Lue keskustelun säännöt.
Vääriä käsityksiä eroamisesta lapsiperheissä
01.04.2021 |
Jo pidemmän aikaa on ollut silmiinpistävän korostuneesti esillä pari väärää käsitystä, joita huolestuttavan monella nykyvanhemmalla on. Vastakkaisia mielipiteitä ei suvaita, eikä lasten tilanteesta puhumista katsota hyvällä, mutta tahdon silti yrittää, jos edes yhdelle vanhemmalle tulisi mieleen miettiä eroa vielä kerran.
1. LAPSI ON ONNELLINEN, JOS VANHEMMAT OVAT ONNELLISIA
Olisi niin mahtavaa, jos tämä olisi totta. Mutta luonnollisestikaan tämä ei pidä paikkaansa. On itse asiassa melko narsistista kuvitella, että kunhan perheessä jahtaa omia unelmiaan ja täyttää omia tarpeitaan, se riittää tekemään myös kaikki muut perheenjäsenet onnellisiksi.
Tämä lausahdus on kaksiteräinen miekka, mutta monet itsekeskeiset nykyvanhemmat ovat omineet tämän omaksi puolustuksekseen milloin mihinkin tilanteeseen. Isä jättää perheen ja lähtee bilettämään teini-ikäisen nyksän kanssa, koska hei, jos vanhempi on onnellinen niin lapsikin on onnellinen! Äiti harrastaa 5 päivää viikossa ja skumppailee kavereiden kanssa viikonloput ja lapset ovat tarhassa 12h/vrk ja viikonloput mummolassa, koska hyvinvoivalla ja onnellisella äidillä on onnelliset lapset.
Todellisuudessa tämä lausahdus pätee vain niihin tervepäisiin ja perhekeskeisiin aikuisiin, jotka löytävät onnen yleensä arjesta ja perheestä. Kaikki muu onnellisuuden tavoittelu ja itsensä etsiminen on todella usein suoraan pois puolison ja lasten onnesta.
Ja yhden onni ei ole toiselta pois? Samaa käsittämätöntä itsekeskeistä sontaa, jolla yritetään perustella omaa narsismia.
2. PAREMPI KAKSI ONNELLISTA JA TASAPAINOISTA VANHEMPAA ERILLÄÄN, KUIN JATKUVAA RIITELYÄ YHTEISEN KATON ALLA.
Tämäkin on sitä kaunista satua, jolla yritetään hiljentää kirkuvaa omaatuntoa. Todellisuus on toinen; hyvin harvassa perheessä tilanne on sellainen, että ennen eroa kotona riidellään koko ajan ja kaikkien on paha olla, ja eron jälkeen taas ollaan parhaita kavereita, lapset kiittävät vanhempia erosta, asiat rullaavat ja linnut laulavat. (Tässä kohtaa tulee lauma mammoja todistamaan, miten heillä meni juuri näin ja muuta väittävät ovat katkeria akkoja.)
Todellisuudessa hyvin monissa perheissä, joissa suhde on väljähtänyt, ei juurikaan riidellä, vaan korkeintaan nahistellaan välillä jostain mitättömästä. Elämä on itse asiassa hyvinkin seesteistä, joskin usein tylsää rutiinia. Vaikka tuntuu kuinka pahalta uskoa, niin tämä on se lapsille paras ja turvallisin kasvuympäristö. Elämän ei kuulukaan olla jatkuvaa ilotulitusta ja ravintolaillallisia. Onnellisimmat ja tervepäisimmät lapset eivät tule perheistä, joissa vanhemmat "elävät omaa ainokaista elämäänsä ja ovat onnellisia". Ne tulevat juuri niistä tavallisen tylsistä perheistä, joissa vanhemmat ovat yhdessä ja ärsyyntyvät viikonloppuna, kun toinen unohti tuoda appelsiineja kaupasta.
Ja ero hyvin harvoin tuottaa kahta onnellista ja tasapainoista vanhempaa! Kun yksi vanhempi lähtee tavoittelemaan onneaan muualta kuin perheestään, jää jäljelle usein hyvin surullinen ja murtunut toinen puoliso ja hämmentyneet ja peloissaan olevat lapset, jotka usein joko jäävät keskellä tapaamis- ja elatusriitoja, tai sitten tulevat pitkiksi ajoiksi hylätyksi sen "onnellisen" vanhemman puolelta.
