemman puolelta.
Lapsen etu on aika yksiselitteisesti ydinperhe, mikäli perheessä ei ole vakavia ongelmia, kuten päihdeongelmia, väkivaltaa tai pettämistä. Tätä eivät omasta onnestaan haaveilevat eroajat halua kuulla, mutta totuutta se ei muuta.
Kommentit (53)
Avioliittoni oli kamala. Ei riitoja, mutta puhumattomuutta ja jonkinlaista narsismia. Pilkkaa ja kaikenlaista tiedon pimittämistä. Ahdistavaa oloa. Esikoinen oli tuolloin 16v ja kysyi kaksi kertaa miksi ette eroa. Muutaman kuukauden kuluttua erottiin. Tuolle esikoiselle asia oli järkytys, mutta kaikesta on toivottu.
En usko, että lapsilla olisi mikään paremmin, jos olisin jäänyt avioliittoon. En jaksaisi panostaa lapsiin mitenkään eikä olisi rahaakaan, kun ydinperheessä maksoin kaiken. Kulut oli isommat kuin nyt eronneena. Olisin surullinen.
Isä ei ollut isänä lapsille ydinperheessä. Ei tosin ole nyt eron jälkeenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja mies erosimme keväällä 10v suhteesta, kaksi alle kouluikäistä lasta. Riitely loppui seinään kun ei tarvinnut hakea parisuhdeviboja, eihän suhde ollut aikoihin parisuhde. Asumme siis toistaiseksi samassa taloudessa eivätkä lapset vielä tiedä erosta (joku voi kysyä, mikä ero se sellainen on missä kukaan ei muuta mutta toistaiseksi tämä toimii), ihanan yksinkertaista kun yhdessä asunnossa pyöritetään yhtä tiskikonetta, etsitään lasten lenkkareita ja yhteen kalenteriin merkitään harrastuksia.
Molemmilla on uusi tapailusuhde ja hoidamme asioita hyvässä hengessä. Tämä toimii meille, mutta lähipiiri on ehkä syystäkin pitänyt ratkaisua erikoisena.
Sekoitat kaksi eri asiaa: 1) eroon johtaneet syyt ja 2) selitykset ulkopuolisille. Puhut näistä selityksistä ulkopuolisille. Useimmiten erotaan hyvistä syistä. Eikä niitä syitä eritellä ulkopuoliselle tarkasti vaan kuitataan jollakin yleispätevällä lauseella.
Jos miettii jo eroa, siihenkin on jokin syy eikö vain? Onnellisen ihmisen ei tarvitse miettiä eroa. Toki voi lasten vuoksi uhrata mitä vain, mutta ei sitten kannata katkeroitua vanhana, kuten esimerkiksi äitini. Kuulen tästä jokaisessa puhelussa, kuinka hänen olisi pitänyt erota jo 30-vuotta sitten ja että se on minun syyni. Hyvittelen tätä nyt sitteen vissiin loppuelämäni, että äitini ei eronnut minun onnellisuuteni vuoksi ? Ok, kuka on nyt sitten se onnellinen tässä. Mulle oli ihan sama vaikka olisivat eronneet. Sen verran tylsä ilmapiiri oli koko lapsuuden, että olisi varmaan ollut helpotus kun olisivat eronneet, äiti olisi löytänyt onnen ja ollut itsekin onnellinen, eikä nyt syyttäisi minua. Että sellainen tarina.
Ensinnäkin ap. Et ole ollenkaan perillä siitä miten hyvä olo saavutetaan. Eroon ei aja olotila, meillä ainakin loppui seksi ja lähdin. Lapsilla oli ja on edelleen hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sekoitat kaksi eri asiaa: 1) eroon johtaneet syyt ja 2) selitykset ulkopuolisille. Puhut näistä selityksistä ulkopuolisille. Useimmiten erotaan hyvistä syistä. Eikä niitä syitä eritellä ulkopuoliselle tarkasti vaan kuitataan jollakin yleispätevällä lauseella.
Kyllä olen suoraan sanonut että en saanut seksiä, petin ja lähdin... Hoidin ja hoidettiin kuitenkin loppuun asti lapset ja koti erittäin hyvin.
Mutta millaisen parisuhteen mallin lapsi saa, jos vanhemmat pitävät ydinperhettä pystyssä hampaat irvessä, ilman välittävää ja rakastavaa yhdessä olemista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sekoitat kaksi eri asiaa: 1) eroon johtaneet syyt ja 2) selitykset ulkopuolisille. Puhut näistä selityksistä ulkopuolisille. Useimmiten erotaan hyvistä syistä. Eikä niitä syitä eritellä ulkopuoliselle tarkasti vaan kuitataan jollakin yleispätevällä lauseella.
Kyllä olen suoraan sanonut että en saanut seksiä, petin ja lähdin... Hoidin ja hoidettiin kuitenkin loppuun asti lapset ja koti erittäin hyvin.
