Kumpi oikeassa, minä vai äitini?

Antakaapa mielipiteenne seuraavasta tilanteesta:



Sain pienen sylikoiran kun olin 11-v. Koira kiintyi heti paljon äitiini, joka piti sitä paljon sylissä, syötti epäterveellisiä herkkuja ja hemmotteli kuin pikkuvauvaa.



Kun muutin opiskelemaan äiti kyseli hätääntyneenä, että annanko koiran jäädä hänen luokseen asumaan. Lupasin tietysti, koska koira on kiintynyt eniten äitiini, eikä juuri tottele muita. Koira on arvaamaton ja huonosti käyttäytyvä, koska äitini ei antanut kenenkään koskaan komentaa sitä.



Nyt äitini sairastui astmaan. Koira 13 vuotias, terve, mutta tosi huono käytöksinen. Äitini vaatii, että minun on otettava koira meille asumaan ja hoidettava sitä, että hän voi käydä katsomassa koiraa joka päivä, eikä sitä missään nimessä saa lopettaa. Meillä on pieni lapsi ja olen 9 viikolla raskaana (tätä äitini ei tiedä, tosin se ei muuttaisi hänen mielipidettään) Hän ei suostu ymmärtämään, ettei äkkipikaista koiraa voi ottaa lapsiperheeseen.



Hän vetoaa siihen, että koira on minun. minähän sen koiran halusin. Ja tässä äitini on täysin oikeassa, halusin palavasti koiraa kun olin 11 ja olin tosi iloinen kun sellaisen sain.



Äitini syyllistää minua siitä, että olen tappanut koiran, jos en ota sitä meille. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää silloin koiran lopettaminen. Niin äkäistä ja vanhaa koiraa ei voi sijoittaa uudelleen vieraaseen perheeseen.



Heräsikö teille mitään ajatuksia? Kumpi meistä on oikeassa? Onko minun pakko ottaa vastuulleni koira, jonka halusin 11 vuotiaana, mutta joka on ollut 13 vuotta pelkästään äitini koira.



Vituttaa rankasti, kun koira on äidilleni tärkeämpi kuin lapsenlapsen turvallisuus...



Ja ajatuskin siitä, että äitini ramppaisi meillä joka päivä koiraansa paapomassa, huhuh...