Miksi toiset tarhantädit saavat lapset tottelemaan heti mutta toisten puheet kaikuvat kuuroille korville?

Minä kun olin yhdessä ryhmässä sijaisena, en saanut mitään otetta lapsiin. Heti kun jäin yksin lasten kanssa, oli helvetti irti. En vaan osannut.

Mietin aina että miksi lapset eivät tykänneet minusta.

Itse toimin niin että sanon vain tyynesti että mikäli autot ovat vielä levällään kun tulen kärryn kanssa ja minä joudun ne korjaamaan niin minä korjaan ne varastoon. Sen jälkeen ei autoleikkimahdollisuutta enää tässä ryhmässä ole.

Ja teen sen silmää räpäyttämättä. Ei minua varsinaisesti haittaa, vaikka ryhmässä ei olisi ensimmäistäkään lelua.

Vierailija kirjoitti:

Itse toimin niin että sanon vain tyynesti että mikäli autot ovat vielä levällään kun tulen kärryn kanssa ja minä joudun ne korjaamaan niin minä korjaan ne varastoon. Sen jälkeen ei autoleikkimahdollisuutta enää tässä ryhmässä ole.

Ja teen sen silmää räpäyttämättä. Ei minua varsinaisesti haittaa, vaikka ryhmässä ei olisi ensimmäistäkään lelua.

Järkyttävä asenne.

Minä taas en jaksa tapella lasten kanssa asiasta. Jos eivät puhetta usko, olkoot uskomatta. Sitten ei vaan tehdä mitään kivaa. Ollaan vaan. Ja kun kello on kotiinlähdönaika niin heippa, en jää miettimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toimin niin että sanon vain tyynesti että mikäli autot ovat vielä levällään kun tulen kärryn kanssa ja minä joudun ne korjaamaan niin minä korjaan ne varastoon. Sen jälkeen ei autoleikkimahdollisuutta enää tässä ryhmässä ole.

Ja teen sen silmää räpäyttämättä. Ei minua varsinaisesti haittaa, vaikka ryhmässä ei olisi ensimmäistäkään lelua.

Järkyttävä asenne.

Mitä tarkoitat?

Mikä siinä järkyttää?

Johdonmukaisuus sanoissa ja teoissa sekä auktoriteettiaseman pitäminen (ei "alennuta" kaveritasolle).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toimin niin että sanon vain tyynesti että mikäli autot ovat vielä levällään kun tulen kärryn kanssa ja minä joudun ne korjaamaan niin minä korjaan ne varastoon. Sen jälkeen ei autoleikkimahdollisuutta enää tässä ryhmässä ole.

Ja teen sen silmää räpäyttämättä. Ei minua varsinaisesti haittaa, vaikka ryhmässä ei olisi ensimmäistäkään lelua.

Järkyttävä asenne.

Ei, vaan se ainoa oikea. Juuri tällaisia aikuisia lapset uskoo kerrasta ilman, että aikuisen tarvitsee sen enempää hermostua. Piipittävällä aikuisella ei ole auktoriteettia sen enempää kuin naama punaisena turhia uhkauksia ärjyvällä. Sama jatkuu aikuisuudessa: reilua ja luotettavaa pomoa totellaan, kaikkien muiden ohjeille viitataan kintaalla

Oman kokemuksen mukaan vain muutama lapsi ryhmässä ”perseilee” kun aikuinen vaihtuu.

Näihin ei kannata kamalasti paukkuja laittaa muutenkaan, eivät ole niitä penaalin terävimpiä ts.

Vierailija kirjoitti:

Osa päiväkotien aikuisista on, anteeksi vain, rasittavia hössöttäjiä jotka keskittyvät vanhemmille suunnattuun feikkihymyyn ja lapsille lässyttämiseen. Ongelma-aikuisia on itse asiassa kahta tyyppiä: niitä, jotka yrittävät miellyttää eivätkä saa oltua tarpeeksi jämäköitä, koska hyysääväät kullanmuruja ja menevät siihen samaan ansaan kuin osa vanhemmista. Osa taas ei välitä lapsista, ja heille on ihan sama miten ryhmässä käyttäydytään kunhan työaika päättyy ajallaan.