Mitä tässä tapauksessa tuo lasten ja kodin hyvin hoitaminen edes tarkoittaa..?
Se on pelkkä ulkoaopittu tyhjä lause, jolla yritetään sokerikuorruttaa omaa itsekeskeistä käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta millaisen parisuhteen mallin lapsi saa, jos vanhemmat pitävät ydinperhettä pystyssä hampaat irvessä, ilman välittävää ja rakastavaa yhdessä olemista?
Millaisen parisuhteen (ja ihmisyyden) mallin lapsi saa, jos toinen tai molemmat vanhemmat näyttävät, että mikäli kaikki ei mene 100% kuten Minä haluan, on tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa; perheen rikkominen tai elämän tekeminen h*lvetilliseksi kaikille perheenjäsenille?
Ehkä kannattaisi ennemmin opettaa, että elämässä tulee aina vaikeita kohtia, ärsytystä ja riitaa, mutta niistä pääsee yli ja ne voi selvittää, kunhan molemmat niin päättävät? Että mikään pakko ei ole lopettaa yhteisiä tekemisiä eikä jatkaa riitaa eikä kohdella toisia huonosti, vaan että asioita voi käsitellä, riitoja voi sopia, kompromisseja voi tehdä ja ammattiapua voi hakea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta millaisen parisuhteen mallin lapsi saa, jos vanhemmat pitävät ydinperhettä pystyssä hampaat irvessä, ilman välittävää ja rakastavaa yhdessä olemista?
Millaisen parisuhteen (ja ihmisyyden) mallin lapsi saa, jos toinen tai molemmat vanhemmat näyttävät, että mikäli kaikki ei mene 100% kuten Minä haluan, on tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa; perheen rikkominen tai elämän tekeminen h*lvetilliseksi kaikille perheenjäsenille?
Ehkä kannattaisi ennemmin opettaa, että elämässä tulee aina vaikeita kohtia, ärsytystä ja riitaa, mutta niistä pääsee yli ja ne voi selvittää, kunhan molemmat niin päättävät? Että mikään pakko ei ole lopettaa yhteisiä tekemisiä eikä jatkaa riitaa eikä kohdella toisia huonosti, vaan että asioita voi käsitellä, riitoja voi sopia, kompromisseja voi tehdä ja ammattiapua voi hakea?
Eroperheen lapsena opetan omille lapsille, että mikään parisuhde ei ole itseisarvo, jonka säilyttäminen olisi tärkeämpää kuin perheenjäsenten hyvinvointi.
Jos vanhempani olisivat eronneet aiemmin, olisimme me lapset säästyneet paljolta. Eli lasten takia ei kannata jatkaa surkeaa suhdetta, siinä kärsivät kaikki.
Oli lapsuuden suurin trauma kun vanhemmat erosivat. Ei sitä lapsen aivot voineet käsittää, että rakkaus loppuu tosta noin vaan. Mutsilla oli uus ja isä jäi kotiin itkemään.
Se oli ihan yhtä helvettiä lapsen silmin katsottuna. Mikään ei viitannut siihen että nyt kamat kasaan ja moi.
Itse vertailen aina lapsena kokemaani seksuaalista väkivallantekoa, josta jouduin jopa sairaalaan sekä eroa. Ero oli pahempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmetyttää se kuinka aina, kun joku puhuu juuri aloituksen aiheesta niin paikalle ryntää ihmisiä kertomaan kuinka juuri heidän tapauksessaan oli parempi erota eikä saa olla mustavalkoinen.
Mutta eihän aloittaja ollut mustavalkoinen vaan aloituksessakin myönnettiin, että jossain tapauksessa ero on parempi ratkaisu. Esim juuri tilanne, jossa vanhemmat tappelevat jatkuvasti ja lapset joutuvat pelkäämään. Mutta aloittaja toi hyvin esille sen, etteivät kaikki erot johdu aina joistain tosi isoista ongelmista vaan joskus suhde on vain väljähtynyt. Tällaisissa tapauksissa eroa pitäisi harkita tarkkaan.
Kyllä. Lapset sopeutuvat. Tietysti sopeutuvat. Heidän on pakko, koska heiltä ei kysytä. Mutta tekeekö se lapselle hyvää? Monelle lapselle ero on traumaattinen kokemus ja se on asia, joka täytyy saada sanoa ääneen, vaikka se tuntuisi pahalta.
Toimiva ydinperhe on lapsille ensisijainen vaihtoehto. Tämä on tutkittu asia, eikä se muutu miksikään vaikka kuinka kiukuttaisi. Mutta tämä ei silti tarkoita, etteivätkö muutkin vaihtoehdot voi olla ihan hyviä. Ja joissain tapauksissa muut vaihtoehdot ovat parempia kuin ydinperhe, koska kaikissa tapauksissa ei ole tarjolla toimivaa ydinperhettä.
Tämä on hyvä nostaa nyt ylös, kun kesäloman jälkeen ilmeisesti monet perheet hajoavat. Harkitkaa vielä tarkasti!