Lapsen etu on aika yksiselitteisesti ydinperhe, mikäli perheessä ei ole vakavia ongelmia, kuten päihdeongelmia, väkivaltaa tai pettämistä. Tätä eivät omasta onnestaan haaveilevat eroajat halua kuulla, mutta totuutta se ei muuta.
Kommentit (53)
Kiva kun saat johonkin oksentaa nämäkin mielipiteet, niin ei tarvitse ihmisten ilmoilla ääneen sanoa. Jatka vaan oman pahan olon levittämistyä muille, sillä se maailma paranee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvää keskustelua. En tiedä, olenko ihan kaikesta samaa mieltä, mutta kyllä noita sietää pohtia. Lisätään tämä:
4 Jos puolison kanssa tulee perustavia ristiriitoja (kontrollointia, mustasukkaisuutta, kaasuvalotusta) jotka saavat huolestumaan voivatko lapset kasvaa turvallisesti ja rauhassa tässä ympäristössä, asia ratkeaa erolla.
Ei ratkea. Aniharvoin kukaan vanhempi on valmis luopumaan lapsistaan, eli eron seuraus on yleensä yhteishuoltajuus ja viikko-viikko-systeemi. Se taas jättää lapset entistä riippuvaisemmiksi kontrolloivasta vanhemmasta.
Vierailija kirjoitti:
Kiva kun saat johonkin oksentaa nämäkin mielipiteet, niin ei tarvitse ihmisten ilmoilla ääneen sanoa. Jatka vaan oman pahan olon levittämistyä muille, sillä se maailma paranee.
Millä tavalla aloittaja tässä oksentaa pahaa oloa ympärilleen? Ovatko kaikki, jotka ajattelevat eri tavalla kuin sinä, huonoja ihmisiä? Onko lapsien edusta ja oikeiksista muistuttaminen väärin?
Onko sinusta siis lapsille hyväksi, että vanhemmat elävät mahdollisimman itsekkäästi ja vapaasti? Sekö on tie parempaan maailmaan?
Miten ap oot päässyt näkemään, miten paljon muiden perheissä riidellään?
Olen monesta asiasta täsmälleen samaa mieltä kuin ap.
Omasta lapsuudenperheestä on myös kokemusta tuosta, että vanhempien suhde väljähti. Ei meillä silti riidelty. Kovin monesta asiasta en ole vanhemmilleni kiitollinen, mutta siitä olen, että jaksoivat venyttää eroa sen yli, että lapset muuttivat pois kotoa. Meidän oli paljon parempi olla väljähtäneessä kodissa kuin kahdessa eri kodissa.
Vanhemmat ovat sittemmin saanut elää omaa elämäänsä, uusien puolisoiden ei tarvitse olla minulle kavereita tai muuta kuin sellaisessa vuorovaikutussuhteessa, että voidaan tavatessamme jutustella niitä näitä.
Pienten lasten vanhemmilla tilanne on tietysti eri, ei eroa voi kymmentä tai viittätoista vuotta lykätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on yksi niistä asioista, mitä nykyaikana ei saa sanoa ääneen. Ettei vaan tule paha mieli kenellekään!
Paitsi ehkä lapsille ja hylätyille puolisoille, mutta kukapa niitä muistaisi? Tärkeintä on olla menevä ja menestyvä!
Varmasti noissakin riippuu sitten paljon siitä , kuinka eronneet vanhemmat hoitavat asioita.
itse olin iloinen, kun kireä ilmapiiri ja riitely loppui ja vanhempani olivat taas hyvissä väleissä. Lapselle tuo riitely oli hyvin pelottavaa ( vaikka mitään fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan ) Molemmille myös meidän lasten hyvinvointi oli tärkein asia eron jälkeenkin.
Mutta tottakai , jos on hyvinvoiva ydinperhe niin mikäpä sen parempi .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites saako omaa aikaa ja nukkua joka toinen viikko?