Aikuiset, joilla on terve suhde lapsiin, ovat sensitiivisiä mutta johdonmukaisia. He miettivät jatkuvasti, mitä lapsi voisi kustakin tilanteesta oppia. Haastavissa kasvatustilanteissa he säätelevät äänenpainojaan ja eleitään osoittaakseen lapselle, että asia on vakava ja nyt tulee kuunnella. Kun he antavat ohjeen, he antavat sen selkokielellä, pilkkovat sen osiin ja antavat uuden ohjeen vasta, kun edellinen vaihe on hoidettu. "Tyhjää" puhetta ei ole, vaan kaikkea leimaa johdonmukaisuus. Asiat viedään loppuun asti eikä mitään jätetä roikkumaan. He opettavat lapselle ensin-sitten ja joko-tai -toimintamallin ja ovat aina askeleen edellä. Positiivista palautetta annetaan pienimmästäkin onnistumisesta ja yrittämisestä. Lapset voivat luottaa siihen, että tällainen aikuinen haluaa heidän parastaan ja auttaa heitä oppimaan.

Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

Työvuosia ja kokemusta mulla on takana paljon. Itsetuntemustakin on, joten uskallan sanoa, että ryhmänhallinta on mun vahvuus. Eikä se ole pois yksittäisen lapsen huomioimisesta ja kohtaamisesta.

Tuohon voisi vielä lisätä kyvyn huomata ympärillä tapahtuvat asiat ja muutokset ja nopea reagointi niihin tarvittaessa. Mulla on silmät selässäkin. Silti pystyn keskittymään siihen asiaan tai tilanteeseen, mikä on sillä hetkellä minun vastuullani.

Väittäisin vielä, että oman työn reflektointi on myös älyttömän tärkeää. Mitä paremmin tunnistat arvosi, asenteesi ja työtapasi, sitä enemmän luotat itseesi. Mä tiedän, että pärjään tilanteessa kuin tilanteessa. Totta kai lapset vaistoavat sen ja luottavat minuun. Mä myös sanoitan ääneen, että uskon ja tiedän lasten osaavan. Kuljen rinnalla kaikissa arjen tilanteissa ja tuen lapsen uskoa omaan osaamiseen. Pääsääntöisesti ovat luottamuksen arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toimin niin että sanon vain tyynesti että mikäli autot ovat vielä levällään kun tulen kärryn kanssa ja minä joudun ne korjaamaan niin minä korjaan ne varastoon. Sen jälkeen ei autoleikkimahdollisuutta enää tässä ryhmässä ole.

Ja teen sen silmää räpäyttämättä. Ei minua varsinaisesti haittaa, vaikka ryhmässä ei olisi ensimmäistäkään lelua.

Järkyttävä asenne.

Miten sinä saat lapset tottelemaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa päiväkotien aikuisista on, anteeksi vain, rasittavia hössöttäjiä jotka keskittyvät vanhemmille suunnattuun feikkihymyyn ja lapsille lässyttämiseen. Ongelma-aikuisia on itse asiassa kahta tyyppiä: niitä, jotka yrittävät miellyttää eivätkä saa oltua tarpeeksi jämäköitä, koska hyysääväät kullanmuruja ja menevät siihen samaan ansaan kuin osa vanhemmista. Osa taas ei välitä lapsista, ja heille on ihan sama miten ryhmässä käyttäydytään kunhan työaika päättyy ajallaan.

