Seurustelukumppani on tulossa uskoon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä nainen ajattelee teidän parisuhteesta nyt? Mikä sinä olet hänelle? Oletko kallisarvoinen tärkeä ystävä, jota hän arvostaa vai ehkä vain välikappale johonkin toiseen asiaan, esimerkiksi nykyiseen kohtalaisen hyvään elämään?

Mikä asia sysäsi naisen uskontoon mukaan?

Ap?

Luulen, että uskonnollisessa etsinnässä taustalla on ainakin hankalia elämänkokemuksia. Olemme puhuneet aiheesta melko paljon, ja se vaikuttaa olleen hänellä muutenkin melko keskeisesti pinnalla viime aikoina. Emme ole keskustelleet parisuhteen tilasta, mutta vaikutelmani on, että olemme molemmat edelleen toisiimme hyvin kiintyneitä. Minusta vain on alkanut tuntua, että meillä ei ole paljoakaan yhteistä puhuttavaa. Puhumme kyllä paljon myös muista asioista, kuin hänen uskonnollisesta etsinnästään, mutta minulle jää yleensä sellainen olo, etteivät aiheet kiinnosta häntä samalla tapaa kuin ennen. Uskonnollisista asioista olen sanonut, etteivät ne minua erityisemmin kiinnosta, mutta että voimme puhua niistä, jos hän tahtoo. Nähtävästi hän on huomannut, että aiheesta saa keskusteltua paremmin asiasta kiinnostuneiden kanssa. Hän ei (tietääkseni) ole ollut minkään uskonnollisen lahkon tilaisuuksissa tai tekemisissä niiden kanssa muutenkaan, vaan lähinnä jossain perus luterilaisissa piireissä. Eikä hänen ajatusmaailmansa ole (ainakaan kokemukseni perusteella) muuttunut ahdasmielisemmäksi tai suvaitsemattomammaksi. Hän ei ole kokeillut käännyttää tai tuomita minua mistään, ja on ymmärtänyt hyvin, etten ole erityisen kiinnostunut uskonnollisista aiheista.

Kenties tämä on välivaihe, ja hän kiinnostuu paikkansa löydettyään taas myös muusta. Kenties ei. Vaikeaa sanoa.

ap

En kyllä mitenkään voisi kunnioittaa ihmistä, jonka maailmankuvan ytimessä on usko yliluonnolliseen/taikuuteen.

Minulle tuo näyttäytyy henkilökohtaisen vastuun pakenemisena satumaailmaan.

Vaikeaksi menisi pidemmän päälle.

Vierailija kirjoitti:

Itse en voisi olla uskovaisen partneri, arvostan naisessa älyä ja rationaalisuutta. Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat jotain lohtua elämäänsä ja tekevät sen uskonnon kautta, toiset taasen kuvittelevat sen antavan jonkinlaisen moraalisen ylemmyyden tunteen. Jos sinusta tuntuu, että voit elää ihmisen kanssa joka on taipuvainen uskomaan tuollaisia, niin pysy yhdessä. Jos ei vastaa sinun maailmankuvaasi ja arvojasi, niin lähde. Yleensä se uskovaisuus ei nopeasti parane, vaan pahenee koska siellä vietetään aikaa samanhenkisten kanssa. 

Silloin kun "usko" on sydämmen asia, se ei tule ulkopuolelta=muilta, vaan jum*lta.

Armo opittuna on hyvä tasoittaja kaikissa ihmissuhteissa, uskolla tai ilman;).

Tunnen uskovia joiden parisuhde ei uskovan kera on kestänyt kymmeniä vuosia. Tavallisen myönteisesti (ei täydellistä suhdetta olekkaan).  Tiedän myös muutaman joille suhde on kariutunut uskon vuoksi, joten nyt on aika puhua ja uskaltaa arvioida tilannetta.  Jospa lukisit vaikka saittia "luominen fi". Siellä isot kysymyt saavat vastauksia, ja jäljelle jää sitten teidän välit joista keskustella (asettaa rajat jne).

Ps. usko ei ole "niin pelottavaa" loppujen lopuksi, se ei kontroloi sinua, vaan sinä valitset miten elät jne silloinkin kun olet jo niin sanotusti "sisäpuolella".

Kyllä loppuisi suhde siihen jos toinen hurahtaisi. Jo pienenä tyttönä ärsytti tädin mies joka tuputti uskoaan joka välissä. Mansikkapellolla käski kiittämään satuolentoa herkkuhetkestä, aamulla piti kiittää jos oli hyvä sää, ruokarukoukset, iltarukoukset.. Kesä siellä keskeytyikin aika pian. Terkkuja Tuusniemelle!

Mielisairaus ei tule yksin

Jaa, oletko itse jo siellä? Onko menossa vai tulossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä nainen ajattelee teidän parisuhteesta nyt? Mikä sinä olet hänelle? Oletko kallisarvoinen tärkeä ystävä, jota hän arvostaa vai ehkä vain välikappale johonkin toiseen asiaan, esimerkiksi nykyiseen kohtalaisen hyvään elämään?

Mikä asia sysäsi naisen uskontoon mukaan?

Ap?