Asia on juurikin näin. Ydinperhe on lapsille ehdottomasti paras kasvualusta, ellei sitten perheessä ole VAKAVIA ongelmia. Vakaviksi ongelmiksi voidaan lukea vaikka päihdeongelmat tai väkivalta. Lapset eivät mene riitelystäkään rikki, kunhan astioita ei paiskota ja riidat osataan myös sopia. Eikä eläminen ole pelkkää riitaa. Nykyään on vallalla joku sellainen kumma kuvitelma, että elämän pitäisi joka hetki olla niin hemmetin onnellista ja kiiltokuvamaista. Eihän se näin ole. Normaaliin elämään kuuluu se, ettei aina mene kuin Strömsössä. Ei silti tarvitse erota. Ei ihme, että kaikenmaailman identiteettiongelmat nuorilla vain lisääntyvät, koska perheet ovat niin pirstaloituneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 9-vuotias vanhempieni erotessa ja koin sen helpotuksena. Riitelivät eron jälkeenkin paljon, mutta sitä ei tarvinnut olla kuulemassa.
Vierailija kirjoitti:
Asia on juurikin näin. Ydinperhe on lapsille ehdottomasti paras kasvualusta, ellei sitten perheessä ole VAKAVIA ongelmia. Vakaviksi ongelmiksi voidaan lukea vaikka päihdeongelmat tai väkivalta. Lapset eivät mene riitelystäkään rikki, kunhan astioita ei paiskota ja riidat osataan myös sopia. Eikä eläminen ole pelkkää riitaa. Nykyään on vallalla joku sellainen kumma kuvitelma, että elämän pitäisi joka hetki olla niin hemmetin onnellista ja kiiltokuvamaista. Eihän se näin ole. Normaaliin elämään kuuluu se, ettei aina mene kuin Strömsössä. Ei silti tarvitse erota. Ei ihme, että kaikenmaailman identiteettiongelmat nuorilla vain lisääntyvät, koska perheet ovat niin pirstaloituneita.
tottakai riidat ovat osa elämää. Mutta silti on kyllä silti on ihan tutkittu tosiasia, että lapsille vanhempien riidat ovat pelottavia.
On myös ihan turha väittää, että kaikki osaisivat riidellä hillitysti. Fiksut vanhemmat hoitavat riidat ilman lasten läsnäoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset lähes aina toivovat vanhempiensa yhteen paluuta myös eron jälkeen. Ja toivovat kovasti ydinperheen koossa pysymistä. Vaikka syyt eroon olisivat hyvät.
Alkoholismi rikkoi meidän perheen. Onneksi minä olin nuorimpana jo melkein täysi-ikäinen. Tosin äiti oli siinä vaiheessa jo sinnitellyt vuosia kunnes mitta tuli täyteen. Ja eron jälkeen isän alamäki sen kuin kiihtyi ja tuli juuri tätä "onnellisuuden jahtaamista" - jolloin unohti (onneksi jo aikuiset) lapsensa. Ero oli täysin oikea päätös mutta siitä huolimatta unelmoin pitkään että isä saisi itseään niskasta kiinni ja vanhempani päätyisivät takaisin yhteen.
Välit isääni ovat hyvin etäiset nykyään. Sitä se kaikki p*ska saa aikaan. Isällä menee tosi huonosti nykyään ja kaipaisi ehkä omaishoitajaa jossain vaiheessa mutta olen todennut, että minun elämääni ei tuo henkilö pilaa. Yhteiskunta huolehtikoot.
Äidin kanssa meillä on tosi hyvät välit ja hänestä huolehdin loppuun asti.
Ap on oikeassa. Tuntuu siltä, että jokainen enenevässä määrin hakee narsistisesti omaa hyvää juuri sillä hetkellä. Ei ajattele riittävästi perheen kokonaisuutta ja hyvinvointia.
Ihmisistä on tullut kauhean itsekeskeisiä. Mistä tämä mahtaa johtua. Olen itsekin nainen, mutta alkoikohan tämä siitä, että naiset alkoivat saada lähes yhtä hyvän tilin kuin miehet ja tulivat itsenäisiksi. Vapautuivat perheen kahleista.
Ennen kun äidit tekivät matalamman, lyhyen tai ei ollenkaan uraa, olivat sidottuina kotiin ja miehen tuloihin. Tällöin oli aikaa myös hoitaa lapset ja suvun vanhusten asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatteletteki ollenkaan sitä, miten herkkä lapsi saattaa kärsiä siitäkin, että jos mt-ongelmainen puoliso jätetään.