Aikuiset, joilla on terve suhde lapsiin, ovat sensitiivisiä mutta johdonmukaisia. He miettivät jatkuvasti, mitä lapsi voisi kustakin tilanteesta oppia. Haastavissa kasvatustilanteissa he säätelevät äänenpainojaan ja eleitään osoittaakseen lapselle, että asia on vakava ja nyt tulee kuunnella. Kun he antavat ohjeen, he antavat sen selkokielellä, pilkkovat sen osiin ja antavat uuden ohjeen vasta, kun edellinen vaihe on hoidettu. "Tyhjää" puhetta ei ole, vaan kaikkea leimaa johdonmukaisuus. Asiat viedään loppuun asti eikä mitään jätetä roikkumaan. He opettavat lapselle ensin-sitten ja joko-tai -toimintamallin ja ovat aina askeleen edellä. Positiivista palautetta annetaan pienimmästäkin onnistumisesta ja yrittämisestä. Lapset voivat luottaa siihen, että tällainen aikuinen haluaa heidän parastaan ja auttaa heitä oppimaan.

Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

Työvuosia ja kokemusta mulla on takana paljon. Itsetuntemustakin on, joten uskallan sanoa, että ryhmänhallinta on mun vahvuus. Eikä se ole pois yksittäisen lapsen huomioimisesta ja kohtaamisesta.

Tuohon voisi vielä lisätä kyvyn huomata ympärillä tapahtuvat asiat ja muutokset ja nopea reagointi niihin tarvittaessa. Mulla on silmät selässäkin. Silti pystyn keskittymään siihen asiaan tai tilanteeseen, mikä on sillä hetkellä minun vastuullani.

Väittäisin vielä, että oman työn reflektointi on myös älyttömän tärkeää. Mitä paremmin tunnistat arvosi, asenteesi ja työtapasi, sitä enemmän luotat itseesi. Mä tiedän, että pärjään tilanteessa kuin tilanteessa. Totta kai lapset vaistoavat sen ja luottavat minuun. Mä myös sanoitan ääneen, että uskon ja tiedän lasten osaavan. Kuljen rinnalla kaikissa arjen tilanteissa ja tuen lapsen uskoa omaan osaamiseen. Pääsääntöisesti ovat luottamuksen arvoisia.

Kuulostat kyllä hyvälle päikkyopelle. Nuo hösssöttävät ovat siitäkin pahoja, että vanhemman on vaikea luottaa lasta hössääjän hoitoon. Ja aika usein hössöjen hoidossa sattuukin pieniä ja isojakin onnettomuuksia. Sitten vanhemmalla kiristyy hermo kun aina saman hoitajan valvovien silmien alla sattuu ja tapahtuu. Lapset aistii sen, vaikka vanhemmat eivät mitään sanoisi.

Meillä oli lasten ryhmässä tällainen hössö, mihin vanhemmillakin meni lopulta edellä mainituista syistä hermot. Olen äkkpikainen ja luulin olevani ainoa, mutta hermo hössöön oli tosiaan mennyt kaikilla

Tarhantäti, tarhanopettaja, päikkyope... :D ihania ammattinimikkeitä. Kuka puhuu tarhasta vielä 2020-luvulla? Eikö se sana ole Kekkosen aikaa...

Vierailija kirjoitti:

Tarhantäti, tarhanopettaja, päikkyope... :D ihania ammattinimikkeitä. Kuka puhuu tarhasta vielä 2020-luvulla? Eikö se sana ole Kekkosen aikaa...

Pitäisikö ennemmin sanoa laitostäti tai laitosope?

Sijaisia ei totella siks, et jos on lyhyt sijaisuus niin se ryhmä on tuntematon toisillensa eli aikuinen lapsille, ja lapset aikuiselle. Eipä tietenkään sillon tiedä ryhmästä kaikkea jne, se on ihan perusjuttu.

Ja ei oo kyse tykkäämisen kanssa. Jotkut lapset myös pelkää "pelottavan näkööisiä aikuisia" esim mut on laitettu vaikka kuinka monesti uutena työntekijänä johki nukutukseen siks, että lapsi on alkanu itkee ku on ollu mustahiuksinen toinen aikuinen joka kuulemma pelottavan näköinen. :DDD näin he itse sano mulle.

ja siis myös jos on tosi kaverimainen, nii lapsi voi pitää enempi hauskan pitäjänä ku rajojen asettajana, lapsi voi pitää sillä tavalla.

