Mitä haittaa lapsille on siitä jos äiti huutaa ja raivoaa?

niin eihän täällä mitään vastauksia näy! =O

ap

Kuulostaa ihan siltä, että tarvitsisit omaa aikaa, mahdollisuutta rentoutua. Saatko riittävästi unta, liikuntaa, hyvien ystävien seuraa? Tuo huutamisen lopettaminen on vaikeaa, kun sille tielle on lähtenyt. Mutta se on mahdollista! Päätä joka aamu, että tänään olet lapsillesi hyvä. Älä lannistu repsahduksista, huomenna on uusi päivä, jolloin voit tehdä kaiken paremmin. Jos huudat lapsille, pyydä heiltä anteeksi. Pyydä puolisoasi olemaan tukenasi. Sano, että haluat päästä ikävästä tavasta eroon. Ja muista, että lapsesi rakastavat sinua huutamisestasi huolimatta. Vasta vanhempina he tajuavat virheesi, mutta ehkä he eivät muista huutamistasi, jos aloitat muutoksen NYT!



Mitä haittaa huutamisesta voi olla? Ainakin se, että he oppivat itse huutamaan. Sinulta he oppivat, kuinka toisia ihmisiä puhutellaan...



Aina kun rupeat huutamaan lapsillesi, pysähdy miettimään, puhuisitko siinä tilanteessa samaan tapaan muille, ystävillesi, vanhemmillesi, miehellesi, työkavereillesi? Jos et huutaisi kellekään muulle, niin miksi lapsillesikaan? Eivätkö he kuitenkin ole vielä tärkeämpiä kuin useimmat ihmiset elämässäsi?



Toivon todella, että pääset huutamisesta eroon =o). Itsellänikin on asian kanssa vielä tekemistä.



Sen olen huomannut, että kun jaksaa olla lasten kanssa kärsivällinen ja ihana, myös lapset käyttäytyvät paremmin, ja tulee vähemmän tilanteita, joissa tekisi mieli huutaa. Jos taas huutaa lapsille, myös lapset tulevat levottomiksi, ja he käyttäytyvät huonommin. Ole perheenne sankari, ja katkaise itseään ruokkiva kierre! Laita vaihteeksi hyvä kiertämään. Halatkaa, pussatkaa, lukekaa satuja, menkää ulos jne...

Oma äitini huusi ja raivosi pää punaisena. Negatiivisia tunteita näytettiin avoimesti, positiivisia vähemmän. Minä pelkäsin äitiäni. Aina tuntui, että hän on huonolla tuulella. Emme olleet emmekä ole läheisiä. Luottamussuhde on kärsinyt.

Kiitos ihanasta vastauksestasi!

Tosiaan, omaa aikaa ei ole riittävästi enkä tapaa ystäviä kuin harvoin. Ehkä se juuri vaikuttaakin siihen että huudan ja hermostun, hermostun ja huudan =o( Mutta ainakin tiedostan sen etten haluaisi huutaa, ja paha mieli tulee itsellekin huutamisesta.

Ja niin, en kiroile kuitenkaan. En etenkään lasten kuullen enkä juuri muutekaan.

ap

voit kirjoittaa minulle osoitteeseen kivaosoite @ hotmail. com . Itse olen kolmen lapsen kotiäiti. T: nelonen PS. Välit pois sähköpostiosoitteesta

Olen opettaja ja ensimmäisinä vuosina luulin, että lapset saa kuriin huutamalla ja räyhäämällä. Jonkin verran ehkä saikin ja luulin olevani oikealla tiellä. Kierre oli kuitenkin sellainen, että oppilaat odottivat aina äänen korottamista ennen kuin tottelivat.



Kun minusta itsestäni tuli äiti ja menin hoitovapaan jälkeen takaisin töihin, aloin suhtautumaan lempeämmin oppilaisiin. En huuda omalle lapselleni ja tajusin myös, että en haluaisi, että omalla lapsellani tulisi olemaan opettaja joka huutaisi.



Ihme tapahtui, oppilaat tottelivat minua paljon paremmin ja keskustelemalla ja pitkällä pinnalla sain oppilaat rauhoittumaan paljon paremmin. Tajusin itse muuttuneeni, kun eräs oppilas tuli sanomaan, että: " Tiedätkö miksi sinä olet paras opettaja? Kun sinä et huuda meille koskaan" .



Toki on sellaisia lapsia, joiden on todella vaikea käyttäytyä " nätisti" , mutta ajattelen aina, että tuokin lapsi on jonkun äidin, joka rakastaa lastaan varmaan yhtä paljon kuin minä. Levottomuuteen on mahdollisesti joku sellainen syy mitä minä en tiedä ja on parempi selvittää se keskustelemalla kuin riitelemällä.



