Missä vaiheessa sikiöön kiintyy?

Se on tosi yksilöllistä. Osallahan kestää aikansa kiintyä vastasyntyneeseenkin, eivätkä hekään mitään menetettyjä tapauksia ole. :) Jotkut taas hahmottavat synnytyksen ikään kuin niin korkeana kynnyksenä, että eivät oikein osaa ajatella sitä pidemmälle.

Jos asia kovasti vaivaa, niin kannattaa ottaa puheeksi neuvolassa ja he ohjaavat tarvittaessa psykologille.

Vaikuttaa siltä että miehesi on narsisti. Ero on ainoa ratkaisu.

Loppuraskaudessa kun vauvan oikeasti tuntee, hän liikkuu paljon ja potkii voimakkaasti, silloin alkaa myös ymmärtää että sinussa kasvaa ihan oikea pieni ihminen..

Minulla kiintymys tuli ehkä noin 3-4 viikkoa lapsen syntymän jälkeen. Tätä ennen hoidin lapsen hyvin, mutta kuin olisin töissä tehtaalla. Kun sain lapsen rinnalle, en tuntenut silloinkaan vielä palavaa rakkautta. Olin aivan puulla päähän lyöty, kuoleman väsynyt ja kovissa kivuissa. Nyt lapsi on jo yksi vuotta ja ihana tapaus. Se kiintymys kyllä tulee, älä huoli. Se on vain tabu, jota ei saa sanoa ääneen. Eivät kaikki silittele vatsaansa raskausaikana, lepertele vauvavatsalle ja ole rakkaudenkuplassa saati tunne heti lapsen nähdessään sitä elämän suurinta rakkautta. Ehdit kyllä tuntea sen suunnattoman rakkauden lasta kohtaan myöhemmin, usko pois!

Ei minullakaan ollut mitään kuvitelmia synnytyssalin jälkeen, ei edes silloin kun sieltä lähdin.

Muistan hyvin hetken kun olimme pääseet kotiin, istuin sohvalla nukkuva vauva vieressäni ja ihmettelin mitä nyt.

Muutama ensimmäinen päivä meni kivuissa enkä tuntenut heti suurta rakkautta lastani kohtaan mutta kyllä se sieltä lopulta tuli.

En kyllä kiintynyt lapsiini sikiövaiheessa ja tuo "suunnaton rakkausvaihekin" jäi kokematta. Olen tietenkin rakastanut lapsiani alusta alkaen, mutta enemmän se on ollut huoltapitävää, vastuutakantavaa ja leikkisää laatua. Mitään tunnekuohuja tai rauhaa en lapsistani ole kokenut lukuunottamatta hetkittäisiä iloja tai ärtymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Loppuraskaudessa kun vauvan oikeasti tuntee, hän liikkuu paljon ja potkii voimakkaasti, silloin alkaa myös ymmärtää että sinussa kasvaa ihan oikea pieni ihminen..

Voihan se käydä noinkin.

Mulle oli molemmilla kerroilla järkytys, että sieltä kohdusta oikeasti pullahti ihan oikea ihminen.

Esikoisen odotusaikana rakastin mahaani, itseäni ensisijaisesti. Sitten sen varsinaisen rakkauden (joka ei enää ollut hormonihuuruista pöhinää) tuli siinä 10kk vaiheessa kun tajusin, että tää on aika hyvä tyyppi jonka kanssa viettää hyviä vuosia yhdessä.

Kun sain tietää olevani raskaana, olin seitsemännessä taivaassa! Valtava onni ja kiitollisuus olivat suurimmat tunteet. Kaikki äitiysneuvolat ja lapsen syntymä oli onnen aiheita. Minulla näin. Sain vain tämän yhden ja rakastan häntä edelleen valtavasti.

Mulle tuli ensimmäisessä raskaudessa keskenmeno, joten toisessa en hirveästi tunteillut vaikkakin oli melko varhaisessa vaiheessa se keskenmeno. Muutenkin olen sellainen ihminen, että en tunnetasolla hirveän paljon ennakoi vaan käsittelen asiat sitten kun ne tapahtuu. Esim. lapsen saamisen sitten kun lapsi jo on, en myöhemmissäkään raskauksissa (meillä kolme lasta) ole visioinut lasta kovin tarkkaan enkä edes ehtinyt hirveästi "masuasukkia" ihmetellä tai ajatella erityisen lämmöllä. Kuitenkin, raskaudessa, josta esikoinen syntyi, tuli liikelaskennassa ongelmia ja säikähdin vauvan voivan huonosti. Kyllä mulla tuli parku kun ajoin sairaalaan käyrille ja ultrattavaksi. Siellä paljastui sitten, että kaikki on hyvin, mutten vain kohdun etuseinämässä olevan istukan läpi tuntenut kaikkia liikkeitä. Raskaudessa, josta syntyi kolmas lapsi, tuli noin puolivälissä hematooma eli istukka oli hieman revennyt treeneissä. Itkin peloissani kun lääkäri sanoi, ettei osaa sanoa miten tässä käy, yhtäkkiä pelkäsin todella paljon lapsen menettämistä. Onneksi sekin vuoto loppui itsekseen lepäämällä ja terve lapsi syntyi. Jotenkin lapsiin olin kai alitajuntaisesti kiintynyt vaikka ihan yritin olla etukäteen ajattelemalla ajattelematta millaisia tulisivat olemaan.