Meidän lasten päikyssä oli eskariopena ihan valtavan lihava tätsy, joka sai koko porukan kuriin tuosta vain. Lapset tykkäs. 

Vierailija kirjoitti:

Johtuu ainakin osittain luontaisesta auktoriteetista. Toisilla sitä on, toisilla ei. Itse huomasin tämän yläasteella. Meillä oli opettaja, jonka ei tarvinnut muuta kuin kävellä luokkaan ja kaikki olivat hiljaa, kukaan ei sanonut sanaakaan KOSKAAN hänen tunneillan ilman lupaa. Muilla tunneilla sitten riehuttiinkin koko ajan.

Tää on muuten jännä ilmiö. Varmaan kaikilla on ollut joku opettaja, joka mykistää porukan läsnäolollaan eikä kukaan uskalla edes yrittää perseillä. Sitten jotkut joutuu huutamaan eikä häntä silti totella.

Eihän kaikki päiväkotien ammattilaiset edes ole naisia. Onko joku sitten toimiston täti, kaupan täti, yliopiston täti?

Vierailija kirjoitti:

Eihän kaikki päiväkotien ammattilaiset edes ole naisia. Onko joku sitten toimiston täti, kaupan täti, yliopiston täti?

Ainakin kaksi ensimmäistä hyvinkin yleisesti käytössä. Meillä päiväkodissa myös Jari kutsui itseään päiväkodintädiksi. Eikä nyt kyse ollut mistään trans-Jarista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuu ainakin osittain luontaisesta auktoriteetista. Toisilla sitä on, toisilla ei. Itse huomasin tämän yläasteella. Meillä oli opettaja, jonka ei tarvinnut muuta kuin kävellä luokkaan ja kaikki olivat hiljaa, kukaan ei sanonut sanaakaan KOSKAAN hänen tunneillan ilman lupaa. Muilla tunneilla sitten riehuttiinkin koko ajan.

Tää on muuten jännä ilmiö. Varmaan kaikilla on ollut joku opettaja, joka mykistää porukan läsnäolollaan eikä kukaan uskalla edes yrittää perseillä. Sitten jotkut joutuu huutamaan eikä häntä silti totella.

Isäni sanoi usein: "Huuto ei auta, voimaa pitää olla". Voimaa se on henkinen voimakin. Kun sitä on, ei ole tarvetta huutaa. Kun sitä ei ole, huutaa ja siltikään mitään ei tapahdu. Mitä tästä voimme päätellä? Älä huuda, niin hommat hoituu paremmin. 

Se ei oo mikään "leuhkimisen aihe" et kuka saa kuriin helpoiten. Toki siihen omaan kurinpitoon voi panostaa jos kokee sen nro 1 asiana. Esim itse en halua olla mikään jyrä ja suosin ns tunnekasvatusta muutenkin eli huomioidaan tunteet, puhutaan niistä jne. Se toimii paremmin pienryhmissä ku isoissa ryhmissä. :) Myös oma äänenkäyttö - jos on hyvin heleä ja naisellinen ääni, nii eipä se kuulu ees kovin pitkälle. Se varmuus tulee kokemuksen myötä. Ainakin itse olin alussa ihan pihalla yhtälailla kun aina uusissa työpaikoissa kun tulin alalle mutta pian huomasin että olin helposti se jota kutsuttiin äidiksi. :D Enempi kuitenki lempeeks äidiksi kun vihaseksi äidiksi ja sen koenkin omana juttuna. :)

Kasvatusneuvoja voi kuka tahansa antaa ja sillon on hyvät kun on selvät rajat, johdonmukainen, oikeudenmukainen ja tykkää lapsista itse. :) Kyllä lapsillakin on persoonallisuus ja eri lapset tykkää erilaisista aikuisista .