Lapsella on jatkuva hätä, miten se sitten yksin pärjää.
Mun lapsuudessa riideltiin ihan jatkuvasti ja sitä sai oikeasti pelätä. Silloin kun vanhemmat ei riidelleet keskenään, äksyiltiin lapsille ja puhuttiin pahaa toisesta vanhemmasta etenkin minulle, esikoiselle. Ikinä ei tiennyt, kuka on milläkin tuulella tai mitä oli tehnyt, jos joku oli vihainen. Joskus tietenkin tiesi, mutta se että jostain virheestä tai tottelemattomuudesta sai maksaa useamman päivän mykkäkoulukohtelulla, oli kyllä todella rankkaa ja vahingollista. Edelleen 32-vuotiaana odotan kaikissa ihmissuhteissa aina sitä pahinta ja kuvittelen, että minulle ollaan kaikesta pienimmistäkin asioista aivan raivoissaan ja minua inhotaan. Tietenkään näin ei ole, olen sen ihan järjellä päätellyt. Kuitenkaan sitä tunnetasolla tapahtuvaa ynnäämistä ja ahdistusta ja paniikkia en ole oppinut kitkemään pois.
Vanhempani sitten erosivat kun olin 27. Sen jälkeen molemmat ovat löytäneet uudet puolisot, ja ilmeisesti myös mielenterveytensä sopivien kumppaneiden myötä. Aivan kuin molemmat olisivat joutuneet opettelemaan ihmisten kanssa käyttäytymisen alkeet uudelleen. Elämämme on kaikin puolin seesteisempää nykyään kaikkien osalta. Joskus mietin, millaista olisikaan ollut kasvaa sellaisessa ympäristössä ja melkein harmittaa.
Tokihan jos se riitely ei ole jatkuvaa huutamista ja turhautumista ei pureta lapsiin, niin mikäs siinä sitten. Mutta itsekästä on myös ajatella, että lapselle on ydinperhe paras vaihtoehto vaikka hampaat irvessä ja iho vereslihalla. Miettikää minkälaisen perustan rakennatte lapsillenne, ja pystyttekö elämään itsenne kanssa jos/kun lapsestanne kasvaa neuroottinen häkkieläin, joka vielä vuosikymmenten jälkeen niittää teidän riitojenne hedelmiä.
On tässä asiaa... meillä on väljähtynyt suhde miehen kanssa eikä meillä riidellä, välillä nahistellaan jostakin. Elämä on oikeasti hyvin seesteistä ja lapsille hyvää vaikka vanhemmat eivät välttämättä ole onnensa kukkuloilla.
Tuo on myös totta et miksi ajatellaan, että molemmat vanhemmat ovat eron jälkeen heti onnensa kukkuloilla, tasapainoisia ja elämä on yhtä happy happy joy joy... harva eroaa yhteisymmärryksestä vaan yleensä jompikumpi haluaa erota ja jättää toisen. Toinen masentuu, miehet saattaa alkoholisoitua yms, voi mennä PITKÄÄN että molemmat aikuiset voivat oikeasti hyvin eron jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Olin 9-vuotias vanhempieni erotessa ja koin sen helpotuksena. Riitelivät eron jälkeenkin paljon, mutta sitä ei tarvinnut olla kuulemassa.
Olin 7-vuotias vanhempieni erotessa ja koin sen shokkina, jonka aallot nielaisivat koko lapsuuteni ja nuoruuteni pimeään.
Kukaan ei riidellyt missään vaiheessa niin että melapset olisimme sitä noteeranneet. Yllättäin vainilmoitettiin että isä muuttaa kauas pois. Ja siellä sitte rampattiin koko lapsuus, auton/junan ikkunasta tihrustaen, kun muut ikätoverit olivat rauhassa ainoassa kodissaan.
Täysin perseestä!
Meillä myös toivottiin vanhempien eroa riitojen takia. Eivät sitten kuitenkaan eronneet. :(
Vierailija kirjoitti:
Kiva kun saat johonkin oksentaa nämäkin mielipiteet, niin ei tarvitse ihmisten ilmoilla ääneen sanoa. Jatka vaan oman pahan olon levittämistyä muille, sillä se maailma paranee.
Taisi kolahtaa ja lujaa. Onko tullut erottua viimeaikoina? eri kuin ap.
e