Kotona olen huomannut, että jos lapsi alkaa olemaan levoton tai kärttyisä, keksin hänelle äkkiä jotain kivaa tekemistä (muovailemista, vesiväritöitä, satujen lukemista, laulamista tms.) ja lapsi tulee melkein aina paremmalle mielelle.

jonka " kasvatusmetodi" on huutaa lapsille. Näin ulkopuolisena huomaa, että sillä ei enää ole mitään vaikutusta lapsiin. Lapset jatkavat samoja touhujaan vaikka kuinka huutaisi. Siihenkin ilmeisesti turtuu. Ja ulkopuolisesta se näyttää/kuullostaa aika kauheelta.

sinulle samalla tavalla.

Mä käytin tätä mielikuvaa päästäkseni huutamisesta eroon. Ja se on toiminut hyvin.

itsekään en kestäisi sitä ettäkoko ajan huudetaan ja pahottaisin mieleni siitä niin koitan palauttaa sen fiiliksen mieleeni kun alan huutamaan .

mä oon paljon huutanut lapsilleni, kun vaan menetän hermoni. minulla vaan ei ole omaa aikaa lainkaan, niin ei sitä jaksa itse kaikkea koko ajan. nyt olen päättänyt että alan oleen kiltimpi äiti ja olen huomannut että asiat tehoavat paremmin lapsiin kun kuiskaan ne, koska he joutuvan tosissaan kuuntelemaan mitä sanon ja samalla myös sitä ajattelemaan. olen tulinen luonteeltani kuten isänikin, joka huusi aina kun hänellä oli huono päivä tai musta hermostunut, sitä samaa pelkoa jota tunsin ja vieläkin tunnen häntä kohtaan en halua omien lapsieni kokevan, varsinkin kun nykyään enemmän halveksin häntä sen takia kun tunsin itseni ylimääräiseksi kun koskaan mikään asia ei ollut hyvin. omista virheistään voi onneksi oppia!!

En koskaan ole pystynyt luomaan aitoa ja läheistä suhdetta äitiini, joka raivosi ja huusi milloin mistäkin syystä. En koe äitiäni luottohenkilökseni, en edes lapsena kokenut, sillä jos joku ei mennyt suunnitelmien/äidin mielen mukaan, tuli huutoa ja raivoasmista. Eipä tehnyt milei omista ongelmista äidille kertoa. Teini-ikäsenä odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää kunnes pääsen kotoa muuttamaan pois, ilmapiiri oli niin ahdistva ja kireä, pelätä sai aina. Minusta on tullut hyvin arka, pälästyn jos joku rupeaa huutamaan, yritän aina olla ihmisille mieliksi etteivät ne vaan hermostu ja ala huutaa minulle. Minun on vaikea ajatella omaa etuani monissa asioissa, koska pelkää etää minulle suututaan ja huudetaan.

ja huono omatunto tulee vielä varsinkin siitä , että se on yleensä

esikoinen jolle hermostun ja huudan. Kuopukselta kestän paljon enemmän,

en tiedä mistä se johtuu, varmasti vika on minun päässäni.

Jotenkin vaan ollaan koko ajan napit vastakkain , ollaan ehkä liian

samanlaisia luonteeltamme. Kuopusta on aina ollut helpompi rakastaa,

tulee syliin ja sanoo että olen niin ihana ja kaunis :)

Esikoinen ei ole koskaan ollut mikään sylikissa ja tästä tunnen jotenkin syyllisyyttä, vaikka uskon kyllä että molempia on pienenä kohdeltu ihan

samalla tavalla, ehkä ovat vaan luonteeltaan niin erilaisia. Vanhempi on vähän sellainen varautunut ja pienempi rohkea ja aina hyväntuulinen.

No, olen yrittänyt selittää, että vaikka äiti aina joskus suuttuu ja huutaa,

(ja yleensä aina samoista asioista) niin kyllä äiti teitä silti rakastaa,

äiti on vaan niin äkkipikainen. Kerran sitten kuulin kun isompi selitti

pienemmälle että äiti suuttuu , kun se on niin äkkinopee ;)

Yritän parantaa tapani, tosin minua on jo lapsena sanottu Tuituksi, huoh!

Harva kehtaa tunnustaa huutavansa lapsilleen. Yritetäänkö me ainakin muuttua sellaisiksi äideiksi, joilta ei joka päivä tarvitse kuulla huutoa?

Itsekin joudun työskentelemään tämän asian kanssa jatkuvasti ja yritän kasvattaa itsestäni parempaa äitiä. Kukaan meistä ei ole " seppä syntyissään" .

kun 2,5 poikani tuli sanomaan: " Äiti, mä alan pelätä, kun sä huudat" .



En huuda kovin usein, mutta sitten kun napsahdan, se tapahtuu todella voimakkaasti. Meillä on esikoisen lisäksi 3 kk koliikkivauva, joten pinna on ollut aika kireänä jo pitkään. Ja huomaan, että esikoinen todella kärsii tilanteesta :( .