Miten hyväksyä se, ettei lapsella ole sukulaisia läsnä elämässä?

Tää voi olla hassu kysymys, mutta kaipaisin tukea.

Missä kohti ootte hyväksyneet sen, että lapsen isovanhemmat/kummit/muut sukulaiset ei tuu olemaan teidän elämässä niin paljon kun toivoit ja luulit tai annettiin olettaa? Missä kohti päästitte irti ja siirsitte pallon toiselle?
Kävittekö jotain keskustelua vai annoitteko vaan olla?

Mä oon kantanut huolta siitä, ettei isovanhemmat ja muut sukulaiset oo tekemisissä meidän lapsen kanssa paljoa mitään. Toki korona on tehnyt osansa, mutta ennen koronaa oli jo sama tilanne. Olin kuvitellut varsinkin miehen äidistä ihan erilaista suhtautumista jo ihan hänen omien puheiden perusteella ja todellisuus on ollut tosi vaikea hyväksyä. Koen myös syyllisyyttä siitä, että koen näin. Eihän kellään ole mitään velvollisuutta ottaa osaa meidän lapsen elämään, mutta silti se surettaa. En kuitenkaan enää jaksaisi odotella, että asiat muuttuu ja olla se rekeä vetävä osapuoli. Tuntuu kuitenkin todella vaikealta ”luovuttaa” ihmisten suhteen ja hyväksyä todellisuus.

Entä kyseleekö teidän lapset kenenkään perään vai ovatko asian kanssa ok? Mitään sellaista en halua, että lapsi luulee, ettei häntä haluta nähdä. Miten selittää asia lapselle sitten kun/jos asiat ei muutu ja lapsi alkaa itse asiasta kyselemään?

Keskusteluja on käyty, mutta tulos ollut laiha. Aina on muttia.