Luulen, että uskonnollisessa etsinnässä taustalla on ainakin hankalia elämänkokemuksia. Olemme puhuneet aiheesta melko paljon, ja se vaikuttaa olleen hänellä muutenkin melko keskeisesti pinnalla viime aikoina. Emme ole keskustelleet parisuhteen tilasta, mutta vaikutelmani on, että olemme molemmat edelleen toisiimme hyvin kiintyneitä. Minusta vain on alkanut tuntua, että meillä ei ole paljoakaan yhteistä puhuttavaa. Puhumme kyllä paljon myös muista asioista, kuin hänen uskonnollisesta etsinnästään, mutta minulle jää yleensä sellainen olo, etteivät aiheet kiinnosta häntä samalla tapaa kuin ennen. Uskonnollisista asioista olen sanonut, etteivät ne minua erityisemmin kiinnosta, mutta että voimme puhua niistä, jos hän tahtoo. Nähtävästi hän on huomannut, että aiheesta saa keskusteltua paremmin asiasta kiinnostuneiden kanssa. Hän ei (tietääkseni) ole ollut minkään uskonnollisen lahkon tilaisuuksissa tai tekemisissä niiden kanssa muutenkaan, vaan lähinnä jossain perus luterilaisissa piireissä. Eikä hänen ajatusmaailmansa ole (ainakaan kokemukseni perusteella) muuttunut ahdasmielisemmäksi tai suvaitsemattomammaksi. Hän ei ole kokeillut käännyttää tai tuomita minua mistään, ja on ymmärtänyt hyvin, etten ole erityisen kiinnostunut uskonnollisista aiheista.

Kenties tämä on välivaihe, ja hän kiinnostuu paikkansa löydettyään taas myös muusta. Kenties ei. Vaikeaa sanoa.

ap

Tuo, että sinusta on alkanut tuntua, että teillä ei ole paljon yhteistä puhuttavaa, olisi ainakin itselle pysäyttävä juttu. Jos yhteistä puhuttavaa ei ole, niin millä voimalla parisuhde etenisi? Vähitellen myös muut asiat katoavat ja toinen alkaa vain ärsyttää, sillä yhteinen tulevaisuus ei näyttäsi mukavalta.

Jos toisen ajatukset ovat täysin muualla ja hän haluaa etsiä vastauksia kysymyksiinsä omanlaisiltaan henkilöiltä, niin mikä sinä olet siinä yhtälössä? Tottakai parisuhteessa saa ja pitää olla mielenkiinnon kohteita muuallakin, mutta jos asioita ei voi ollenkaan jakaa, kun kumpaakaan ei kiinnosta, niin melkein se on siinä. Tässä tapauksessa erottava juttu on ehkä usko, mutta yhtä hyvin se voisi olla myös joku uusi harrastus, josta toinen ei välitä, joka ei kiinnosta ja josta ei halua kuulla määräänsä enempää. Toiselle taas tuo harrastus on tärkeä, oma juttu ja tosi hyvä lisä arkeen. Enemmän kuitenkin olisin huolissani kiinnostavien juttuaiheiden puuttumisesta.

Olen ollut mieheni kanssa lähes 25 vuotta ja meillä on vieläkin hyvin paljon juteltavaa. En voisi kuvitella erilaista parisuhdetta.

Hienoa, edes toinen teistä pelastuu :-)

Tunnen yhden uskovaisen aika hyvin ja sanotaan niin, että hänellä on hyvätkin hetkensä. Hän saattaa olla halutessaan hyvä ja läsnä oleva kuuntelija, joka muistaa mitä olen hänelle jutellut, kehuu, kannustaa ja avautuu tietenkin myös minulle luottamuksellisesti, mutta sitten on se toinen puoli.

Se toinen puoli on uskovaispuoli, joka menee hieman överiksi välillä. Kun kerron hänelle jonkun kysymyksen, haluaa hän katsoa raamatusta vastauksen. Hän muistaa myös aina sanoa kuinka muistaa rukouksissaan joka kerta minua ja läheisiäni. Jos joku asia on mennyt minulla hyvin, niin hän on siitä hyvin iloinen ja kiittää kädet ristissä samantien yläkertaa, että siellä on kuultu ja autettu. Hänellä tuntuu olevan koko ajan "linja auki" yläkertaan. Ihan kuin meidän kahden jutellessa hänen mielestään mukana olisi myös kolmas henkilö. Se on aika rasittavaa.

Mun tyttöystävä on uskovainen ja itse olen ateisti. Hyvin tullaan juttuun, kun kumpikaan ei yritä tuputtaa uskoaan. Ollaan väitelty asiasta muutaman kerran ja sitten asia on ollut käsitelty.

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttöystävä on uskovainen ja itse olen ateisti. Hyvin tullaan juttuun, kun kumpikaan ei yritä tuputtaa uskoaan. Ollaan väitelty asiasta muutaman kerran ja sitten asia on ollut käsitelty.

Jos pysytte yhdessä lapsien hankkimiseen asti, asia tulee vielä vastaan.

Jostain syystä uskoville on kova pala nieltäväsi, että lapsille kerrotaan raamatun olevan miesten kirjoittama tarinakokoelma ja että jumalaa ei ole olemassa.

Samoin ateistia voi alkaa nyppiä iltarukoukset, seurakunnan toiminta ja yleensäkin puhe jumalasta muuna kuin satuhahmona.

Saavatko molemmat vapaasti kertoa näkemyksensä lapsille, vai yrittääkö jompi kumpi vaientaa toisen?