Kyllä se joka kerta kun synnyttää on pieni järkytys, että oikeastiko siellä oli tuommoinen elävä ihminen! :D

Jos ei syty tunteet heti synnytyksen jälkeen, kyllä lapsiin ajan kanssa kiintyy. Viimeistään sitten kun alkavat ottamaan enemmän kontaktia ympäröivään maailmaan ja ihmisiin.

Minulla tuli ensi kertaa semmoinen tunne vähän ennen rakenneultraa. Sellainen yhtäkkinen fiilis, että pidetään tämä kävi miten kävi. Se tunne tuli sellaisena voimakkaana vaikka ei oltu missään vaiheessa edes mietitty muuta ja lapsi oli toivottu.

Liikkeet tunsin ekaa kertaa vasta rakenneultran jälkeen ja se on kyllä vahvistanut tunnesidettä. En lauleskele tai lue sikiölle mutta välillä hellästi juttelen, jos potkii kovasti. Mutta en edelleenkään osaa ajatella miltä vauva näyttäisi tai millainen olisi luonteeltaan. Tulee mitä tulee. Uskon, että se kiintymys kasvaa ajan myötä.

Minulla ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei lapsi ole mitenkään erityisen hartaasti toivottu ja odotettu. Raskaus tärppäsi kertalaakista. En osaa tuntea raskaudesta edes kiitollisuutta. Tietysti keskenmeno olisi ikävä asia (vasta tässä raskaudessa olen tavallaan myös surrut aiempia keskenmenojani), mutta en ole silti edes varma haluanko lapsen ylipäätään. Olen ollut vaivainen koko raskauden ajan, joten se on varmastikin omiaan lisäämään negatiivisia tuntemuksia. Ap.

Minä olen myös vähän yli puolivälin. En ole kiintynyt. Miten voisin, kun ei ole oikeen kosketusta siihen? Vauvan potkut ovat hiljattain alkaneet tuntumaan, ja suoraan sanottuna se ei tunnu maagiselta ja ihanalta vaan iljettävältä. Mutta ymmärrän sen osaksi raskautta, ja vauvan täytyy tottakai liikkua kohdussa. Vaikka en tykkää tuntea potkuja, niin on kiva tietää että vauva on elossa ja kaiketi hyvinvoiva.

Luulen, että kiinnyn lapseen vasta sen tultua ulos. Se ei tarkoita, ettenkö välitä siitä. Koen jo olevani äiti. Minä teen päätökset vauvaa ajatellen. Järjestän elämäni hänelle ja myös luovun asioista hänen hyvinvointinsa vuoksi. Ja koska olen tulossa yksin äidiksi, kaikki tämä tuntuu paljon vahvemmin. Olen ihan yksin vastuussa tästä ihmisalusta.

Minä olen viikolla 17 raskaana ja sikiötä ajatellessa on koko ajan vaan hirveä huoli että onko sillä kaikki kunnossa. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin, mutta joka kerta ultrassa pelkään että siellä nähdään kuollut sikiö. Täällä siis ultrataan joka kerta neuvolassa. En osaa vieläkään luottaa että voisin saada tämän lapsen elävänä syliin. Tästä se äidin jatkuva huoli vissiin alkaa :/

Vierailija kirjoitti:

Minulla ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei lapsi ole mitenkään erityisen hartaasti toivottu ja odotettu. Raskaus tärppäsi kertalaakista. En osaa tuntea raskaudesta edes kiitollisuutta. Tietysti keskenmeno olisi ikävä asia (vasta tässä raskaudessa olen tavallaan myös surrut aiempia keskenmenojani), mutta en ole silti edes varma haluanko lapsen ylipäätään. Olen ollut vaivainen koko raskauden ajan, joten se on varmastikin omiaan lisäämään negatiivisia tuntemuksia. Ap.

Varmasti nämä kokemukset vaikuttavat tunteisiisi. Anna itsellesi aikaa ja armoa. Rakkauttakin on erilaista. Toiset hullaantuvat lapsestaan ja toiset suhtautuvat siihen ja kiintyvät rationaalisemmin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kiintynyt lapseensa. Voi olla, että se tunne tulee raskausaikana, synnytyksessä tai voi olla, että se tulee vasta lapsen ollessa isompi.

