Te perheet joilla ei ole ollenkaan isovanhempia? Kysymyksiä (vertaistukea)

Joo, miehen vanhemmat vaan elossa mut meidän perhe niille ilmaa.

Poika tuli kerran koulusta ja kysy että mikä se mummola on kun jotku käy semmosessa?

Poika oli kuvitellut et se on joku kaupunki missä asuu paljon mummoja.

Tippa siinä silmään tuli mutta minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Joo, miehen vanhemmat vaan elossa mut meidän perhe niille ilmaa.

Poika tuli kerran koulusta ja kysy että mikä se mummola on kun jotku käy semmosessa?

Poika oli kuvitellut et se on joku kaupunki missä asuu paljon mummoja.

Tippa siinä silmään tuli mutta minkäs teet.

Taitaa olla aika yleistä että anoppilan sakki suosii tyttären perhettä. Meillä anoppi sanoi pojalleen että aikoo olla mummo vain tyttären lapsille kun tyttären lapset on oikeita lapsenlapsia. Pojan lapset ei ole oikeita. (Ja poika siis on lastensa isä, ei ole mikään uusperhekuvio).

Tällaisia tunnevammaisia löytyy todella paljon tietystä ikäluokasta jonka nimeä ei saa sanoa. Minkäs teet tosiaan, et mitään. Mikään ei auta muu kuin hyväksyä asia

Täältä vielä yksi tukiverkoton ilmoittautuu. Surullista että meitä on näin paljon.

Meidän tilanne on se, että miehen vanhemmat ovat kuolleet ja mun vanhemmat asuvat kaukana.

Lisäksi mun vanhemmat haluavat, että siellä käydään kylässä ja että ne kyläilyt ovat hyvin paljon vanhempien ehdoilla, eli ollaan siellä päässä apuna ja seurustellaan kohteliaasti. Sinänsä ihan ok, mutta me emme koskaan saa apua missään. Lisättäköön, että

molemmat vanhempani ovat hyväkuntoisia ja terveitä kuusikymppisiä, eivät mitään vanhuksia vielä.

Asiaan olen tottunut ja käymme silloin tällöin, välimatkaa tosin on satoja kilometrejä. Korona-aika on ollut hyvä syy olla käymättä.

Lähinnä käynnit perustuvat siihen, että lapsilla olisi isovanhemmat, vaikka nämä etäisiä ovatkin. Etäisiä myös siksi, että se isovanhemmuus ei kiinnosta.

Tosiaan, neuvolaan aikoinani olen kertonut ympäripyöreästi, että välimatka on pitkä.

Lapset siis jo vähän isompia, mutta samaa tukiverkkokyselyä saimme osaksemme muualta terveydenhuollosta, kun mieheni jokin aika sitten sairastui. On nyt toipumassa, onneksi.

Samoin tuolloin tukiverkoista kerroin hyvin lyhyesti. Kun niitä ei käytännössä ole, niin ei ole. Eikä niitä saa sormia napsauttamalla, vaikka tilanne perheessä olisi mikä.

Omien vanhempieni kommentit miehen sairastuessa olivat sitä sarjaa, että 'itse mekin olemme pärjänneet' ja 'eihän tuo sairaus niin vakava ole, minäkin olen selvinnyt pahemmasta'. Eli mitään apua ei ollut luvassa.

Mies siis tarvitsi sairaalahoitoa pariinkin otteeseen, ja minä olin töissä, jolloin lapset joutuivat olemaan keskenään varmaan vähän liikaakin. ( alakoulun viimeisillä luokilla, eivät ihan pieniä, mutta liikaa vastuuta ei tuon ikäisille voi kaataa).

Monille tämä tukiverkottomuuden ymmärtäminen on vain mahdotonta.

No se hyvä puoli on siinä, että jos ne omat vanhemmat ei viitsi pitää mitään yhteyttä, eivät ole lainkaan elämässä mukana, niitä ei kiinnosta edes onko oma lapsi elossa.... niin eipä sitten ole kyllä velvoitetta auttaa niitä vanhuksina. Yleensä kun olivat vielä paskoja vanhempia siellä lapsuudessa.

Mennään loppuun asti sitten heidän valitsemalla metodilla eli ei yhteydenpitoa. Ei sitä voi alkaa sitten yhtäkkiä vanhuksena muuttamaan ja mankumaan apua yksipuolisesti.

Tää on tosi yleistä. Ikävä kyllä. Tukiverkottomia on paljon.

Asian tekee ha kalaksi eniten se että kaikki ulkopuoliset luulee että ilman muuta perhe saa apua ja tukea ja on välittävät isovanhemmat. Vaan kun ei ole.