Jos sinua huolestuttaa tunteesi, niin voit puhua niistä esimerkiksi neuvolassa. Minulta ainakin kyseltiin raskauden puolivälin jälkeen fiiliksiä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen viikolla 17 raskaana ja sikiötä ajatellessa on koko ajan vaan hirveä huoli että onko sillä kaikki kunnossa. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin, mutta joka kerta ultrassa pelkään että siellä nähdään kuollut sikiö. Täällä siis ultrataan joka kerta neuvolassa. En osaa vieläkään luottaa että voisin saada tämän lapsen elävänä syliin. Tästä se äidin jatkuva huoli vissiin alkaa :/

Minulla sama ollut kaikissa viidessä raskaudessa. Ensimmäinen menikin kesken ja sen jälkeen kaikkien neljän lapsen raskauden kohdalla pelkäsin ensin keskenmenoa, ja kun sen pahin vaara oli ohi, pelkäsin ennenaikaista syntymää ja lopuksi kohtukuolemaa tai synnytyksessä kuolemista, enkä uskaltanut kiintyä heihin kuin vasta syliin elävänä saatiani. Sen jälkeen olenkin sitten rakastanut raskausaikojen edestäkin.

Mielestäni ihan järkevää itsensä suojelua, etenkin kun on kokenut sen menetyksen, jonka jälkeen muistaa hyvin, ettei raskautta ja syntymää voi pitää itsestäänselvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei lapsi ole mitenkään erityisen hartaasti toivottu ja odotettu. Raskaus tärppäsi kertalaakista. En osaa tuntea raskaudesta edes kiitollisuutta. Tietysti keskenmeno olisi ikävä asia (vasta tässä raskaudessa olen tavallaan myös surrut aiempia keskenmenojani), mutta en ole silti edes varma haluanko lapsen ylipäätään. Olen ollut vaivainen koko raskauden ajan, joten se on varmastikin omiaan lisäämään negatiivisia tuntemuksia. Ap.

Jos lapsi ei tunnu juuri nyt hyvältä, niin myös isä voi olla yh.

Se on ihan henkilöstä kiinni. Mulle se alkio/sikiö oli mun oma lapsi heti siinä vaiheessa, kun tajusin olevani raskaana. Lapsi on odotettu ja suunniteltu, ja lisäksi olen vielä ihminen, joka kiintyy helposti mihin tahansa.

Mä ihan tahallaan koitan olla turhia kiintymättä, ennen kuin rakenneultra on ohi. Silti siihen vauvaan kyllä väkisinkin kiintyy jo aikaisemmin. Sen huomaa varsinkin silloin, jos joutuu menettämään sen vauvan. Ei sulla ole mitään huolia noussut vauvasta raskauden aikana? Sekin kertoisi, että olet kyllä jo vähän kiintynyt. Mutta normaalia sekin on, ettei raskausaikana vaan osaa vielä kiintyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loppuraskaudessa kun vauvan oikeasti tuntee, hän liikkuu paljon ja potkii voimakkaasti, silloin alkaa myös ymmärtää että sinussa kasvaa ihan oikea pieni ihminen..

 

Voihan se käydä noinkin.

Mulle oli molemmilla kerroilla järkytys, että sieltä kohdusta oikeasti pullahti ihan oikea ihminen.

Esikoisen odotusaikana rakastin mahaani, itseäni ensisijaisesti. Sitten sen varsinaisen rakkauden (joka ei enää ollut hormonihuuruista pöhinää) tuli siinä 10kk vaiheessa kun tajusin, että tää on aika hyvä tyyppi jonka kanssa viettää hyviä vuosia yhdessä.

Vanha keskustelu, mutta pakko tuoda oma näkemys myös esiin.

Minulla siis vastaavanlainen kokemus, kuin tällä kommentoijalla.

Raskausaika oli minulle helppo. Synnytyksen jälkeen, kun vauva tuotiin minulle, en oikeastaan tuntenut mitään. Olin toki helpottunut siitä, että vauva oli terve, mutta mitään rakkaudentulvahdistusta ei tullut.

Ajattelin pitkään, että minussa on varmaan jotain vikaa, kun "vaistot" eivät heti heränneet. Että kaikki muut äidit rakastuvat "ensisilmäyksellä". Ilmeisesti en kuitenkaan ole ainut...

Joka puolelta saa lukea, miten äiti muodostaa kiintymysuhteen vauvaan jo raskausaikana, mutta ei tapahtunut minulle. Enemmän toiminta oli minulle sellaista vastuunottoa, että "näin kuuluu tehdä ja käyttäytyä".

Esimerkiksi synnytyssalissa esitin, että olisin haltioissani vauvasta, vaikka oikeasti olin ihan turta. 

Vielä sairaalassa ja kotonakin katsoin välillä vauvaa ja ihmettelin, että onko tuo tosiaan minun vauva. Tunne oli hämmentävä. 

Vauva vuosi oli todella vaikea (refluksia tai maitoallergiaa, joka jäi diagnosoimatta). Neuvolasta sanottiin vaan, että "ettekö tienneet, että vauvat valvottavat?" ja "koittakaa pärjäillä". 

Aloin kiintyä lapseen oikeasti vasta vuosien mittaan, sitten kun raskas pikkuvauvavaihe oli takanapäin. Koko sen ajan kaipasin takaisin töihin, juomaan edes kahvini rauhassa. Tai edes viiden minuutin torkuille työpaikan vessaan.